On The Road, Chicago - Memphis, 950 km

(Kirjoitettu 5.7.2012) Tässä istutaan nyt aamupäivää Buickin kyydissä matkalla Buffalo Grovesta kohti ensimmäistä pientä pysähdyspaikkaa St. Lousissa. Matkaa St. Louisiin on vielä noin 250 mailia. Road Trip aloitettiin tänä aamuna puoli yhdeksältä, vain puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Suunnitelmassa on ajaa tämän päivän aikana Memphisiin asti jossa oleskellaan kaksi päivää.

Tässä kohti matkaa on ihanan levännyt olo. Sitä samaa ei voinut sanoa vielä pari päivää sitten. Matkustettiin 30.6. Greyhoundilla ihanaisesta New Yorkista yöbussilla Buffaloon. Bussi lähti New Yorkin Greyhound-asemalta läheltä Times Squarea puoli yhdentoista maissa illalla. Jonotus sekavan tuntuisessa jonossa oli kamalaa. Sinne vain jonon jatkoksi ihmetelemään ja jännittämään sydän kurkussa mahdutaanko bussiin mukaan, vaikka toki meillä liput oli netistä etukäteen ostettuna. Siinä kävi Greyhoundin mies laskemassa ihmisiä ja ilmeisen hyvältä näytti. Kaksi reissulaista yritti ohittaa meidät jonossa, sanottiin ihan ystävällisesti että jonon perälle vain. He kuitenkin tulivat taaksemme, jos eivät olisi tulleet niin eivät olisi mahtuneet kyytiin. Hyvä heille.

Bussi oli suht siisti ja penkit hyviä. Emme kertaakaan greyhound matkojen aikana päässeet miehen kanssa istumaan vierekkäin. Ensimmäisellä greyhound-tripillä istuin 23-vuotiaan tytön vieressä. Se olikin hyvä juttu se. Mielenkiintoista jutusteltavaa riitti. Tyttö oli yksikseen matkaamassa mantereen halki. Hän oli koko matkan Los Angelesista tullut itään päin pelkkiä Greyhoundeja käyttäen. Tyttö oli jatkamassa matkaa Torontoon, harmi että missasin hänen päätepisteensä. New York se ei ollut. Miehenkin reaktio oli, että wow kun kuuli tytön matkasta. Joka kerta Greyhondin lähtiessä liikkeelle kuljettaja kertasi säännöt. Joka kerta tähdennettiin varovaisuutta poistuessa tauolla kyydistä ja että matkakumppaneita ei saa häiritä. Samoin huumeiden käyttö oli kielletty (no kidding, haha). Lähtö New Yorkista sujui todella joutuisasti. Ei mennyt kuin hetki, ei yksiäkään liikennevaloja ja oltiin jo moottoritiellä. Tästä näkee mitä etua on maksullisista teistä.

Saavuimme aamulla piskuiselle Buffalon linja-autoasemalle. Siellä odottelimme reilun tunnin Niagara Fallssiin lähtöä. Buffalosta Niagara Fallssiin oli noin 50 minuutin matka. Tässä kohti silmät vielä jotenkuten pysyivät auki. En yön aikana ollut nukkunut kuin silmäyksen. Väsymys oli hurja. Olimme juosseet suoraan Staten Islandin ferryltä New yorkissa pienen ruokatauon jälkeen bussiasemalle. Kukaan ei ollut käynyt suihkussa sitten eilisen aamun. Buffalon asemalla oli kuitenkin vessa, ei niin kaksinen, mulla siellä sai harjattua hiukset ja hampaat sekä pestyä kasvot. Dödöä kainaloihin ja menoksi.

Niagara Fallssissa suuntasimme heti minnekäs muualle kuin putouksille. En ole koskaan nähnyt sellaisia luonnonvoimia kuin siellä. Se massa jolla vesi vyörysi alas oli huima. Teimme retken putouksien alle. Se on valehtelematta yksi parhaimmista elämyksistä ikinä. Siellä kahden sateenkaaren alla, ja vesimassojen vyöryessä vieressä olo oli hyvin pieni ja nöyrä. Saimme yhdessä kohtaa kastella varpaamme Niagaran putouksen veteen, se oli ihanaa. Luulin veden olevan kylmempää mutta se olikin tosi lämmintä.

Iltapäivällä kävimme syömässä Dj Fridayssissä. Kaikki ihastuimme paikan herkulliseen alkupalaan, itsetehtyihin chipseihin kuorrutettuna cheddarjuustolla ja pekoninpaloilla, nam. Miehet mainitsivat heidän hampurilaisaterioidensa olleen pettymys alkupalaan verrattuna. Tuosta jäi hyvä maku suuhun. Budweiserit ovat maistuneet täällä reissussa aika hyvin ja Starbucksin Iced Caramel Macciattosta on tullut suorastaan uusi intohimoni. Helle New Yorkin, Indianan ja Illinoisin osavaltioissa on uutisoitu tänä kesänä uutisissa asti. Eräänä aamuna Buffalo Grovessa annettiin yleinen hälytys, se ilmoitti kaikille ihmisille että helle tuona päivänä on vaarallisen voimakas. Onneksi emme matkaa ole edenneet alkuperäisen suunnitelman mukaan. Olisimme olleet Washingtonissa kun sinne iski kova ukkosmyrsky. Miljoonat ihmiset olivat jääneet ilman sähköä.

Ruokailtuamme alkoi silmäluomia painamaan erittäin pahasti. Ihan oikeasti huimasi ja heikotti se raastava väsymys. Matkasimme Niagara Fallssin puistoon ison lehmuksen alle ja otettiin kahden tunnin päiväunet. Olo oli kuin toisella ihmisellä power napin jälkeen. Siitä käpöttelimme Niagara Fallssissa Cherokee-intiaaniheimo Senecan perustamaan Casinoon. Casino oli valtava. Hopeinen pilvenpiirtäjä keskellä ei mitään. Ulkoseinää koristi talon molemmin puolin leimuavat liekit. Näky oli jotenkin psykedeelinen. Saimme siten ensimmäisen kokemuksen Casinosta ennen Vegasia vähän yllättäen ja odottamatta. Siellä oli yksikätisiä joissa päävoittajaa odotti jopa 1,5 miljoonan jackpotti. Menetin itse kolme taalaa yksikätisessä sillä tuloksella, että voitin 50 taalaa. Oikeasti kiljuin kun näytölle valahti peräperää kolme seiskaa. Lunastin voittoni muitten matkalaisten kehoituksesta, jos itse olisin saanut päättää olisin pelannut rahat koittaen isompaa voittoa.

Kerroinko jo käynnistä Empire State Buildingiin? Meillä oli sinne etukäteen netistä ostetut liput, sellaiset joilla pääsee  jonojen ohi ylös saakka, ja voi pojat miten se toimikaan hyvin. Meitä palveltiin kuin kuninkaallisia. Ylipäätänsä joka paikassa minne ikinä New Yorkissa menetkään saat aina ensiluokkaista ja ystävällistä palvelua. Punaisiin uniformuihin pukeutuneet työntekijät opastivat meidät muiden jäädessä jonoon aina ensimmäisiksi ja eteenpäin. Hissillä menimme aluksi 86. kerrokseen. Siellä pääsi ulos näköalatasanteelle ihastelemaan joka ikiseen ilmansuuntaan Manhattania. Alaspäin oli kiva katsella, keltaiset taksit olivat pienempiä kuin muurahaiset jotka vilisivät siellä pilvenpiirtäjien välissä. Menimme myös ylimmälle tasolle 102 kerrokseen. Se oli vain sellainen pienempi sisätila. Jos olisi tiennyt niin ei ehkä olisi tarvinnut ostaa express-lippuja ihan ylös asti.

Lippujen hintaan kuului cocktailit. Valitsimme hyviksi valitut Cosmopolitanit. Siis ihan oikeesti, voi elämä miten hyvälle kaikki täällä maistuu. Baarimikko kertoili meille säästä, jalkapallosta ja jääkiekosta. Hän kertoi miten New Yorkkilaiset viettävät lomaa ja varsinkin hän itse. Yleensä loma on kaksi viikkoa kesäisin.

Joimme Senecan Casinossa myöskin Cosmopolitanit. Baarimikko Steveniltä kyselimme mikä mahtoi olla suurin koskaan siellä voitettu päävoitto. Kolme miljoonaahaan se oli. Siinä oli kuitenkin jotain seikkaperäistä ja outoa ollut. Voittaja vaan voitti ja voitti, eikä koskaan hävinnyt. Hän sai voiton lisäksi siten pääsykiellon Casinolle. Tervetullut on kuitenkin yöpymään anytime, muttei enää pelaamaan. Casinolla näin tällä reissulla ensimmäistä nurjaa puolta Yhdysvalloista. Naisten vessassa oli seinään ruuvattuna boksi jonne sai jättää käytettyjä huumeruiskuja. Ja se oli puoliksi täynnä :(

Niagara Fallssista takaisin paikallisella bussilla Buffaloon. Se oli kanssa hurja kokemus. Tupaten täynnä olevassa kyydissä oli nainen joka ilmeisen sekavassa olotilassa huuteli kaiken matkaa vaikka ja mitä. Kanssamatkustajat tuntuivat naureskelevan kovasti hänen jutuilleen mutta meitä ei naurattanut. Pelotti että kaivaa tyyliin jotakin laukusta ja tuikkaa kylkeen. Tosin mitä tämä olisi ehtinyt tarrojen repimiseltä bussin sisällä olevista tolpista.

Taas yögreyhound alle, ja 12 tunnin matka eteen. Matkasimme Buffalosta Chicagoon. Meillä oli bussin vaihto Clevelandissa. Täällä linja-autoasemalla nähtiin ensimmäistä kertaa sellainen tilanne, että ryhmä joka oli jäänyt edellisestä bussista pois kyydistä paikkojen vähyyden takia saivat mennä ensimmäisenä, ja sitten vasta muut. Meidän jälkeemme kyytiin otettiin enää vain pari ihmistä. Huokasimme erittäin syvään helpotuksesta. Ennen sisälle linja-autoon menoa kuljettaja tarkisti meidän kaikkien passit. Miesten kohdalla hän alkoi nauramaan ihan röhönaurua ja näytti passeja työkaverillensakin. Molemmilla miehillä on nimenä Janne ja tämä tuntui olevan hauskaa. Onhan se hauskaa. J lausutaan Jae, N = Än. Jotensakin paremmin selitettynä, he kääntävät nimen Janeksi ja huvittavaa on, ja vielä kaksin kappalein yhtä aikaa. Janne on täällä eksoottinen nimi ja miehet ovat täällä näky :) Greyhoundissa valitsimme paikat, jälleen erillään toisistamme. Nämä kaksi viimeisintä greyhoundia olivat kaukana ensimmäisestä bussista jolla liikuimme. Ensimmäinen oli suorastaan tilaihme. Tässä viimeisimmässä istuimme taka-osassa vieressä pissalta haiseva vessa. Arvatkaa kuinka kivaa oli aamupäivän aikana istua siellä kun lämpötila bussin sisälläkin alkoi hiljalleen nousemaan.

Chicagoon saavuimme aikataulusta tunnin myöhässä. Bussikuski, joka kaikille sanoi kaiken olevan just fine suorastaan valehteli. Ihmisillä oli kiire lennoille ja seuraaviin busseihin, en koskaan saa tietää ehtivätkö he. Me ehdimme erittäin hyvin metrolla Chicagon lentoasemalle katselemaan jälleen kerran, tällä kertaa vuokra-autoliike NationalCarsin virkailijan naureskelua miesten passeille, ja taas kaksin kappalein.

Siinä saimme paikan päällä vähän vääntää rautalangastakin, mutta ihan vähän vain. Tottakai jenkeissä road trip ajetaan jenkkiläisellä autolla (eikö niin?) ja hän tarjosi meille autojen vähyyden vuoksi Nissania. No Thank You. Pyysimme kauniisti (vaadimme) häntä tekemään meille tarjouksen, ja suostuimme uuteen ehdotukseen vasta sen jälkeen kun hän laski ylemmässä luokassa olevan auton hintaa meille puolella ja ymppäsi meidän kaikkien nimet sopimukseen, että kaikki voimme ajaa autoa. Tämä mies sanoi, että ilman muuta hän haluaa reissumme olevan mukava ja meille hyvä. Saimme alle ison mustan maasturin, Buickin. 300 hevosvoimaa ja samainen moottori kuin Cadillacissa, jaksaa viedä meitä all the way to Los Angeles.

Ajoimme Buffalo Groveen joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen Chicagosta. Matkakumppanimme ystävä Maria oli lupautunut majoittamaan meidät luokseen. Olen tästä kokemuksesta erittäin mielissäni. Selvisi, että oma pomoni on asunut vuoden Au pairina viisitoista vuotta sitten samaisessa piskuisessa Buffalo Groven Deerfieldin kaupunginosassa. Että osaa olla maailma pieni. Kaikista kolkista mekin ollaan tuolla. Lisäksi kun saavuimme Deerfieldiin oli olo ihan kuin olisimme lipuneet Wisteria Lanelle Täydellisissä Naisissa. Talot kukkaistutuksineen olivat toinen toistaan kauniimpia.

Asuimme Buffalo Grovessa kolme päivää. Kävimme ensimmäisen päivän iltana uimassa Lake Michiganissa kuun valossa. Jätimme auton tien varrelle parkkiin ja kävelimme loppumatkan rannalle. Näin elämäni ensimmäisen kerran tulikärpäsiä. Ajattelin, että mulla heittää varmaan päässä kuin näin välähdyksiä vähän väliä siellä täällä, mutta niin näkivät onneksi muutkin. Erittäin mielenkiintoinen näky. Olen kiitollinen tuosta.

Ennen uintia kävimme ruokaostoksilla Sam´sin valtavassa kaupassa. Sam´s on vähän kuin Walmart, mutta sinne pitää olla jäsenkortti. Sams on amerikkalaisille City Market. Kaupasta ei saa poistua ennenkuin maksamisen jälkeen on uudelleen, uusi työntekijä tarkastamassa kuittisi ja ostoksiesi täsmäävuuden kärryissä.

Itsenäisyyspäivän aattopäivän vietimme tutustuen Harley Davidsonin museoon. Se sijaitsee Milwaukeen kaupungissa Wisconsisin osavaltiossa. Tykkäsin museosta, vaikka ei ihan heti uskoisi, mutta siitä mainitaankin, että You can join any museum, but You belong here. Vanhin ja ensimmäisin harrikka joka museossa oli, on vuodelta 1903. Sain käynnistää itse museon pihalla (tosin opastuksella) harrikan (vähän uudempaa mallia), vaihtaa vaihteita ja kiihdyttää sen 50 mailiin tunnissa. Paikoillaan laitteessa pyörä tosin pysyi, mutta touchia tuohon touhuun sain. Milwaukeen kaupungissa tunsin ensimmäistä kertaa vähäsen semmoista villin lännen meininkiä. Ajoimme Harley-Davidson museoon meksikolaisen kaupunginosan läpi ja siellä talojen julkisivut olivat kuin tex willeristä.

Kävimme syömässä lounaan intiaanien perustamassa ravintolassa Milwaukseessa. Valitsin alkupalaksi kylmän Carpazhokeiton ja pääruoaksi kanaburriton. Olisin oikeesti voinut nuolla lautasen jos siinä olisi ollut lautanen. Ruoat tarjoiltiin metallikoreissa jotka olivat vuorattu voipaperilla. Hauskaa. Iltaa jatkoimme nauttien ilotulituksesta jonka kaupunki tarjosi seuraavan päivän itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ilotulitus on vuotuinen tapahtuma jota katsomaan kertyy massoittain ihmisiä. Ruuhka pois lähtiessä kaupungista oli aikamoinen.

Itsenäisyyspäivän vietimme Chicagossa. Chicagosta jäi jotenkin hämillinen olo. Toisaalta kaupunki on häikäisevän upea huimine pilvenpiirtäjineen ja nähtävyyksineen, mutta toisaalta näimme enemmän kerjäläisiä kuin esimerkiksi New Yorkissa ja aika pahojakin tapauksia. Näin kahden lapsen äitinä teki pahaa nähdä parikymppinen nainen kerjäämässä rahaa mukamas paluulippuun jonnekin. Katsoin häntä silmiin ja niissä ei ollut yhtään mitään. Nainen istui siinä sekaisin kuin tatti. Huojui puolelta toiselle. Teki pahaa. Meille kerrottiin, että Chicagossa on katuja joille ei kannata mennä päiväsaikaankaan kävelemään.

Kävimme Chicagossa katsomassa Route 66 kyltin. Kyltin kohdalta alkaa kuulu tie. Kävimme Willis Towerissa jonka 103. kerroksesta oli huimat näkymät yli Chicagon Lake Michiganille. Itse asiassa Chicago on tuon järven rannalla. Ajan vähyyden vuoksi ostimme liput City Tourbussiin josta sai hyvän otoksen kaupungin keskustaa. Tuli tuntumaa niin Blues Brotherseihin kuin Chicago Bullsseihin Al Caponea unohtamatta. Kävimme katsastamassa Hard Rock Hotellin joita ei hirveän montaa taida maailmassa olla. Olen melkeimpä joka kaupungista ostanut jääkaappimagneetin taikka t-paitoja.

Willis Towerissa

Istumme edelleen autossa, kello tulee yksi. Alamme lähestymään St. Lousia. Ilma on kuuma, auton mittari näyttää 100 fahrenhaitia. Aurinko valaisee vaalean tien. Aika ajoin tämän uudemman tien kupeessa on mennyt vanha Route 66. Matkaa saamme taittaa 65 mailin tuntinopeudella. Kauniit valtavat maissipellot vilisevät tien molemmin puolin. Ylinopeutta täällä ei kannata ajaa vaikka niin voisi hyvin kuvitella. Meidät ohitti valkoinen farmari. Ei mennyt kauaa kun oli samainen auto pysähtyneenä Highwaypoliisi perässä. Aika nopeasti Chicagosta poistuttaessa maisemat muuttuivat ja isompi moottoritie muuttui pienemmäksi. Isommalla moottoritiellä oli valtavasti isoja rekkoja. Oli hurjaa olla kahden rekan välissä kun edessä menee myös yksi ja takana toinen. Rekat ovat korkeita, jokin pieni matala auto voisi varmasti mahtua alle.

On ollut pohtimista ihan normaalien välttämättömyyksien kanssa kuin vessanpönttö ja suihkujen hanat :) Saa oikeasti suihkussa käydessä miettiä miten veden saa tulemaan, miten veden saa lämpimämmäksi ja jos ei vesi tule pikkuhanasta niin miten sen saa tulemaan itse suihkusta. Vessanpöntössä vesiraja on melkein puolessa välissä pönttöä. Yksityisyydestä ei ole tietoakaan vessassa käydessä. Totuttelemista on myös ollut kaikkien matkalaisten yhteisten toiveitten asettamisessa hyvin yhteen. Meille tuli jo näitten ensimmäisten 7 matkapäivän aikana ensimmäinen pienoinen kärhämä. Se johtui myös osittain kuumuudesta ja väsymyksestä. Pitäisi muistaa informoida muita kanssamatkustajia ja sopia aikatauluista. Ja se mitä on sovittu niin siitä olisi hyvä pitää kiinni, muuten menee läskiksi tämä. Nähtävää ja koettavaa on niin paljon, eikä mitenkään ehdi kaikkea tässä ajassa näkemään.

Eikä tämä matka ole ollut mikään halpa. Se korreloi vielä lisää sitä, että haluaa nähdä todella paljon ja loukkaantumisia tulee jos muita ei kuunnella, taikka ajatellaan vain sitä omaa halua eikä muisteta, että matkassa on mukana neljä ihmistä. Koko rahan edestä on vähän liiankin totta.

Päivisin ruokaan menee meiltä kaikilta noin sata taalaa puolin ja toisin. Syömisiin saa rahaa palamaan tosi helposti useita taaloja. Oman osansa ottaa tipit joita täytyy maksaa. Tipeistä maksetaan tarjoilijoitten palkat. Yleensä se on 15 % loppusummasta. 

Road toll, elikkä tietulli vie aikalailla kolikoita. Täällä jenkkilöissä on hienosti keksitty summaksi 90 senttiä taikka 1,60 taalaa taikka tasaraha. Tuo yhdeksänkymmentä senttiä siksi, jotta useimmat ihmiset heittävät rahankeruulaariin taalan ja näin rahaa kertyy enemmän. Aika nerokasta. Tietulleja on useimmiten kun käännytään jollekin isommalle valtatielle. Niitä saan hyvin kierrettyä eikä kiertotietä käyttämällä kulu kuin muutama minuutti enemmän aikaa ja kaupan päälle voi saada kauniimmat maisemat katsella tietä.

Kello on nyt 16.45. Ohitimme juuri St. Louisin ja kaupungin monumentin, suomalaisen Eliel Saarisen suunnitteleman korkean kaaren. Oli se hieno. Pidimme lounaan mittaisen tauon pari tuntia aiemmin. Kävimme syömässä herkulliset kanasalaatit ameriikan malliin, kanaa kreikkalaiseen tyyliin ja talon keitot, unohtamatta ihania jälkiruokia, suklaakakkua ja omenapiirakkaa. Mies haukkasi piirakasta palasen ja ilme olisi pitänyt ikuistaa. Tyytyväinen hymy kohosi poskille. Piirakka oli taivaallisen hyvää. Itse paikka jossa söimme on legendaarinen Ariston Cafe Litchfieldissä aidon ja ehdan vanhan Route 66 tien varrella. Tapasimme paikan omistajan ja keskustelimme aika kauankin hänen kanssaan. Omistaja kertoi, että viime kuussa paikassa oli käynyt 31 eri kansalaisuutta. Viime vuonna yhteensä 21 eri maasta kävi ihmisiä tässä taukopaikassa. Euroopasta kuulemma saksalaiset keksivät ensimmäisinä lähteä ajamaan kuulua Route 66:iä. 

Ariston Cafesta päästyämme jatkoimmekin jonkin pätkää tätä kuulua vanhaa tietä. Sitä on jäljellä enää paikoin. Uusi ja nopea moottoritie on korvannut vanhan. Onneksi vanhoja tienpätkiä on säilytetty. Kapea ja kulunut ie kaartelee ja mutkittelee maissipeltojen keskellä. Hianoja kangastuksia näkyi. Ilma ulkona on rapsakkaa 41,1 asteen luokkaa, fahrenhaiteissa 106. Vastaantulevat autot tulivat ikäänkuin tuplina vastaan ja tie kiilsi. On kuulemma hauskaa ajanvietettä saada vastaantuleva rekka tööttäämään. Miehen ystävä Janne avasikin ikkunan ja koitti kovasti saada vastaantulijaa reagoimaan, ikävä kyllä tällä erää tuloksetta. Yrittänyttä ei laiteta, kunhan vain päästään takaisin Mother roadille. Päämääräämme Kuningas Elviksen kaupunkiin Memphisiin on matkaa vielä 230 mailia, 370 kilometriä. Saavumme kaupunkiin illalla yhdeksän hujakoilla.