Death Valley
Death Valley, suomennettuna Kuoleman laakso on nimeltään juuri sitä mitä siitä saattaa kuvitella. Luonnonpuisto on karu, kolkko, kuuma ja niin Jumalan selän takan kuin olla saattaa, pelottava ja huikaisevan mielenkiintoinen. Matkasimme tänne heti seuraavaksi Las Vegasista. Matkaa taitoimme paikan päälle hieman pohjoisen suuntaan 180 mailin verran. Oli vuoroni ajaa ja en ihan heti unohda näitä maisemia joissa sain huristella. Harvoin edessä ja takana on yhtä paljon erämaata ja suoraa tietä kuin täällä.
Maisemat muuttuivat karuksi erämaaksi heti kohta Vegasista. Pysähdyimme noin 30 mailia ennen Death Valleytä Yucca Mountain Travel Centerin aika erikoisella huoltoasemalle ennen Alue 51:stä, koska siellä oli kyltti joka kertoi ettei hetkeen tämän jälkeen ollut saatavilla palveluita.
Miehet tarkistivat auton, tutkivat öljyn tilanteen ja meikäläinen tankkasi auton 87:lla joka on täällä regularbensaa. Se taisi maksaa 3,40 taalaa gallonalta. Oli hurjaa avata auton ovi koska aavikolla tuuli tosi kovaa. Tuuli oli kuumaa ja se puhalsi melkein vaakasuoraan. Huoltoasemalla mainostettiin kovin kaikkea Ufo-juttua, se oli aika huisia. Siitä siten Beattyn pikku kaupunkiin, josta käännymme kohti varsinaista Death Valleyta.
Ensin tie nousi hieman ylös kukkuloille josta se laski alas ja jatkui mailien verran tikkusuorana tienä. Luonnonpuiston sisääntulopaikalla maksoimme lippuautomaattiin 20 taalan sisäänpääsymaksun ja vaihdoimme kuskia. Mies pääsi kurvailemaan jälleen kerran mailien verran yhtä mutkaista alamäkeä kunnes saavuimme 35 metriä merenpinnan alapuolelle, kuivalla maalla tosin, mutta Death Valley on merenpinnan alapuolella. Taitaa olla ainoa paikka maailmassa. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja oli kuumaa kuin helvetissä. 45 astetta nähtiin giftshopn ikkunassa (juu, Death Valleyn pohjalla on pienen pieni kylä ja siellä lahjatavarakauppa). Auton mittari näytti 111 fahrenhaittia ja hurisi aina välillä vähän turhankin huolestuttavalla tavalla.
Ja mikä hulluinta. Mitä en kuuna päivän olisi uskonut Death Valleyssa näkeväni. Näimme muutaman kymmentä ultramaratoonaria juoksemassa siellä tien poskessa läkähdytävässä helteessä. Oli menossa Badwater ultramaratoonitapahtuma. Juoksijoilla oli 48 tuntia aikaa juosta 138 mailia. Voiko tuon hullumpaa enää olla? Siellä ne menivät lönköttää jotkut valkoiseen ohkaiseen suojapukuun varustautuneena. Minun oli pakko kysyä joltakulta huoltojoukkueeseen kuuluvalta mitä täällä oikein tapahtuu, koska en kerta kaikkiaan vaan voinut ymmärtää näkemääni.
Death Valleyssa ei ole kuivunutta suolajärveä vaikka äkkiseltään voisi kiiltävän laakson pohjaa katsellessa tuumata. Se on kuivunutta, auringossa kiiltävää rutikuivaa savea. Mailikaupalla tie kiemurteli laakson pohjalla kunnes aloimme jälleen nousta ylös vuorelle ja laaksosta pois. Lämpötila ylempänä alkoi olemaan siedettävä ja ilta-aurinko alkoi näyttämään tulemistaan. Oli hyvä että varuiksi tankattiin Alue 51:llä. Death Valleyssa ei pahemmin bensa-asemia ollut. Puolella tankilla sinne ei ole asiaa. Tulee äkkiä äitiä ikävä jos bensa loppuu.
Myöhään illalla otimme extempore Santa Clarinsesta hotellihuoneet, ei jaksettu enempää. Tästä kaupungista on Los Angelesiin, matkan päätepisteeseen jossa nyt olemme, matkaa on enää noin 30 mailia.
Maisemat muuttuivat karuksi erämaaksi heti kohta Vegasista. Pysähdyimme noin 30 mailia ennen Death Valleytä Yucca Mountain Travel Centerin aika erikoisella huoltoasemalle ennen Alue 51:stä, koska siellä oli kyltti joka kertoi ettei hetkeen tämän jälkeen ollut saatavilla palveluita.
Miehet tarkistivat auton, tutkivat öljyn tilanteen ja meikäläinen tankkasi auton 87:lla joka on täällä regularbensaa. Se taisi maksaa 3,40 taalaa gallonalta. Oli hurjaa avata auton ovi koska aavikolla tuuli tosi kovaa. Tuuli oli kuumaa ja se puhalsi melkein vaakasuoraan. Huoltoasemalla mainostettiin kovin kaikkea Ufo-juttua, se oli aika huisia. Siitä siten Beattyn pikku kaupunkiin, josta käännymme kohti varsinaista Death Valleyta.
Ensin tie nousi hieman ylös kukkuloille josta se laski alas ja jatkui mailien verran tikkusuorana tienä. Luonnonpuiston sisääntulopaikalla maksoimme lippuautomaattiin 20 taalan sisäänpääsymaksun ja vaihdoimme kuskia. Mies pääsi kurvailemaan jälleen kerran mailien verran yhtä mutkaista alamäkeä kunnes saavuimme 35 metriä merenpinnan alapuolelle, kuivalla maalla tosin, mutta Death Valley on merenpinnan alapuolella. Taitaa olla ainoa paikka maailmassa. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta ja oli kuumaa kuin helvetissä. 45 astetta nähtiin giftshopn ikkunassa (juu, Death Valleyn pohjalla on pienen pieni kylä ja siellä lahjatavarakauppa). Auton mittari näytti 111 fahrenhaittia ja hurisi aina välillä vähän turhankin huolestuttavalla tavalla.
Ja mikä hulluinta. Mitä en kuuna päivän olisi uskonut Death Valleyssa näkeväni. Näimme muutaman kymmentä ultramaratoonaria juoksemassa siellä tien poskessa läkähdytävässä helteessä. Oli menossa Badwater ultramaratoonitapahtuma. Juoksijoilla oli 48 tuntia aikaa juosta 138 mailia. Voiko tuon hullumpaa enää olla? Siellä ne menivät lönköttää jotkut valkoiseen ohkaiseen suojapukuun varustautuneena. Minun oli pakko kysyä joltakulta huoltojoukkueeseen kuuluvalta mitä täällä oikein tapahtuu, koska en kerta kaikkiaan vaan voinut ymmärtää näkemääni.
Death Valleyssa ei ole kuivunutta suolajärveä vaikka äkkiseltään voisi kiiltävän laakson pohjaa katsellessa tuumata. Se on kuivunutta, auringossa kiiltävää rutikuivaa savea. Mailikaupalla tie kiemurteli laakson pohjalla kunnes aloimme jälleen nousta ylös vuorelle ja laaksosta pois. Lämpötila ylempänä alkoi olemaan siedettävä ja ilta-aurinko alkoi näyttämään tulemistaan. Oli hyvä että varuiksi tankattiin Alue 51:llä. Death Valleyssa ei pahemmin bensa-asemia ollut. Puolella tankilla sinne ei ole asiaa. Tulee äkkiä äitiä ikävä jos bensa loppuu.
Myöhään illalla otimme extempore Santa Clarinsesta hotellihuoneet, ei jaksettu enempää. Tästä kaupungista on Los Angelesiin, matkan päätepisteeseen jossa nyt olemme, matkaa on enää noin 30 mailia.
Tässä alla vielä yhtenä päivänä ajettu reitti kokonaisuudessaan, on se Death Valley vaan valtava. Oli äärimmäinen upea kokemus ja olen todella kiitollinen, että pääsin tämän paikan maailmassa näkemään. Yksin en tuonne ehkä lähtisi. Tässä myös pikku YouTube-pätkä Valleysta.
Kommentit
Lähetä kommentti