Dolomiitit
Neljä päivää Como- ja Gardajärvellä huilattuamme matkan oli jälleen jatkuttava. Se on jännä miten reissussa autosta tulee sellainen turvasatama, ja kiintopiste, sen kyytiin oli aina mukava hypätä. Olimme ostaneet auton jo melkeimpä täyteen tuliaisia Hannoverin Primarkista ja mitä nyt muuta uutta oli kertynyt kyytiin matkan aikana. Tyhjensimme auton oikeastaaan pelkästään matkalaukuista ja käsimatkatavaroista majoittuessamme hotelleihin, ja hyvin säilyi tavarat matkassa mukana. Uskalsimme tehdä näin koska autossa on tummennetut takaikkunat.
Gardajärveltä lähdimme ajamaan kohti Italian Dolomiitteja. Aikamoinen ruuhka oli kertynyt jo Riva Del Gardan poismenotielle ja juttelimmekin miehen kanssa, että liikeelle olisi ehkä kannattanut lähteä aikaisemmin kuin kymmenen jälkeen. Tosin me ollaan reissussa nautittu joka aamu aamupala rauhassa ja antaumuksella, ja tänä aamuna myöskin mies kävi ostamassa katsomansa Ferrarin RayBanit hotellimme lähellä olevasta ostoskeskuksesta kun se aukesi. Niitä ei voinut jättää sinne.
Gardajärveltä poistuttuamme ohitimme useita viinitarhoja ja hieman jäi harmittamaan ettemme pysähtyneet sinne yhteenkään niistä. Ajomatka jatkui kohti pohjoista ja Trenton kaupunkia, jonka nurkilta käännyimme kohti Dolomiitteja. Maisemat muuttuivat koko ajan yhä jylhemmiksi ja valitsimmekin jossakin kohti pienemmän tien jonka varrella oli enemmän pikkukyliä ja mukavampaa katseltavaa kuin pelkkä nopea moottoriajoneuvotie.
Olimme varanneet hotellin edellisenä iltana piskuisesta vuoristokylästä Valle De Cadoresta. Löysimme oikean helmen, Hotel Cadoren, tosi edullisesti aamiaisen kanssa. Hotelli oli sisustettu todella kauniisti Venetsialaiseen tyyliin. Meillä oli huoneessa valtava king size sänky ja mielelläni olisi majoittunut tuonne pidemmäksikin aikaa kun vain yhdeksi yöksi, mutta se kelpasi paremmin kuin hyvin. Kirjauduttuamme hotelliin sisälle lähdimme jatkamaan kohti Tri Cime Di Lavaderoa jonne hotellilta oli matkaa reilun puolen tunnin verran. Sää muuttui ajon aikana yhä sateisemmaksi ja mitä ylöspäin nousimme keli myös kylmeni. Saavuttuamme Misurinan järvelle, jossa pidimme kahvipaussin satoi jo ihan kunnolla ja lämmintä oli enää 13 astetta. Valle Di Cadoressa lämpöä oli 28 astetta. Misurinan järven rannalla seisoo upea hotelli Grand Hotel Misurina, joka on todella Instagrammattu juurikin sen hulppean sijaintinsa vuoksi, meillä harmiksi pilvinen keli esti parhaitten kuvien ottamisen.
Misurinan järveltä lähtee nousemaan hyväkuntoinen serpentiinitie yhä ylemmäs kohti Tri Ceme Di Cadorea. Jossakin kohti tien alussa tullaan portille, jossa joutuu maksamaan pääsymaksun luonnonpuistoon, yhdelle henkilöautolle se teki 30 euroa. Jyrkkä tie nousee nousemistaan, ja lopulta metsävyöhykkeen jälkeen alkaa karummat vuorimaisemat. Haukoin vain henkeäni ja ihailin upeaa näkyä. Ylhäälle päästyämme jätimme automme parkkiin, jossa oli muutama muu auto. Ilma oli kylmä ja sateinen (9 astetta), ja se mikä otti korviin oli pysäyttävä hiljaisuus. Välillä tuuli pyyhälsi ohitsemme ja teki selväksi sen, ettei tehnyt mieli mennä seisomaan lähellekään mitään jyrkkää reunaa. Pilvet peittivät Tri Ceme Di Lavaderon korkeimmat huiput, mikä oli harmi, mutta jylhää nähtävää riitti silti yllin kyllin. Minut pysäytti siellä ylhäällä kaikki se valtava suuruus. Ihminen on niin pieni kaiken tuon keskellä. Ihastelimme maisemia, ja kuvailimme. Pysäköintipaikalta lähtee useita polkuja vuorille, mutta meidän oli sään vuoksi pakko skipata nuo. Saatikka en olisi edes uskaltanut lähteä sinne samoilemaan. Puhelimeni otti jossakin kohti kylmässä säässä sopimuksen irti eikä suostunut enää kuvaamaan. Se olikin sopiva hetki lähteä ajamaan takaisin alaspäin, joka tuntui vieläkin hurjemmalta kuin ylöspäin meneminen. Tuntui, että mutkat ja tiukat kaarteet olisivat vain lisääntyneet.
Olen todella kiitollinen säästä huolimatta tästä kokemuksesta. En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista.
Seuraavana aamuna onneksi aurinko tervehti meitä jälleen mitä huumaavimmalla paisteellaan ja oli kiva aamupalan jälkeen lähteä jatkamaan matkaa Dolomiittien lävitse kohti Sveitsiä. Ajoimme tietä SR48 ajaen läpi kolme mahtavaa solaa (passoa) nousuineen ja laskuineen ohittaen Lagazuoin vuoren jonka huipulla kävimme köysiratashissillä. Vaikka maksu, 26 euroa kahdelta henkilöltä tuntuu suolaiselta on jokainen euro sen väärti. Lagazuoi kohoaa 2 835 metriin ja näkymät ovat vähintäänkin surrealistiset siellä ylhäällä, ne ovat kertakaikkiaan mahtavat. Me vain naureskeltiin ja pyöriteltiin päitämme miten upeaa siellä olikaan, ei sitä usko ellei näe. Myös täältä lähtee vuoria kiertämään useita eri polkuja ja juttelimmekin yhden naisen kanssa joka oli kolme tuntia ollut siellä vaeltamassa ja kertoi polun olleen helpon. Mutta kyllä siellä näki kiipelijöitä myös nauhojen, ketjujen ja lukkojen kanssa menemässä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Hyväkuntoinen serpentiinitie jatkui Lagazuoilta lähes Bolzanoon saakka todella huikeana, ja voin suositella sitä kokemuksena ihan kaikille.
Määränpäänämme Sveitsin puolella oli meille entuudestaan tuttu Samnaun pikkuinen kaupunki ylhäällä vuorilla. Navigaattori neuvoi meidät Stelvio Passin ohitse ja naureskelimmekin jo joudummeko ajamaan sen läpi. Muuten kyllä, mutta edellisellä kerralla sen ajamiseen meni neljä tuntia ja kokemuksena oli sen verran hiuksia nostattava, että se yksi kerta kyllä riitti.
Gardajärveltä lähdimme ajamaan kohti Italian Dolomiitteja. Aikamoinen ruuhka oli kertynyt jo Riva Del Gardan poismenotielle ja juttelimmekin miehen kanssa, että liikeelle olisi ehkä kannattanut lähteä aikaisemmin kuin kymmenen jälkeen. Tosin me ollaan reissussa nautittu joka aamu aamupala rauhassa ja antaumuksella, ja tänä aamuna myöskin mies kävi ostamassa katsomansa Ferrarin RayBanit hotellimme lähellä olevasta ostoskeskuksesta kun se aukesi. Niitä ei voinut jättää sinne.
Gardajärveltä poistuttuamme ohitimme useita viinitarhoja ja hieman jäi harmittamaan ettemme pysähtyneet sinne yhteenkään niistä. Ajomatka jatkui kohti pohjoista ja Trenton kaupunkia, jonka nurkilta käännyimme kohti Dolomiitteja. Maisemat muuttuivat koko ajan yhä jylhemmiksi ja valitsimmekin jossakin kohti pienemmän tien jonka varrella oli enemmän pikkukyliä ja mukavampaa katseltavaa kuin pelkkä nopea moottoriajoneuvotie.
Olimme varanneet hotellin edellisenä iltana piskuisesta vuoristokylästä Valle De Cadoresta. Löysimme oikean helmen, Hotel Cadoren, tosi edullisesti aamiaisen kanssa. Hotelli oli sisustettu todella kauniisti Venetsialaiseen tyyliin. Meillä oli huoneessa valtava king size sänky ja mielelläni olisi majoittunut tuonne pidemmäksikin aikaa kun vain yhdeksi yöksi, mutta se kelpasi paremmin kuin hyvin. Kirjauduttuamme hotelliin sisälle lähdimme jatkamaan kohti Tri Cime Di Lavaderoa jonne hotellilta oli matkaa reilun puolen tunnin verran. Sää muuttui ajon aikana yhä sateisemmaksi ja mitä ylöspäin nousimme keli myös kylmeni. Saavuttuamme Misurinan järvelle, jossa pidimme kahvipaussin satoi jo ihan kunnolla ja lämmintä oli enää 13 astetta. Valle Di Cadoressa lämpöä oli 28 astetta. Misurinan järven rannalla seisoo upea hotelli Grand Hotel Misurina, joka on todella Instagrammattu juurikin sen hulppean sijaintinsa vuoksi, meillä harmiksi pilvinen keli esti parhaitten kuvien ottamisen.
Misurinan järveltä lähtee nousemaan hyväkuntoinen serpentiinitie yhä ylemmäs kohti Tri Ceme Di Cadorea. Jossakin kohti tien alussa tullaan portille, jossa joutuu maksamaan pääsymaksun luonnonpuistoon, yhdelle henkilöautolle se teki 30 euroa. Jyrkkä tie nousee nousemistaan, ja lopulta metsävyöhykkeen jälkeen alkaa karummat vuorimaisemat. Haukoin vain henkeäni ja ihailin upeaa näkyä. Ylhäälle päästyämme jätimme automme parkkiin, jossa oli muutama muu auto. Ilma oli kylmä ja sateinen (9 astetta), ja se mikä otti korviin oli pysäyttävä hiljaisuus. Välillä tuuli pyyhälsi ohitsemme ja teki selväksi sen, ettei tehnyt mieli mennä seisomaan lähellekään mitään jyrkkää reunaa. Pilvet peittivät Tri Ceme Di Lavaderon korkeimmat huiput, mikä oli harmi, mutta jylhää nähtävää riitti silti yllin kyllin. Minut pysäytti siellä ylhäällä kaikki se valtava suuruus. Ihminen on niin pieni kaiken tuon keskellä. Ihastelimme maisemia, ja kuvailimme. Pysäköintipaikalta lähtee useita polkuja vuorille, mutta meidän oli sään vuoksi pakko skipata nuo. Saatikka en olisi edes uskaltanut lähteä sinne samoilemaan. Puhelimeni otti jossakin kohti kylmässä säässä sopimuksen irti eikä suostunut enää kuvaamaan. Se olikin sopiva hetki lähteä ajamaan takaisin alaspäin, joka tuntui vieläkin hurjemmalta kuin ylöspäin meneminen. Tuntui, että mutkat ja tiukat kaarteet olisivat vain lisääntyneet.
Olen todella kiitollinen säästä huolimatta tästä kokemuksesta. En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista.
Seuraavana aamuna onneksi aurinko tervehti meitä jälleen mitä huumaavimmalla paisteellaan ja oli kiva aamupalan jälkeen lähteä jatkamaan matkaa Dolomiittien lävitse kohti Sveitsiä. Ajoimme tietä SR48 ajaen läpi kolme mahtavaa solaa (passoa) nousuineen ja laskuineen ohittaen Lagazuoin vuoren jonka huipulla kävimme köysiratashissillä. Vaikka maksu, 26 euroa kahdelta henkilöltä tuntuu suolaiselta on jokainen euro sen väärti. Lagazuoi kohoaa 2 835 metriin ja näkymät ovat vähintäänkin surrealistiset siellä ylhäällä, ne ovat kertakaikkiaan mahtavat. Me vain naureskeltiin ja pyöriteltiin päitämme miten upeaa siellä olikaan, ei sitä usko ellei näe. Myös täältä lähtee vuoria kiertämään useita eri polkuja ja juttelimmekin yhden naisen kanssa joka oli kolme tuntia ollut siellä vaeltamassa ja kertoi polun olleen helpon. Mutta kyllä siellä näki kiipelijöitä myös nauhojen, ketjujen ja lukkojen kanssa menemässä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Hyväkuntoinen serpentiinitie jatkui Lagazuoilta lähes Bolzanoon saakka todella huikeana, ja voin suositella sitä kokemuksena ihan kaikille.
Määränpäänämme Sveitsin puolella oli meille entuudestaan tuttu Samnaun pikkuinen kaupunki ylhäällä vuorilla. Navigaattori neuvoi meidät Stelvio Passin ohitse ja naureskelimmekin jo joudummeko ajamaan sen läpi. Muuten kyllä, mutta edellisellä kerralla sen ajamiseen meni neljä tuntia ja kokemuksena oli sen verran hiuksia nostattava, että se yksi kerta kyllä riitti.
