Jylhä ja upea Stelvio Pass
Oli se ihan uskomaton tunne seistä ylhäällä Bormiossa Stelvio Pass ajettuna läpi. Ei, että pelkästään ihaili maisemia siellä ylhäällä vaan se, että pystyimme ylipäätänsä ajamaan huikean tien ja 48 neulansilmän läpi ylös asti. Tuota kokemusta sulatellaan tässä vieläkin ja tullaan sulattelemaan varmasti hyvin pitkään. Vatsanpohjasta otti hyvin jo pari päivää ennen h-hetkeä ja Stelvio Passin alkumetreillä sanoin miehelle, että voi koska tahansa kääntyä takaisinpäin jos siltä tuntuu (siellä ei kyllä hirveästi kääntyillä). Työkaveri, joka on tämän läpi ajanut polkien sanoin nauraen, että kunhan hallitsee mäkilähdöt niin kaikki on hyvin.
Mieheni siis ajoi ja minä istuin pelkääjän paikalla, näin voin kirjoittaa ihan kirjaimellisesti. Alla meillä oli uusi vuokrattu Audi A1, joka jaksoi erittäin hyvin ja oli kokonsa puolesta näppärä ajaa kapeilla teillä. Autosta riitti tehoja hyvin myös Saksan nopeusrajoittamattomille autobahnoille ja Italian autostradoille.
BBC:n Top Gear-ohjelma julkisti vuonna 2008 Stelvio Pass -vuoristosolan maailman parhaimmaksi tieksi. Stelvio Pass (2758 m.) on Alppien toiseksi korkeimmalle nouseva vuoristotie, jonka lakipiste on vain 12 metriä alempana kuin Con de l'lseran (2770 metriä).
Stelvio Pass rakennettiin vuosina 1820-1825. Se liitti Lombardian maakunnan Itävallan silloiseen keisarikuntaan. Tietä ei ole sittemmin muutettu. Huikea nousu huipentuu Ortles-vuoriston laelle, josta avautuu häkellyttävät jäätikkönäkymät alppien yli. Stelvio Pass ei ole minkään varrella, se on suht syrjässä, sinne pitää vartavasten ajaa.
Ajoimme Stelvio Passille Italian puolelta, Gardajärven suunnalta, Bolzanon ja Meranon ohi, juurikin tähtäimenä se, että nousu tapahtuu kuulua ja jylhää 48 neulansilmän tietä pitkin. Matkan varrella oli monia pikkukyliä joista yksi oli aika erikoinen, siellä roikkui luuranko- ja pääkallokoristeita vieri vieritysten, arvoitukseksi jäi miksiköhän. Oliko ne pelottelua varten vaiko kenties onnea tuomassa.
Ajo alhaalta 48 neulansilmän kohdalta ylös saakka kesti puolisen tuntia. Meranon kautta laskettuna nousulle tulee pituutta 75 km. Stelvosta katsottuna viimeisestä kylästä, Trafoista, nousua on noin 15 kilometrin verran.
Yritin olla virallisena pelkääjänä hyvin avuksi ja kertoilla näkyykö yläpuoleltamme vasemmalta puolelta mutkan takaa tulevan autoja, mutta eihän sinne vaan nähnyt, tie nousee heti niin jyrkästi. Tiellä on onneksi kiviaita jyrkemmän puolen reunassa joka estää näkyvyyttä rotkoon, eikä meno ole niin pelottavaa. Toisin oli poispäin mentäessä vuoren toista puolta. Umbraill Pass on aivan toista luokkaa 36 neulansilmän kanssa. Päätin vain istua hiljaa ja antaa miehen hoitaa homma kunnialla kotiin.
Yhdessä kohti pysähdyimme tien sivuun ottamaan kuvia, ei oltu päästy vielä edes kovin ylös. Minun piti hetki jos toinenkin siinä miettiä uskaltaako kävellä tien yli toiselle puolelle, koska pyöräilijöitä sekä autoja tuli ylös ja alas. Autot ja moottoripyörät sentään kuuli. Ja kun lähdimme jatkamaan matkaa sai tosissaan tehdä moottorilähdön, että auto liikkui. Se lähti viettämään aika rapsakkaa alaspäin. Kiva vaihteitten käry käväisi autossa. Auto hurisi, mutta jaksoi. Neulansilmissä aina ykkösellä, hieman vauhtia lisää ja kakkoselle, niin se matka meni ylös.
Tiellä oli paljon pyöräilijöitä, jopa lapsiakin näkyi vanhempiensa kanssa mikä hirvitti minua. Välillä joutui pysähtymään, taikka laittamaan vauhti ihan minimiin koska edessä olevia pyöräilijöitä ei uskaltanut lähteä ohittamaan huonon näkyvyyden ja ahtaan tien takia. Tiellä oli paljon moottoripyöräilijöitä, mutta yllättävän vähän autoja. Olin lukenut ja varautunut siihen, että siellä menisimme suorastaan ruuhkassa mutta ei mitään. Vaikka oli elokuun ensimmäinen päivä ja lomakausi eurooppalaisilla alkanut, sai tiellä ajaa paremmin kuin hyvin.
Stelvio Pass on auki yleensä kesäkuun alusta marraskuuhun. Mutta tämä riippuu aivan pelkästään lumitilanteesta. Olimme muun muassa Samnaussa reissumme alkupuolella ja siellä oli satanut kolme viikkoa sitten lunta (heinäkuussa).
Tie kaarteli aluksi verheillä viljelysmailla. Jonottelimme muutamissa ruuhkissa joita oli paikka paikoin johtuen tietöistä, ruuhkissa ei tarvinnut onneksi jonotella kovin kauaa. Siellä alempana oli myös monia liikenneympyröitä. Noustessa yhä ylöspäin alkoi pikkuhiljaa metsävyöhyke jossa tie lähti kaartelemaan ja mutkittelemaan kivasti. Sen jälkeen alkoi varsinainen nousu ja neulansilmät. Neulansilmät on numeroituna mutkissa. Ensimmäisen neulansilmän kohdalla (48.) teki mieli ottaa kyltistä kuva, mutta ei siinä pystynyt pysähtymään. Neulansilmänumerot siitä noustessa pienenevät lisää. Oli aika huikea tunne ohittaa ykköskyltti.
Ylhäällä Stelviossa on muutama hotelli ja panoraama-ravintola. Sieltä löytyy matkamuistoshoppeja ja bratwurstin myyjiä. Istuimmekin yhdelle panoraamaterassille juomaan oluet ja syömään ehkä parhaat bratwurstisämpylät hapankaalilla ikinä. Ostimme kummitytöllemme murmeli-pehmolelun sekä jääkaappimagneetin. Mukaan lähti myös Stelvio-pyöräilylakit ja Victorinoxin linkkarit. Noi magneetit on meillä harrastus, jääkaapin ovet on jo täynnä niitä eri maailmankolkista ja kaupungeista.
Stelvio on kolmen valtion rajojen kohtauspaikka. Siellä kohtaavat Italia, Sveitsi ja Itävalta. Oli kiva katsella hymyileviä pyöräilijöitä jotka suorastaan huokuivat tyytyväisyyttä suorituksen tehtyään. Pari loikoili penkillä vetäen henkeä. Kaikki moikkailivat toisiaan hymyillen. Itse huomasin, että hengästyin kävellessä selvästi. Ylämäessä sydän veti tuhatta ja sataa, eikä pelkästään pelosta. Hengitys myös huurusi välillä. Alhaalla laaksossa lämpötila oli 28,5 astetta, mutta ylhäällä Stelviossa enää +10 astetta. Meitä onnisti puolipilvisen kelin suhteen, siitä olen kiitollinen. Kävelimme toiselle puolelle vuoren lakea ihastelemaan eteen avautuvaa maisemaa. Hiljaisuuden rikkoi lehmänkellojen kilkatus ja ohi ajavien moottoripyörien pärinä.
Mieheni siis ajoi ja minä istuin pelkääjän paikalla, näin voin kirjoittaa ihan kirjaimellisesti. Alla meillä oli uusi vuokrattu Audi A1, joka jaksoi erittäin hyvin ja oli kokonsa puolesta näppärä ajaa kapeilla teillä. Autosta riitti tehoja hyvin myös Saksan nopeusrajoittamattomille autobahnoille ja Italian autostradoille.
BBC:n Top Gear-ohjelma julkisti vuonna 2008 Stelvio Pass -vuoristosolan maailman parhaimmaksi tieksi. Stelvio Pass (2758 m.) on Alppien toiseksi korkeimmalle nouseva vuoristotie, jonka lakipiste on vain 12 metriä alempana kuin Con de l'lseran (2770 metriä).
Stelvio Pass rakennettiin vuosina 1820-1825. Se liitti Lombardian maakunnan Itävallan silloiseen keisarikuntaan. Tietä ei ole sittemmin muutettu. Huikea nousu huipentuu Ortles-vuoriston laelle, josta avautuu häkellyttävät jäätikkönäkymät alppien yli. Stelvio Pass ei ole minkään varrella, se on suht syrjässä, sinne pitää vartavasten ajaa.
Ajoimme Stelvio Passille Italian puolelta, Gardajärven suunnalta, Bolzanon ja Meranon ohi, juurikin tähtäimenä se, että nousu tapahtuu kuulua ja jylhää 48 neulansilmän tietä pitkin. Matkan varrella oli monia pikkukyliä joista yksi oli aika erikoinen, siellä roikkui luuranko- ja pääkallokoristeita vieri vieritysten, arvoitukseksi jäi miksiköhän. Oliko ne pelottelua varten vaiko kenties onnea tuomassa.
Ajo alhaalta 48 neulansilmän kohdalta ylös saakka kesti puolisen tuntia. Meranon kautta laskettuna nousulle tulee pituutta 75 km. Stelvosta katsottuna viimeisestä kylästä, Trafoista, nousua on noin 15 kilometrin verran.
Yhdessä kohti pysähdyimme tien sivuun ottamaan kuvia, ei oltu päästy vielä edes kovin ylös. Minun piti hetki jos toinenkin siinä miettiä uskaltaako kävellä tien yli toiselle puolelle, koska pyöräilijöitä sekä autoja tuli ylös ja alas. Autot ja moottoripyörät sentään kuuli. Ja kun lähdimme jatkamaan matkaa sai tosissaan tehdä moottorilähdön, että auto liikkui. Se lähti viettämään aika rapsakkaa alaspäin. Kiva vaihteitten käry käväisi autossa. Auto hurisi, mutta jaksoi. Neulansilmissä aina ykkösellä, hieman vauhtia lisää ja kakkoselle, niin se matka meni ylös.
Tiellä oli paljon pyöräilijöitä, jopa lapsiakin näkyi vanhempiensa kanssa mikä hirvitti minua. Välillä joutui pysähtymään, taikka laittamaan vauhti ihan minimiin koska edessä olevia pyöräilijöitä ei uskaltanut lähteä ohittamaan huonon näkyvyyden ja ahtaan tien takia. Tiellä oli paljon moottoripyöräilijöitä, mutta yllättävän vähän autoja. Olin lukenut ja varautunut siihen, että siellä menisimme suorastaan ruuhkassa mutta ei mitään. Vaikka oli elokuun ensimmäinen päivä ja lomakausi eurooppalaisilla alkanut, sai tiellä ajaa paremmin kuin hyvin.
Stelvio Pass on auki yleensä kesäkuun alusta marraskuuhun. Mutta tämä riippuu aivan pelkästään lumitilanteesta. Olimme muun muassa Samnaussa reissumme alkupuolella ja siellä oli satanut kolme viikkoa sitten lunta (heinäkuussa).
Tie kaarteli aluksi verheillä viljelysmailla. Jonottelimme muutamissa ruuhkissa joita oli paikka paikoin johtuen tietöistä, ruuhkissa ei tarvinnut onneksi jonotella kovin kauaa. Siellä alempana oli myös monia liikenneympyröitä. Noustessa yhä ylöspäin alkoi pikkuhiljaa metsävyöhyke jossa tie lähti kaartelemaan ja mutkittelemaan kivasti. Sen jälkeen alkoi varsinainen nousu ja neulansilmät. Neulansilmät on numeroituna mutkissa. Ensimmäisen neulansilmän kohdalla (48.) teki mieli ottaa kyltistä kuva, mutta ei siinä pystynyt pysähtymään. Neulansilmänumerot siitä noustessa pienenevät lisää. Oli aika huikea tunne ohittaa ykköskyltti.
Ylhäällä Stelviossa on muutama hotelli ja panoraama-ravintola. Sieltä löytyy matkamuistoshoppeja ja bratwurstin myyjiä. Istuimmekin yhdelle panoraamaterassille juomaan oluet ja syömään ehkä parhaat bratwurstisämpylät hapankaalilla ikinä. Ostimme kummitytöllemme murmeli-pehmolelun sekä jääkaappimagneetin. Mukaan lähti myös Stelvio-pyöräilylakit ja Victorinoxin linkkarit. Noi magneetit on meillä harrastus, jääkaapin ovet on jo täynnä niitä eri maailmankolkista ja kaupungeista.
Stelvio on kolmen valtion rajojen kohtauspaikka. Siellä kohtaavat Italia, Sveitsi ja Itävalta. Oli kiva katsella hymyileviä pyöräilijöitä jotka suorastaan huokuivat tyytyväisyyttä suorituksen tehtyään. Pari loikoili penkillä vetäen henkeä. Kaikki moikkailivat toisiaan hymyillen. Itse huomasin, että hengästyin kävellessä selvästi. Ylämäessä sydän veti tuhatta ja sataa, eikä pelkästään pelosta. Hengitys myös huurusi välillä. Alhaalla laaksossa lämpötila oli 28,5 astetta, mutta ylhäällä Stelviossa enää +10 astetta. Meitä onnisti puolipilvisen kelin suhteen, siitä olen kiitollinen. Kävelimme toiselle puolelle vuoren lakea ihastelemaan eteen avautuvaa maisemaa. Hiljaisuuden rikkoi lehmänkellojen kilkatus ja ohi ajavien moottoripyörien pärinä.
 |
| Videokuvaa Umbrail Passista |
