Euroopan Road Trip, matkalla part 1.
Jos ihan suoraan sanotaan, niin kyllä minua hirvitti aluksi ajatus millaista on ajaa tuntemattomia teitä Euroopassa. Sitten kun istuin sunnuntai-iltana kotipihalla pakatun Volvon rattiin ajattelin, että en anna pelolle enkä millekään muullekaan tilaa tällä reissulla ja eikun menoksi. Jo ajaminen Viking Linen laivaan autolla Katajanokan satamassa olisi voinut olla hyvin mieheni hommaa, mutta ehei, minä olin tähän ryhtynyt niin silloin se on ajettava.
Mietin myös millaista on matkustaa raskaana, entä jos jotakin tapahtuu. Tämän vuoksi on olemassa vakuutukset ja sairaanhoito on kyllä laadukasta muuallakin kuin vain kotosuomessa, ja mikäpä siinä jos vauva olisikin vaikka saanut syntyessään myös jonkin muun maan kansalaisuuden. Hyvinvointia raskaudessa lisää kun äiti on onnellinen ja sitähän minä totta tosiaan olin. Mikäpä oli mennessä kun autossa ilmastointi ja mukavat penkit. Hulppeat, kiinnostavat maisemat vilisivät ohitse ja seurana se maailman paras ja tärkein ihminen.
Tukholmasta pääsee tosi helposti kohti moottoritietä, ihmettelinkin miten helppoa ajaminen olikaan. Emme koko road tripin aikana erehtyneet navigoinnissa kuin ehkä kerran tai pari, ihan maksimissaan. Siksi voinkin hyvin lämpimästi kannustaa road trippiä harkitsevaa vain rohkeasti lähtemään, meilläkin tämä oli haaveissa vuosikausia ja nyt ihmettelen miksi emme olleet tehneet tätä jo aiemmin. Toki tällaiselle reilun 6 000 kilometrin matkalle pitää lähteä ajatuksella, että ajamaan joutuu ja autossa pakaralihakset tulevat olemaan koetuksella, mutta sepä tässä onkin Se juttu.
Koko matkalla näimme ainoastaan yhden ainoan kerran Suomen rekkareissa olevan kulkuneuvon, ison rekan Hampurin megatietyömailla. Se nosti suupielet ylöspäin ja teki mieli moikata kuljettajaa, mutta annettiin olla kuitenkin. Seuraavat Suomen rekisterissä olevat kilvet nähtiinkin sitten vasta Tallinnan satamassa. Suomalaisia ei siis välttämättä niin kovin paljoa näe tuolla autobahneilla ja teillä.
Euroopassa ajokulttuuri eroaa meidän ajotavastamme, ja tuntui, että se sopi minulle jopa paremmin. Kun takaa tulee joku hänelle annetaan tilaa, eikä jäädä tukkeeksi eteen. Tuntui, ettei kukaan ajanut kenenkään persuksissa, ja jalankulkijoilla annettiin tietä. Kun kiihdytetään, niin silloin kiihdytetään ja kun haluaa vaihtaa kaistaa, tulijalle annetaan tilaa, mutta tulee osata reagoida. Meillä oli autossa mukana pakolliset vaahtosammutin, turvaliivit, ensiapupakkaus, varoituskolmio ja kiilat renkaiden alle. Mies tilasi vakuutusyhtiöstä Green Cardin autoon, vaikka se ei tunnu enää olevan pakollinen. Jos osut onnettomuuspaikalle Puolassa, sinulla on velvollisuus auttaa. Jos liikenet tai pakenet onnettomuuspaikalta, voit saada siitä jopa kolme vuotta vankeutta. Autoliiton sivuilta löytyy paljon tietoa eri maiden ajokulttuuritiedoista, joihin kannattaa tutustua etukäteen.
Ensimmäiseen autolla etenemisongelmaan törmäsimme ihan vahingossa Luxemburgiin asti päästyttyämme. Löysin linkin Pariisin Green zone-alueisiin, joille ei ole mitään asiaa autolla ilman etukäteen tilattua vinjettiä, joka liimataan auton ikkunan reunaan ja joka siten oikeuttaa ajamaan tietyillä alueilla. Esimerkiksi juuri Pariisin keskustaan ei ole mitään asiaa ilman tätä. Vinjetti maksaa noin 40 euroa. Joka tapauksessa meidän ei missään nimessä olisi autolla kannattanutkaan ajatellakaan Pariisiin keskustaan menoa, koska tuona viikonloppuna oli Ranskan kansallispäivä lauantaina suurine paraateineen, ja sunnuntaina jalkapallon MM-finaali, jota Pariisin kaduilla fiilisteli ja juhli vähintään miljoona ihmistä. Olisin halunnut viedä mieheni Pariisissa ennen käymättömänä Eiffel-torniin, mutta ei sen lähelle olisi päässyt kävellenkään mitenkään, saatikka poliisi oli turvallisuussyistä sulkenut koko tornin sunnuntaina mahdollisen terrori-iskun pelossa.
Ajoimme Pariisin kiertävää kehätietä Orlyn lentokentän Eco-parkkiin välttäen Green zone-alueen kokonaan, ja jätimme auton sinne parkkiin kaupungissa vierailumme ajaksi neljäksi päivää. Tämä kustansi 50 euroa, joka on siihen nähden ihan ok hinta, yhden yön pysäköinti maksaa Pariisissa jopa 28 euroa vuorokausi, ja lentokentän parkkialue on vartioitu. Pohdimme auton jättämistä myös Charles De Gaullen kentälle, mutta Orlyn kenttä sopi paremmin sijainniltaan matkan jatkoamme ajatellen.
Ruotsin moottoriteillä sai ajaa 110 km/h ja Tanskan puolelle siirryttäessä nopeus nousi 130 km/h, ja kieltämättä tiestön kunto myös parani huomattavasti. Yhdenkään maan rajalla ei meitä, taikka ketään muutakaan pysäytetty passin tarkastukseen, sen kun posotti vain eteenpäin. Mietin sitä, kun lennolle lähdettäessä ja varsinkin kentällä passit tarkastetaan hyvinkin tarkkaan, että miten ajaessa se ei tunnu kiinnostavan yhtään ketään ja kuinka naurettavan helppoa rajan ylittäminen on.
Tanskassa etenimme Helsingborgin ja Malmön ohitse kohti Juutinrauman siltaa, jonka näkemistä ja ylittämistä olin odottanut. Siltamaksun kalleus sai meidät haukkomaan henkeä, yli 50 euroa. Mutta kyllähän se on tunnustettava, että silta on kertakaikkiaan mahtava. Sen koko on jotakin mitä ei käsitä ennenkuin sen näkee, ja tuntui, että se jatkui jatkumistaan vain. Ja heti perään Odenseen johtava silta joka mielestäni oli vieläkin huikeampi. Sen ylittäminen maksoi 280 Tanskan kruunua. Palatessamme takaisin Suomeen Via Baltian kautta totesimme, että Suomesta Eurooppaan kannattaa matkustaa juurikin Tanskan ja Ruotsin kautta maksuista huolimatta, koska reitti on paljon nopeampi ja ainakin kirjoitushetkellä Via Baltica sisältää niin paljon tietyömaita, että oli vain tyhmyyttä lähteä ajamaan sitä kautta takaisin Suomeen. Via Baltica ei ole tikkusuoraa moottoritietä, jota pitkin saisi ajaa tuhatta ja sataa, vaan kaksisuuntaista kapeaa ja huonokuntoista tietä, jota saa maksimissaan ajaa 90 km/h ja se sisältää sadoittain liikennekameroita sekä tuhansittain rekkoja, joita joutuu ohittelemaan jos aikoo edetä. Millään tavoin uhkaavaksi taikka turvattomaksi en oloamme kuitenkaan tuolla tuntenut. Ainoastaan kerran taisimme joutua väistämään itse pientareen puolelle, että takaa tuleva ohittava auto ei törmää vastaantulevaan autoon. Tilanteita pitää osata lukea.
Kieltämättä mielessä kävi myös miten auto jaksaa reissun, ja entä jos sille tapahtuu jotakin. Mutta eihän sitä pääsisi lähtemään ollenkaan mihinkään jos vain pelkää. Autostamme hajosi aivan äkisti ja yllättäen eräs aamu laturin hihna Sveitsissä lähtiessämme ajamaan kohti Heidilandia. Mies ajoi auton piskuista serpentiinitietä alas hotelliltamme isommalle tielle, jossa pysähdyimme pysäköintialueelle miettimään ostaisimmeko vieressä olevasta kaupasta mukaan vettä. Mies päätti kurkata konepellin alle, koska latauksen varoitusvalo syttyi, ja seuraavaksi näin miehen seivovan täysin poikkimennyt laturin hihna kädessään. Voin sanoa, että se ei ollut kiva näky. Mies soitti siitä sitten Volvon huoltoon ja kysyi uskaltaako autolla miten enää ajaa, johon huollosta vastannut työntekijä kertoi, ettei mielellään senttiäkään, mutta pakkotilanteessa ehkä pari kilsaa. Puhelimeen vastannut huollon mies kysyi missä olimme, johon mies että Sveitsissä alpeilla ja saimme vastaukseksi vain kirjaimellisesti "voi voi". Matkallamme erittäin hyväksi osoittautunut Heren navigaattori tiesi kertoa, että paikallinen huolto olisi neljän kilometrin päässä, ja eihän siinä auttanut muu kuin lähteä yrittämään sitä kohti. Pikkuhiljaa edetessämme selvä käry nousi konepellin alta, ja juuri huollon pihalle päästyämme auton ohjaustehostin otti sopimuksen irti. Mutta eipä mitään, meidät otettiin ystävällisesti vastaan, auton tilanne tutkittiin tarkkaan ja kerrottiin, että korjaukseen tulee menemään noin kolme ja puoli tuntia aikaa. Laturin hihna piti tilata ja noutaa jostakin lähikaupungista ja asentaa, lisäksi työntekijöillä oli tulossa siesta-aika, joka piti huomioida. Työ tehtiin kuitenkin alle kolmessa tunnissa ja huolellisesti. Huoltofirman työntekijä vähän häpeillen kertoi meille korjaustyön hinnan uusine hihnoineen, 120 Sveitsin frangia, joka taasen nosti meidän suupielet ylöspäin. Suomessa emme tasan olisi selvinneet näin halvalla missään. Saatikka olisimmeko saaneet näin nopeaa palvelua. Saimme tämän myötä joskin pakollisen, mutta kivan breikin Maienfeldin kaupungissa, ja mikäpä siellä oli kävellä paikalliselle rannalle katsomaan hulppeata järvimaisemaa kohti vuoria.
Mietin myös millaista on matkustaa raskaana, entä jos jotakin tapahtuu. Tämän vuoksi on olemassa vakuutukset ja sairaanhoito on kyllä laadukasta muuallakin kuin vain kotosuomessa, ja mikäpä siinä jos vauva olisikin vaikka saanut syntyessään myös jonkin muun maan kansalaisuuden. Hyvinvointia raskaudessa lisää kun äiti on onnellinen ja sitähän minä totta tosiaan olin. Mikäpä oli mennessä kun autossa ilmastointi ja mukavat penkit. Hulppeat, kiinnostavat maisemat vilisivät ohitse ja seurana se maailman paras ja tärkein ihminen.
Tukholmasta pääsee tosi helposti kohti moottoritietä, ihmettelinkin miten helppoa ajaminen olikaan. Emme koko road tripin aikana erehtyneet navigoinnissa kuin ehkä kerran tai pari, ihan maksimissaan. Siksi voinkin hyvin lämpimästi kannustaa road trippiä harkitsevaa vain rohkeasti lähtemään, meilläkin tämä oli haaveissa vuosikausia ja nyt ihmettelen miksi emme olleet tehneet tätä jo aiemmin. Toki tällaiselle reilun 6 000 kilometrin matkalle pitää lähteä ajatuksella, että ajamaan joutuu ja autossa pakaralihakset tulevat olemaan koetuksella, mutta sepä tässä onkin Se juttu.
Koko matkalla näimme ainoastaan yhden ainoan kerran Suomen rekkareissa olevan kulkuneuvon, ison rekan Hampurin megatietyömailla. Se nosti suupielet ylöspäin ja teki mieli moikata kuljettajaa, mutta annettiin olla kuitenkin. Seuraavat Suomen rekisterissä olevat kilvet nähtiinkin sitten vasta Tallinnan satamassa. Suomalaisia ei siis välttämättä niin kovin paljoa näe tuolla autobahneilla ja teillä.
Euroopassa ajokulttuuri eroaa meidän ajotavastamme, ja tuntui, että se sopi minulle jopa paremmin. Kun takaa tulee joku hänelle annetaan tilaa, eikä jäädä tukkeeksi eteen. Tuntui, ettei kukaan ajanut kenenkään persuksissa, ja jalankulkijoilla annettiin tietä. Kun kiihdytetään, niin silloin kiihdytetään ja kun haluaa vaihtaa kaistaa, tulijalle annetaan tilaa, mutta tulee osata reagoida. Meillä oli autossa mukana pakolliset vaahtosammutin, turvaliivit, ensiapupakkaus, varoituskolmio ja kiilat renkaiden alle. Mies tilasi vakuutusyhtiöstä Green Cardin autoon, vaikka se ei tunnu enää olevan pakollinen. Jos osut onnettomuuspaikalle Puolassa, sinulla on velvollisuus auttaa. Jos liikenet tai pakenet onnettomuuspaikalta, voit saada siitä jopa kolme vuotta vankeutta. Autoliiton sivuilta löytyy paljon tietoa eri maiden ajokulttuuritiedoista, joihin kannattaa tutustua etukäteen.
Ensimmäiseen autolla etenemisongelmaan törmäsimme ihan vahingossa Luxemburgiin asti päästyttyämme. Löysin linkin Pariisin Green zone-alueisiin, joille ei ole mitään asiaa autolla ilman etukäteen tilattua vinjettiä, joka liimataan auton ikkunan reunaan ja joka siten oikeuttaa ajamaan tietyillä alueilla. Esimerkiksi juuri Pariisin keskustaan ei ole mitään asiaa ilman tätä. Vinjetti maksaa noin 40 euroa. Joka tapauksessa meidän ei missään nimessä olisi autolla kannattanutkaan ajatellakaan Pariisiin keskustaan menoa, koska tuona viikonloppuna oli Ranskan kansallispäivä lauantaina suurine paraateineen, ja sunnuntaina jalkapallon MM-finaali, jota Pariisin kaduilla fiilisteli ja juhli vähintään miljoona ihmistä. Olisin halunnut viedä mieheni Pariisissa ennen käymättömänä Eiffel-torniin, mutta ei sen lähelle olisi päässyt kävellenkään mitenkään, saatikka poliisi oli turvallisuussyistä sulkenut koko tornin sunnuntaina mahdollisen terrori-iskun pelossa.
Ajoimme Pariisin kiertävää kehätietä Orlyn lentokentän Eco-parkkiin välttäen Green zone-alueen kokonaan, ja jätimme auton sinne parkkiin kaupungissa vierailumme ajaksi neljäksi päivää. Tämä kustansi 50 euroa, joka on siihen nähden ihan ok hinta, yhden yön pysäköinti maksaa Pariisissa jopa 28 euroa vuorokausi, ja lentokentän parkkialue on vartioitu. Pohdimme auton jättämistä myös Charles De Gaullen kentälle, mutta Orlyn kenttä sopi paremmin sijainniltaan matkan jatkoamme ajatellen.
Ruotsin moottoriteillä sai ajaa 110 km/h ja Tanskan puolelle siirryttäessä nopeus nousi 130 km/h, ja kieltämättä tiestön kunto myös parani huomattavasti. Yhdenkään maan rajalla ei meitä, taikka ketään muutakaan pysäytetty passin tarkastukseen, sen kun posotti vain eteenpäin. Mietin sitä, kun lennolle lähdettäessä ja varsinkin kentällä passit tarkastetaan hyvinkin tarkkaan, että miten ajaessa se ei tunnu kiinnostavan yhtään ketään ja kuinka naurettavan helppoa rajan ylittäminen on.
Tanskassa etenimme Helsingborgin ja Malmön ohitse kohti Juutinrauman siltaa, jonka näkemistä ja ylittämistä olin odottanut. Siltamaksun kalleus sai meidät haukkomaan henkeä, yli 50 euroa. Mutta kyllähän se on tunnustettava, että silta on kertakaikkiaan mahtava. Sen koko on jotakin mitä ei käsitä ennenkuin sen näkee, ja tuntui, että se jatkui jatkumistaan vain. Ja heti perään Odenseen johtava silta joka mielestäni oli vieläkin huikeampi. Sen ylittäminen maksoi 280 Tanskan kruunua. Palatessamme takaisin Suomeen Via Baltian kautta totesimme, että Suomesta Eurooppaan kannattaa matkustaa juurikin Tanskan ja Ruotsin kautta maksuista huolimatta, koska reitti on paljon nopeampi ja ainakin kirjoitushetkellä Via Baltica sisältää niin paljon tietyömaita, että oli vain tyhmyyttä lähteä ajamaan sitä kautta takaisin Suomeen. Via Baltica ei ole tikkusuoraa moottoritietä, jota pitkin saisi ajaa tuhatta ja sataa, vaan kaksisuuntaista kapeaa ja huonokuntoista tietä, jota saa maksimissaan ajaa 90 km/h ja se sisältää sadoittain liikennekameroita sekä tuhansittain rekkoja, joita joutuu ohittelemaan jos aikoo edetä. Millään tavoin uhkaavaksi taikka turvattomaksi en oloamme kuitenkaan tuolla tuntenut. Ainoastaan kerran taisimme joutua väistämään itse pientareen puolelle, että takaa tuleva ohittava auto ei törmää vastaantulevaan autoon. Tilanteita pitää osata lukea.
Kieltämättä mielessä kävi myös miten auto jaksaa reissun, ja entä jos sille tapahtuu jotakin. Mutta eihän sitä pääsisi lähtemään ollenkaan mihinkään jos vain pelkää. Autostamme hajosi aivan äkisti ja yllättäen eräs aamu laturin hihna Sveitsissä lähtiessämme ajamaan kohti Heidilandia. Mies ajoi auton piskuista serpentiinitietä alas hotelliltamme isommalle tielle, jossa pysähdyimme pysäköintialueelle miettimään ostaisimmeko vieressä olevasta kaupasta mukaan vettä. Mies päätti kurkata konepellin alle, koska latauksen varoitusvalo syttyi, ja seuraavaksi näin miehen seivovan täysin poikkimennyt laturin hihna kädessään. Voin sanoa, että se ei ollut kiva näky. Mies soitti siitä sitten Volvon huoltoon ja kysyi uskaltaako autolla miten enää ajaa, johon huollosta vastannut työntekijä kertoi, ettei mielellään senttiäkään, mutta pakkotilanteessa ehkä pari kilsaa. Puhelimeen vastannut huollon mies kysyi missä olimme, johon mies että Sveitsissä alpeilla ja saimme vastaukseksi vain kirjaimellisesti "voi voi". Matkallamme erittäin hyväksi osoittautunut Heren navigaattori tiesi kertoa, että paikallinen huolto olisi neljän kilometrin päässä, ja eihän siinä auttanut muu kuin lähteä yrittämään sitä kohti. Pikkuhiljaa edetessämme selvä käry nousi konepellin alta, ja juuri huollon pihalle päästyämme auton ohjaustehostin otti sopimuksen irti. Mutta eipä mitään, meidät otettiin ystävällisesti vastaan, auton tilanne tutkittiin tarkkaan ja kerrottiin, että korjaukseen tulee menemään noin kolme ja puoli tuntia aikaa. Laturin hihna piti tilata ja noutaa jostakin lähikaupungista ja asentaa, lisäksi työntekijöillä oli tulossa siesta-aika, joka piti huomioida. Työ tehtiin kuitenkin alle kolmessa tunnissa ja huolellisesti. Huoltofirman työntekijä vähän häpeillen kertoi meille korjaustyön hinnan uusine hihnoineen, 120 Sveitsin frangia, joka taasen nosti meidän suupielet ylöspäin. Suomessa emme tasan olisi selvinneet näin halvalla missään. Saatikka olisimmeko saaneet näin nopeaa palvelua. Saimme tämän myötä joskin pakollisen, mutta kivan breikin Maienfeldin kaupungissa, ja mikäpä siellä oli kävellä paikalliselle rannalle katsomaan hulppeata järvimaisemaa kohti vuoria.
