Ajankuva koronasta

Anni Sinnemäki kirjoitti kertakaikkisen ihanan kirjoituksen. Se lämmitti, ja toi lupauksen toivosta. Kyllä tämä vielä tästä. 

"Kaikki tuntuu muuttuneen, vaivihkaa tai vähän salakavalasti, mutta muuttuneen yhtä kaikki. Olihan se arvattavissa, että kun kömmimme ulos kulkutaudin päivistä, se ei tapahdu tiedonantona niin että posti tuo paksun kirjekuoren joka ilmoittaa uuden aikakauden, vaan me vain kävelemme katse maahan luotuna ja jossain vaiheessa havahdumme, jotain on jo muuttunut, uskallamme hengittää vaikka joku kävelee vastaan.

Ehkä se oli viime viikon perjantaina, kun kävelin töistä Stockmannille ostamaan kalaa. Niin olen tehnyt läpi näiden outojen aikojen, siinä ei ollut mitään erikoista, mutta siinä oli, että kadulla oli ihmisiä ja kuulin heidän puhuvan. Kiristin vähän tahtia ja ohitin kaksi nuorta naista, toinen sanoi jotain suhteesta, joka ilmeisesti oli jo päättynyt ja kuulin vain lauseen, jossa hän pohti, tuleeko lopulta vastaan toista kertaa samanlaista kiihkeyttä. Teki mieleni kääntyä ja katsoa tyttöä ikään kuin olisin hänen iästään päättelemällä voinut antaa vastauksen. En kääntynyt, emmekä me lopulta voikaan tietää, mihin kohtaan elämäämme se eniten osuu.

Kävellessäni kotiin päin Aleksanterinkadulla käveli vierelläni seurue, jossa yksi talutti polkupyörää ja kaksi muuta olivat tuota kulkupeliä vailla. He puhuivat tuoksuista, siitä, että niitä on Suomessa ehkä vähemmän kuin muualla, en ehtinyt kuunnella pidempään, mutta mietin mitä kaikkia tuoksuja he olivat tarkoittaneet, ja ajattelin pesuaineita hotelleissa ja julkisissa tiloissa, miehiä ja Paco Rabannea, Piz Buinin aurinkovoidetta ja rosmariinia.

Raitiovaunupysäkiltä kotiin kävelin Tove Janssonin puiston läpi, nousin portaat ylös sinne missä on jäljellä pienten lasten leikkipaikka, kannoin reppua ja kauppakassia, oli perjantai, olin väsynyt, pensaiden latvassa oli joku lintu ja katselin sitä, että onko se nyt varpunen, mitä nyt olettaisin sen siinä kohtaan olevan.

Lasten leikkipaikan olivat valloittaneet teinitytöt, he olivat levittäytyneet vähän etäälle toisistaan, mikä loi vaikutelman asetelmasta, ehkä Degas’n maalausta varten, vaikka kai he vain pitivät turvavälejä. Katselin lintua, ja vilkaisin tyttöjä, en tiedä oliko katseeni epäluuloinen, että ovatko teinit vieneet lasten puistoon oluttölkkejä, kaksi tytöistä istui hiekkalaatikon reunalla, kaksi oli asettunut sellaisten eläinten selkään, jotka ovat jonkinlaisia keinuja, niitä, joilla voi ikään kuin ratsastaa, ne liikkuvat kehosi liikkeen mukana kiskoilla edestakaisin. Tajusin että ne ovat nyt molemmat norsuja vaikka ennen oli norsu ja kissa. Melkein jo ohitettuani tytöt tunsin heidän katseensa selässäni ja ehdin ehkä aavistuksenomaisesti ajatella, olinko tunkeutunut katseellani heidän reviirilleen, puuttunut heidän tilaansa olla siinä puistossa nyt kun kerrankin on valoisaa perjantai-iltana eikä aivan hirveän julma sää. Kun kuulin yhden tytöistä avaavan suunsa, ehdin juuri valmistautua johonkin teinimäiseen sähähdykseen ja siihen voisinko sekä puolustautua että sovitella, olinhan lopulta ennen kaikkea tuijottanut varpusta. Tytön sanottua lauseensa tajusin hänen huikanneen, ”sulla on tosi kauniit hiukset” ja sain koottua itseni kääntymään, ja vastaamaan vielä äskeistäkin väsymystä uupuneemmalla äänellä, ”kiitos, ihanasti sanottu”.

Silloin kai ymmärsin, että olemme tulleet askeleen kohti sitä hetkeä, jolloin ne sidokset joita kuin huomaamattamme kaupunki muodostaa välillemme, ovat asteittain palautumassa, vaikka emme vielä voi olla siitä täysin varmoja, mutta toivon, että menemme sitä kohti. Nyt säät ovat taas huonommat, mutta onneksi tartunnat laskevat, on ehkä hyvä pelätä enemmän räntää kuin toisia ihmisiä ympärillämme. Ja hyvä että olen kuitenkin uskaltanut käydä kampaajalla!"

Lupa tekstin julkaisuun saatu Annilta.