Mitä kuuluu?

Katselin eilen illalla minisarjaa My Love Netflixistä. Ensimmäisessä jaksossa kerrottiin pariskunnasta joka oli ollut naimisissa 60 vuotta. Se heidän keskenäinen rakkaus oli edelleenkin todella kaunista. Kuinka he katsoivat toisiaan, sekä juttelivat toisilleen kaikkien vuosikymmenten jälkeenkin selvästi pilke silmäkulmassa. Joka ilta he halasivat ja pusuttelivat ennen nukkumaanmenoa. Mies auttoi vaimoaan vaihtamaan sänkyyn lakanat ja he yhdessä kokkasivat ruokaa. Tulin hyvin surulliseksi. Mietin omaa elämää.  Mies istuu 12 - 16 tuntia päivässä tietokoneen ääressä tehden töitä. Viikonloput hän tekee töitä. Menee päiviä ettemme puhu toisillemme kuin muutaman hassun sanan. Kun hän ei tee töitä, hän on ajatuksissaan töissä. Olen hyvin yksinäinen. Ei tämän näin pitänyt mennä. 

Olen ollut todella pahalla tuulella viime aikoina. En kylläkään ole sitä tuonut lapsen läsnäollessa millään tavoin esille, enkä kyllä muutenkaan. Tukahdutan tunteeni. Joudun tukahdittamaan ne aina. Välillä tuntuu, että pää räjähtää. Tekisi mieli ajaa jonnekin kauas ja jäädä sinne määrittelemättömäksi ajaksi. Olen niin täynnä tätä yhtä ja samaa ettei mitään rajaa. 

Olen elänyt lapsen myötä hyvin paljon pelkästään lapselle. Nyt hän on isompi, kasvaa ja osaa itse. Hän ei ole enää pieni ja täysin avuton. Ehkä olen päässyt irtaantumaan vauvakuplastastani ja nyt tuntuu sitten tältä, ja näen elämän näin. Mitä nyt kun ruuhkavuodet kohta helpottaa?