Jet lag
Jos ennen tätä jenkkilän matkaa minulta olisi kysytty kuinka jaksat Jet lagin, olisin varmasti naurahtanut kysyjälle, että "Hyvin. Ei aikaero varmasti tunnu missään". Näin vastaisi asiasta tietämätön, tuntikaupalla valvomista vailla ollut henkilö.
Tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa herätyskellon soittoon, klo 6.30. Tätä ennen olen joka aamu viime viikolla herännyt jo ennen viittä ihan pirteänä aloittamaan aamua. Viikonloppuna noustiin ylös jo ennen seitsemää ja täysin pirteänä. Tosin viime viikon torstaita ja perjantaita lukuunottamatta, olen työpäivän päätteeksi nukkunut "pienet" kolmen tunnin päiväunet ja näistä huolimatta saanut erittäin hyvin yöunen päästä kiinni heti klo 21 jälkeen illalla.
Jänniä tuntemuksia on ollut myös mitä ei ennen ole ollut, että kun alkaa jossakin kohti päivää ramasuttamaan niin meinaa nukahtaa ihan heti niille sijoilleen. Ei ollut naurun asia viime torstaina olla illalla auton ratissa kun mies nukkuu apukuskin paikalla vieressä "power nappeja" ja meikäläisellä silmäluomet vaan vilkkuu.
Matkalla Helsingistä New Yorkiin saa päivää takaisinpäin seitsemän tunnin verran. Aluksi sitä ajatteli, että ihanaa, näin voisi joskus tapahtua Helsingissäkin, esimerkiksi lauantai-iltana. Sitä jaksoi ihan hyvin iltaan, mutta seuraavana aamuna oli hirveän hankala nousta ylös ja olotila oli todellakin "mikä maa mikä valuutta". Siinä meni ensimmäinen kokonainen matkapäivä totaali zombietilassa. Pari päivää ehdittiin tasailemaan olotilaa kunnes koitti greyhoundmatka Niagaran putouksille. Siis ihan kamalaa! Oltiin paikan ensimmäiset turistit siellä putouksilla ja kello oli jotakin kahdeksan aamulla. Päivän mittaan järjetön väsymys kasvoi kasvamistaan, kiitos koko yön valvotun bussimatkan. Käytiin syömässä neljän maissa lounasta ja sen jälkeen oli ihan pakko päästä nukkumaan. Otimme kahden tunnin päiväunet ulkona puistossa. Ja olotila oli jälleen kuin uudella ihmisellä. Matkaseurueemme toinen miespuolinen henkilö nukahti niille sijoilleen kun istahti nojatuoliin ravintolassa jossa söimme. Tämä kuvasti hyvin meidän kaikkien väsymysolotilaa.
Kun saimme auton alle ja rytmiä päiväohjelmaan väsymys helpotti. Aikaero muuttui kahdesti mantereen halki ajettaessa, muttei nuo tunnin kellon siirtelyt vaikuttaneet enää oikein mitenkään. Sitten Los Angelesista Washingtoniin lentäessä palautui taas mieleen mitä on olla väsynyt, koska meillä oli yölento ja aikaa otettiin takaisinpäin neljä tuntia. Siinä meni ensimmäinen päivä Washingtonissa ihan harakoille, väsymys oli niin massiivinen.
Ja paluu New Yorkista kotohelsinkiin. Meidän piti lähteä heti lauantai-iltana Messukeskukseen Summer Sound Festareille kuuntelemaan ATB:ta mutta lentoni oli suomessa vasta illalla kello 19 ja olin valvonut täysin koko yön. Mies oli saapunut Helsinkiin jo aamulla yhdeksän aikaan ja ehtinyt hyvin nukkua pitkät päiväunet. Sanoinkin hänelle, että voi hyvin lähteä vaikka kaverin kanssa, mutta minä en enää kertakaikkiaan pystynyt.
Ei aikaeroväsymys ole leikin asia. Mietin mitä tuollainen tekee ihmiselle? Kyseessä on melkein kuin pieni aikamatka. Vasta nyt alkaa olotila olemaan suht normaali ja paluusta on aikaa 9 päivää. Ehkä myös kuukauden mittaisesta raskaasta road tripista palautuminen vie aikaa. Ei niinkään fyysinen rasitus vaan henkinen sellainen vei voimia enemmän kuin osasi huomatakaan.
Kyllä tämä tästä.
Tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa herätyskellon soittoon, klo 6.30. Tätä ennen olen joka aamu viime viikolla herännyt jo ennen viittä ihan pirteänä aloittamaan aamua. Viikonloppuna noustiin ylös jo ennen seitsemää ja täysin pirteänä. Tosin viime viikon torstaita ja perjantaita lukuunottamatta, olen työpäivän päätteeksi nukkunut "pienet" kolmen tunnin päiväunet ja näistä huolimatta saanut erittäin hyvin yöunen päästä kiinni heti klo 21 jälkeen illalla.
Jänniä tuntemuksia on ollut myös mitä ei ennen ole ollut, että kun alkaa jossakin kohti päivää ramasuttamaan niin meinaa nukahtaa ihan heti niille sijoilleen. Ei ollut naurun asia viime torstaina olla illalla auton ratissa kun mies nukkuu apukuskin paikalla vieressä "power nappeja" ja meikäläisellä silmäluomet vaan vilkkuu.
Matkalla Helsingistä New Yorkiin saa päivää takaisinpäin seitsemän tunnin verran. Aluksi sitä ajatteli, että ihanaa, näin voisi joskus tapahtua Helsingissäkin, esimerkiksi lauantai-iltana. Sitä jaksoi ihan hyvin iltaan, mutta seuraavana aamuna oli hirveän hankala nousta ylös ja olotila oli todellakin "mikä maa mikä valuutta". Siinä meni ensimmäinen kokonainen matkapäivä totaali zombietilassa. Pari päivää ehdittiin tasailemaan olotilaa kunnes koitti greyhoundmatka Niagaran putouksille. Siis ihan kamalaa! Oltiin paikan ensimmäiset turistit siellä putouksilla ja kello oli jotakin kahdeksan aamulla. Päivän mittaan järjetön väsymys kasvoi kasvamistaan, kiitos koko yön valvotun bussimatkan. Käytiin syömässä neljän maissa lounasta ja sen jälkeen oli ihan pakko päästä nukkumaan. Otimme kahden tunnin päiväunet ulkona puistossa. Ja olotila oli jälleen kuin uudella ihmisellä. Matkaseurueemme toinen miespuolinen henkilö nukahti niille sijoilleen kun istahti nojatuoliin ravintolassa jossa söimme. Tämä kuvasti hyvin meidän kaikkien väsymysolotilaa.
Kun saimme auton alle ja rytmiä päiväohjelmaan väsymys helpotti. Aikaero muuttui kahdesti mantereen halki ajettaessa, muttei nuo tunnin kellon siirtelyt vaikuttaneet enää oikein mitenkään. Sitten Los Angelesista Washingtoniin lentäessä palautui taas mieleen mitä on olla väsynyt, koska meillä oli yölento ja aikaa otettiin takaisinpäin neljä tuntia. Siinä meni ensimmäinen päivä Washingtonissa ihan harakoille, väsymys oli niin massiivinen.
Ja paluu New Yorkista kotohelsinkiin. Meidän piti lähteä heti lauantai-iltana Messukeskukseen Summer Sound Festareille kuuntelemaan ATB:ta mutta lentoni oli suomessa vasta illalla kello 19 ja olin valvonut täysin koko yön. Mies oli saapunut Helsinkiin jo aamulla yhdeksän aikaan ja ehtinyt hyvin nukkua pitkät päiväunet. Sanoinkin hänelle, että voi hyvin lähteä vaikka kaverin kanssa, mutta minä en enää kertakaikkiaan pystynyt.
Ei aikaeroväsymys ole leikin asia. Mietin mitä tuollainen tekee ihmiselle? Kyseessä on melkein kuin pieni aikamatka. Vasta nyt alkaa olotila olemaan suht normaali ja paluusta on aikaa 9 päivää. Ehkä myös kuukauden mittaisesta raskaasta road tripista palautuminen vie aikaa. Ei niinkään fyysinen rasitus vaan henkinen sellainen vei voimia enemmän kuin osasi huomatakaan.
Kyllä tämä tästä.
Kommentit
Lähetä kommentti