Viisikymppinen

"Tänään satun olemaan täällä - huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soita huuliharppua" -Nuuskamuikkunen

Täytin viime viikolla viisikymmentä vuotta. En oikein tiedä miltä se tuntuu. Pitääkö sen tuntua joltakin? Jännitin vähän etukäteen, mutta ihan turhaan. Peilistä katsoo se sama Katja, vaikkakin hieman muuttuneena. Kasvot ovat menettäneet kimmoisuuttansa, ja ryppyjä tuntuu ilmestyvän tuon tuosta. Harmaita hiuksia saapuu yksitellen sinne tänne, kädet ovat talvisin kuivat korput. Sain elämäni ensimmäisen kutsun mammografiaan, ja tulos oli onneksi normaali. Tässä on ihan hyvä olla.

Matkustimme koko perhe viettämään syntymäpäiväviikkoani Italiaan Milanoon ja Bergamoon. Viikko oli aivan ihana. Nautin joka hetki. Poika sai pienen paussin koulusta ja itse vapaata hyvin hektisestä työstä. Syntymäpäiväni oli maanantai, ja sain sen työn puolesta palkalliseksi vapaaksi. Kuin myös sain lisäksi syntymäpäiväni kunniaksi kaksi palkallista lomapäivää. Olisin voinut valita 150 euroa, taikka jonkin kylpyläloman, mutta näistä lomapäivistä hyödyin parhaiten. 

Milanossa oli ihanaa ja lämmintä, aurinko paistoi joka päivä. Tuo oli jo aika uskomatonta, koska Milanossa sää on varsin arvaamaton talvikautena. Matkustimme Milanoon lentäen torstaina 6.11. iltapäivälennolla. Olimme perillä huoneistollamme Nolon kaupunginosassa iltayhdeksän aikaan. Meillä oli oikein ihana ja moderni huoneisto, joka oli kahdessa kerroksessa. Asunto tuntui turvalliselta, vaikka lähiympäristö ei ihan sitä ollut. Mies näki kerran, kun joltakin naiselta yritettiin viedä puhelin kädestä. Tämä oli nostanut kovan äläkän ja päässyt siten pälkähästä. Kurjaa tuollainen. 

Perjantaina kävimme poikani kanssa Palazzo di Brerassa. Se on valtavan hieno museo, jossa oli samaan aikaan Giorgio Armanin pukunäyttely. Museon sisällä on biblioteca Braidence, jonka kauneus vetää melkein vertoja Prahan Clementinumin kirjastolle, mutta vain melkein. Pojasta museo oli vähän boring, mutta itse tutkailin häkeltyneenä kaikkia niitä ihania pukuja ja asuja. Ehkä tärkeimmät olivat Mariah Careyn päällä nähty mustavalkoraidallinen asu ja Katie Holmesin punainen iltapuku, puhumatta niistä kaikista muista kauniista puvuista siellä, huh! Museokäynnin jälkeen kävimme syömässä ravintolassa, jossa saimme istua ulkona kauniissa auringonpaisteessa, eikä ollut yhtään kylmä - päinvastoin, kuuma meinasi tulla. Oscar (7v.) tilasi ihan itse itselleen pasta carbonaran ja minä söin ehkä hetkeen parhaan paninin, jossa oli mozzarellaa, pestokastiketta oliivibasilicoseoksella ja tomaateilla - ah, se oli niin hyvää. 

Syötyämme otimme taksin kohti Balloon Museumia, joka oli yksi aivan Must käyntikohteemme Milanossa. Käyntihetkellämme Balloon museoita oli yhteensä neljä kappaletta maailmassa, nyt niitä taitaa olla enemmän. Museo oli todella huikea! En ole koskaan esimerkiksi nähnyt niin valtavaa pallomerta, joka siellä oli. Se oli varmaan viisikymmentämetrisen uima-altaan kokoinen, ellei jopa isompi, ja täynnä palloja. Mietin, paljonkohan niitä palloja siellä oikein on, mutta arvailuksi jää - kaipa jollakulla on tuo tieto. Oscar hihkui ja oli aivan innoissaan, niinkuin minäkin. Museossa oli toinen toistaan huikeampia huoneita ilmapalloaihein. Oli upeita valoinstallaatioita ja muita makeita juttuja. 

Perjantai-iltana minua odotti vielä kauan odottamani Jon Batisten konsertti Teatro Val Dermessä. Konsertti oli NIIN hyvä. Mies esiintyi koko reilun kaksituntisen lavalla yksin pianon, melodikan ja sähkökitaran kanssa, ja otti yleisönsä aivan täysin. Se oli jotain todella maagista. Oli aivan mahtavaa katsella kuinka maestro keskittyi soittamiseen ja oli silminnähden tyytyväinen antiin. Ihmiset kuuntelivat täysin hiljaa, ja antoivat hurjat ablodit hurraahuudoin kuin Batiste vetäisi jotakin legendaarista. Siinä on soulmies isolla ässällä. Konsertin jälkeen pääsin tapaamaan häntä teatterin takana muutaman muun fanin kanssa. Onnittelin häntä tulevasta syntymäpäivästään 11.11. ja kerroin omastani - hän onnitteli minua. Me kättelimme. Onnittelin häntä uudelleen Grammy-ehdokkuudesta ja toivotin hänelle onnea. Kättelimme uudelleen. Tunne tuon jälkeen oli ihan uskomaton. Vieläkin mietin, mitä oikein tapahtui. Ihanan illan jälkeen ei ollutkaan helppoa saada taksia. Milanossa oli ollut koko päivän kestävä julkisen liikenteen lakko, ja se konkretisoitui myöhään illalla. Mietin jo, että mitä ihmettä oikein teen. Yritin tilata appin kautta taksia yhä uudelleen ja uudellen siinä onnistumatta. Jossakin kohti eteeni pysähtyi taksi kysyen onko nimeni mahdollisesti Laura. No ei tietenkään. Lauraa ei näkynyt mailla eikä halmeilla ja sanoin taksikuskille, että tulen hyvin mielelläni kyytiin, jos Laura ei ilmesty. Ja se sopi. Harmikseni Laura sieltä kohta juoksi kohti taksiansa, kyllä harmitti. Mutta, hän ystävällisesti kysyi, että jos satun menemään Via Padovalle, niin voisimme jakaa kyydin. Olin hetken aikaa, että Whaat!?! Kaikista miljoonista ihmisistä Milanossa ihminen mainitsee kadun jolla asumme, ja tottakai hyppäsin kyytiin. Jutustelimme taksissa Lauran kanssa konsertista, joka meidän molempien mielestä oli ihmeellinen. Juttelimme myös töistämme ja siitä missä asuimme. Mikä ihmeellistä, Laura asuu Toscanassa, lähellä Lajaticoa, jossa olemme käyneet monet kerrat. Maailma on pieni. 

Lauantaina olin varannut meille retken Iseon kaupunkiin, Iseojärvelle ja siellä Monte Isolalle, josta vielä reissu Franciacortaan viiinitilalle viinejä maistelemaan. Retki oli isänpäivälahja lapseni isälle. Tämäkin päivä oli aivan ihana, vaikkakin itsellä silmäluomia painoi hieman (tai siis aika lailla) edellinen ilta. Iseo oli kaunis pieni kaupunki, ja Iseojärvi Lombardian alueen neljänneksi suurimpana järvenä sanomatta vieläkin kauniimpi. Isoeojärveä isompia ovat Garda-, Como -ja Maggiorejärvet. Päivä oli jälleen kaunis, aurinko paistoi lämpimästi. Oli ihanan rauhallista Milanon huumaavaan meluun ja hälinään nähden. Nautin todella paljon, me kaikki nautimme. Ei noitten hetkien haluaisi päättyvän ollenkaan. Mieleeni jäi erityisesti mieheni tyytyväinen myhäily Italian parhaaksi tituulerattujen viinien äärellä. Kokemus oli meille ensimmäinen ja siksi erittäin mieliinpainuva. Saimme maistella viinitilalla kolmea eri viinilaatua - proseccoa, cavaa ja roseeta. Ne kaikki olivat todella hyviä vieden kielen mennessään. Saimme kyytipojaksi erilaisia juustoja ja salamia. Nautin, nautin, nautin. Poikammekin huomioitiin hienosti omalla lapsipaketilla, joka sisälsi mehua, keksejä ja puuhakirjan. Hän toki piti eniten tarjolla olevasta vissyvedestä ja leipätikuista. Oli ihanaa palata illalla tyytyväisenä ja raukeana huoneistolle. 

Sunnuntaina meillä ei ollut suunniteltua ohjelmaa, ja päädyimme rennosti vietetyn aamun jälkeen Milanon keskustaan shoppailemaan. Kävimme kahvilla Starbucks Roasteryssa, joka oli kiva ja erikoinen kokemus. Paikkaan sai jonottaa. Janne vei meidät päivän päätteeksi syömään Galleria Vittorio Emanuele II:n lähettyvillä olevaan Ristorante Di Gennaroon, josta on meillä rakkaat muistot. Oscar kävi siellä ensimmäisen kerran alle vuoden ikäisenä. Ravintola on idyllinen, ja kaunis ja siellä on aito italialainen pizzauuni. Arvaten pizza on siellä ihan törkeän hyvää. Oscar söi vaihteeksi itse tilaamaansa  ja rakastamaansa Pasta Carbonaraa. 

Mun syntymäpäivä, tuo puolivälin merkkipaalu, valkeni jälleen aurinkoisena ja kauniina. Sain tämän maanantaipäivän täysin itselleni mieheni jäädessä tekemään etätöitä rauhassa poikamme kanssa. Olin varannut tälle päivää alunperin retken maggiorejärvelle ja alpeille, mutta tuo retki jostakin syystä peruttiin, ja minulle tarjottiin tilalle päivää Comojärvellä. Ei kuulostanut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta tämäkään vaihtoehto viettää syntymäpäivää. Sanomattakin rakastan Comojärveä ja sen idyllisiä pieniä kaupunkeja ja kyliä. Lähdin varhain aamulla kohti retken aloituspaikkaa lähelle Sforzescon linnaa Milanon keskustassa, ja sieltä linja-auto kuljetti meidät Bellanoon, josta pieni laiva lähti hitaasti risteilemaan Comojärven halki kohti Varennaa. Varenna on ehkä kauneinta mitä tiedän Comojärvellä olevan. Kuvasin kuvaamistani, ja koitin taltioida mieleeni, omalle kovalevylleni jälleen kaiken sen kauneuden. Villa Cipressi ei ollut tällä kertaa auki - on talvikautena auki vain torstaista sunnuntaihin, mutta ei se haitannut. Nautin pienten pikkukujien näkymistä kohti järveä. 

Varennasta matka jatkui kohti Bellagiota, jossa nautin rauhassa lounasta. Kasvot meinasivat palaa siinä auringonpaisteessa terassilla istuessa, mutta en antanut sen haitata. Pitkä pimeä talvi edessä ja halusin imeä talteen sen kaiken valon. Söin ihanaa bruscettaa, ja lihapullia tomaattikastikkeessa. Yksinkertaista, mutta niin hyvää. Ihmiset ympärillä juttelivat ja naureskelivat hyväntuulisina. Sain vähän väliä puhelimeeni ja Facebookiin onnitteluja ystäviltäni ja tutuilta. Olin aivan otettu, ja olin kovin herkillä. Itku pääsi ystävieni viesteistä, mieheni onnittelukirjoituksesta, sekä entisen johtajani viestistä. Nuo kaikki onnittelut yhteensä merkitsivät niin paljon. Olin siellä kauniilla järvellä yksin, mutta en kuitenkaan ollut yksin - parhaat ystäväni ajatuksissani. Matka jatkui kohti Comon kaupunkia ja juoksin siellä teettämään kuoret uuteen puhelimeeni, jonka olin mieheltäni saanut syntymäpäivälahjaksi. 

Päivä oli ihana. Muistan, kun istuin laivan kannella aivan rauhassa, keskittyneenä, ja katselin horisontissa näkyviä jylhiä vuoria. Mulla oli niin onnellinen olo. Olen tässä, terveenä ja kaikki on hyvin. Olemme saaneet matkustaa perheen kanssa paljon ja ihan mielettömissä paikoissa. Pääsin viettämään vuonna 2024 aivan viimeisten joukossa puolen vuoden vuorotteluvapaan. Minulla on uskomaton työ. Ihan parhaat ystävät ja ihmisiä ympärillä. Siskojeni kanssa en ole ollut tekemisissä yli kymmeneen vuoteen äitini kuoleman jälkeen, sen asian kanssa on vain elettävä. Minulla on kolme lasta, joista kaikista olen hyvin ylpeä ja onnellinen. Kolme erilaista ja upeaa persoonaa, joiden elämää saan seurata vierestä. Minulla on mies, jota rakastan hyvin paljon. Hän on vanttera pohjalainen, joka ei herkästi herpaannu. Hän on kivijalka, ja aivan ihana isä lapsilleen. Hän hemmottelee minut piloille. Uskomaton mies.

Tiistai-aamu saapui, jälleen kerran aurinkoisena ja lämpimänä. Tänään meillä oli siirtyminen Bergamoon. Saimme huoneistomme omistajalta minulle lahjaksi oleskella huoneistossa huomattavasti pitempään kuin normaalisti lähtöpäivänä, ja mies sai tehtyä työpäivänsä oikein hyvin. Kävimme pienen poikani kanssa katsomassa Villa Invernizzissä asuvia vaaleanpunaisia flamingoja, ja Sforzescon linnan puistossa katselemassa siellä eläviä kilpikonnia. Poika hihkui jälleen. Hän matki koko päivän flamingojen päästämiä ääniä ja me naureskelimme. Noita lintuja oli kiva katsella tähän aikaan vuodesta, koska ne eivät vain nukkuneet vaan olivat hyvinkin eloisia. Tosi kiva juttu. Tapasimme miehen kanssa myöhemmin Centralen juna-asemalla, ja kävimme siinä lähellä syömässä pizzat. Tuossa ravintolassa meitä huijattiin ensimmäisen kerran tällä reissulla. Kyllä sieppasi. Velottivat 70 euroa kahdesta pizzasta, kahdesta oluesta ja yhdestä kokiksesta. Tehtiin ainoastaan se virhe, ettei katsottu menua, ja hintoja ennen kuin istuimme pöytään. Mies siinä naureskeli, että pitäähän sitä kerran reissussa tulla vedätetyksi, että ei onneksi sentään mitään sen pahempaa. Mua harmitti. Tajusin vielä myöhemmin, että Centralessa olisi ollut mun ihan lempparimesta, edullinenkin vielä Pret a Manger, josta saa muun muassa ihanan raikasta ja tuoretta, ja hyvin maukasta salaattia. 

Matkasimme Bergamoon junalla. Matka kesti 50 minuuttia. Olimme kaikki ihan väsyneitä. Bergamossa siirryimme kahden kilometrin matkan suosiolla taksilla vanhan kaupungin aivan kupeessa olevaan asuntoomme. Korviahuumaava hiljaisuus oli ihanan tervetullutta. Kävin vielä lähellä olevassa ruokakaupassa ja meidän ilta oli siinä. Mikäs siinä oli ollessa. Bergamon vanha kaupunki on yllättävän kaunis, pieni ja idyllinen. Ja siltikin tuntui, ettei siitä ehtinyt näkemään kuin vain ehkä puolet. Kävimme pojan kanssa erittäin kauniissa Moronin palatsissa, ja sen puistossa, kirkoissa ja vain löntystelimme. Sanoinko jo, että paikan hiljaisuus tuntui aivan ihanalta. Aivan huoneistomme vierestä, minuutin kävelymatkan päästä nousi funikulaari ylös vanhaan kaupunkiin. Sillä oli kiva matkata mennen tullen. 

Matkamme toiseksi viimeisenä iltana juhlistimme vielä mennyttä syntymäpäivääni parilla Aperol Spritzillä ulkona ravintolan terassilla istuen. Oli ihana olla kun ei ollut kylmä, vieressä aivan ne kaikista rakkaimmat ja tärkeimmät - toisen jälleen syödessä pasta carbonaraa. Marraskuu kuvastaa harmaata, koleaa ja pimeää, vaikkakin kuukausi on minulle merkityksellinen. Nyt mikään noista ei haitannut. 

Katsahdin vielä lentokoneessa nopeasti sähköpostini ennen kuin lento lähtisi Suomeen. Siellä oli minulle hyvin merkityksellinen viesti. Olin saanut opiskelupaikan Turun ammattikorkeakoulusta. Tämä ei millään tavoin ollut itsestäänselvyys. Opiskelupaikkaa haki 379 hakijaa. 61 kutsuttiin valintakokeeseen, ja 20 valittiin. Katsoin miestäni suoraan silmiin ja kiljahdin onnesta.