500 kcal, in my dreams
Eilen sitten päätin mennä rehkimään kerran toissapäivänä jäi välistä. Aloittelin jälleen kerran vaihteeksi crosstrainerilla. Siinä heiluin mitä erilaisimmilla sykkeillä intervalliasetukset laitteeseen asetettuna 4o minuuttia. Katselin siinä samalla hurja remontti-ohjelmaa ja meinas tulla itku. Se on sen ohjelman kanssa ihan joka kerta sama juttu.
Ohjelmassa täysremonteerattiin talo sekä rakennettiin jalkapallokenttä perheelle, jossa on pyörätuolissa istuva sokea down-nuorimies. Jalkapallokentälle tuli laatta, jossa on tämän pojan nimi ja kerronta että hän antoi inspiraation kentälle. Nuorimies pääsee nyt remontin jälkeen itse ilman apua vaikka joka aamu suihkuun jos siltä tuntuu, kun vanhemmat eivät aina kerkeä. Hänelle rakennettiin taloon oma ensiasunto jossa pääsee itsenäistymisen makuun. Ohjelman loppupuolella esitettiin kohtaus jossa tämä poika asetettiin omassa poikamiesboxissaan pianon ääreen ja tämä soitti sekä lauloi niin kauniisti kuin olla ja saattaa. Joka ikinen ohjelman tekijä itki ja mulla oli hyvin, hyvin lähellä siinä keskellä salia että tirautan kyyneleet.
Pointti tuossa on se, että tämä poika ei tiedä omasta vammaisuudestaan tuon taivaallista vaan tietää että on hyvin kykeneväinen tällaiseen mielettömään lahjakkuuteen, ja siinä häntä tässä kannustettiin lisää. Kaikki muut ihmiset näkevät hänet sokeana ja vammaisena, eivätkä ihmisenä jolla on valtava lahja. Liian usein ihminen arvioidaan ulkonäkönsä perusteella.
Siitä sitten jatkoin puolituntiselle, jonka nimi on 500 kcal. Siellä tehtiin steppilaudan ja painojen kanssa liikeratoja joissa saatiin syke äärimmilleen ja hiki lentämään. Tunti oli jaettu neljään lohkoon ja jokainen lohko sisälsi kuusi eri liikesarjaa joiden kaikkien suorittamiseen meni 30 sekuntia. Ne tehtiin kolme kertaa kaikki. Eräänlaista kiertoharjoittelua siis. Olin tunnin jälkeen aivan raato. En tahtonut jaksaa ponnistaa pois laudalta "räjähtävästi hypäten" enää lopussa ollenkaan, jalat ihan maitohapoilla. Onneksi tuolla oli kunnon ohjaaja. Huomasi ihmisten koittavan luistaa aina välillä ja jaksoi sitten kannustaa, että miksi me ollaan tunnille tultu - Aivan! Läskit kaakkoon olisi kovasti tarkoitus, eikä ne muuten lähde kuin vain ja ainoastaan itse tekemällä.
Tosin mun läskit on sitkeässä. Kävin nyt aamulla vaa ´alla ja painoa on, kappas kappas, taas tullut lisää. Mä meen kyllä niin metsään tämän jutun kanssa.
Tunnin päätteeksi vielä lisätunnille venyttelemään, ai että teki hyvää.
Ohjelmassa täysremonteerattiin talo sekä rakennettiin jalkapallokenttä perheelle, jossa on pyörätuolissa istuva sokea down-nuorimies. Jalkapallokentälle tuli laatta, jossa on tämän pojan nimi ja kerronta että hän antoi inspiraation kentälle. Nuorimies pääsee nyt remontin jälkeen itse ilman apua vaikka joka aamu suihkuun jos siltä tuntuu, kun vanhemmat eivät aina kerkeä. Hänelle rakennettiin taloon oma ensiasunto jossa pääsee itsenäistymisen makuun. Ohjelman loppupuolella esitettiin kohtaus jossa tämä poika asetettiin omassa poikamiesboxissaan pianon ääreen ja tämä soitti sekä lauloi niin kauniisti kuin olla ja saattaa. Joka ikinen ohjelman tekijä itki ja mulla oli hyvin, hyvin lähellä siinä keskellä salia että tirautan kyyneleet.
Pointti tuossa on se, että tämä poika ei tiedä omasta vammaisuudestaan tuon taivaallista vaan tietää että on hyvin kykeneväinen tällaiseen mielettömään lahjakkuuteen, ja siinä häntä tässä kannustettiin lisää. Kaikki muut ihmiset näkevät hänet sokeana ja vammaisena, eivätkä ihmisenä jolla on valtava lahja. Liian usein ihminen arvioidaan ulkonäkönsä perusteella.
Siitä sitten jatkoin puolituntiselle, jonka nimi on 500 kcal. Siellä tehtiin steppilaudan ja painojen kanssa liikeratoja joissa saatiin syke äärimmilleen ja hiki lentämään. Tunti oli jaettu neljään lohkoon ja jokainen lohko sisälsi kuusi eri liikesarjaa joiden kaikkien suorittamiseen meni 30 sekuntia. Ne tehtiin kolme kertaa kaikki. Eräänlaista kiertoharjoittelua siis. Olin tunnin jälkeen aivan raato. En tahtonut jaksaa ponnistaa pois laudalta "räjähtävästi hypäten" enää lopussa ollenkaan, jalat ihan maitohapoilla. Onneksi tuolla oli kunnon ohjaaja. Huomasi ihmisten koittavan luistaa aina välillä ja jaksoi sitten kannustaa, että miksi me ollaan tunnille tultu - Aivan! Läskit kaakkoon olisi kovasti tarkoitus, eikä ne muuten lähde kuin vain ja ainoastaan itse tekemällä.
Tyyliin näin
Tosin mun läskit on sitkeässä. Kävin nyt aamulla vaa ´alla ja painoa on, kappas kappas, taas tullut lisää. Mä meen kyllä niin metsään tämän jutun kanssa.
Tunnin päätteeksi vielä lisätunnille venyttelemään, ai että teki hyvää.
Kommentit
Lähetä kommentti