Päivä 21 – Toinen hetki
Yksi virstanpylväs (mitä tuo ikinä tarkoittaakaan) elämässäni on ollut valmistuminen. Yläasteella mua ei koulunkäynti olisi voinut vähempää kiinnostaa, ja tuosta kiitoksena en päässyt yhteishaussa mihinkään koulutukseen. Olinko varasijalla 255. jotakin ensimmäiseen toiveeseeni.. Mua ei kyllä ollut koskaan kukaan aikuinen potkimassa koulun suhteen eteenpäin, eikä kertomassa mitä sitten, jos mihinkään ammattioppilaitokseen ei pääsekään. Tuli istuttua siinä muutama vuosi suoraan sanottuna kotona, tehden ei yhtään mitään. Tai no, kaverin kanssa keittiössä istuen, kahvia juoden ja tupakkaa polttaen päivät pitkät. Tosi fiksua!
Olen suorastaan hermoheikkona, juuri tämän takia, oman esikoiseni kanssa. Tosin hänellä ei sitä pelkoa koskaan ole ollut ,etteikö kukaan patistaisi ja oikeasti välittäisi. Tässä odotetaan jännityksen sekaisin tuntein kesäkuun puoliväliä ja tuloksia pääseekö, ja minne.
No, takaisin tuohon jo aloittamaani. Pääsin siitä sitten, kiitos työvoimatoimiston, työllistettynä lähetiksi Rakennusvirastoon, jei! Se oli ihan jees duunia, vaikkakaan minkään vertaa rahaa siitä ei tippunut (no ihan vähän). Mutta olipahan päivin edes jotakin tekemistä.
Tuota en kylläkään halua ja toivo omille lapsilleni. Olen onnellinen ja tyytyväinen minkä koulutuksen he ikinä valitsevatkaan, kunhan vain valitsevat ja käyvät koulunsa.
Tuosta Rakennusvirastosta oli vielä pitkä matka valmistumiseeni. Sain esikoiseni heti jälkeen täytettyäni kahdeksantoista, mikä mullisti elämäni täysin. Se oli aika muutos keskenkasvuisesta äidiksi, mutta minähän olin silloin niin valmis. Vaikka vauva-aika oli ihanaa ja elämä hymyili, se vastuu ja toisesta huolehtiminen ei ole kyllä nuoren puuhaa. Sanon sen ihan suoraan, ja koitan saada omat lapseni ymmärtämään, että kouluttautuu ja elää ensin, nauttii elämästä ja sen jälkeen perhe.
Esikoiseni ollessa viisi pääsin nuorten työpajalle. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Tätä kautta sain ensin määräaikaisia töitä, jotka poiki vakituisen. Tästä olen niin kiitollinen joka päivä. Ja hetkisen aikaa vakituista työtä tehneenä päätin kouluttautua, kerran siihen tarjoutui mahdollisuus oppisopimuskoulutuksen muodossa.
Luulin, että opiskelu olisi ollut todella rankkaa, mutta ei. Mua oikeasti kiinnosti yhteiskuntaopit ja englanti, ruotsikin jopa meni, josta sain todistukseen hienon arvosanan 4 (arvoasteikolla 1-5). Etätehtävät tein huolella ja mua kiinnosti oikeasti ne asiat. En ikinä ole ollut ylpeämpi itsestäni kun sinä päivänä valmistujaisissa, seisoessani todistus kädessäni. Ja vielä hyvän sellaisen.
Meidän yläasteen luokanopettaja sanoi, ettei meistä koskaan tule mitään. Onneksi oli väärässä.
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki
Olen suorastaan hermoheikkona, juuri tämän takia, oman esikoiseni kanssa. Tosin hänellä ei sitä pelkoa koskaan ole ollut ,etteikö kukaan patistaisi ja oikeasti välittäisi. Tässä odotetaan jännityksen sekaisin tuntein kesäkuun puoliväliä ja tuloksia pääseekö, ja minne.
No, takaisin tuohon jo aloittamaani. Pääsin siitä sitten, kiitos työvoimatoimiston, työllistettynä lähetiksi Rakennusvirastoon, jei! Se oli ihan jees duunia, vaikkakaan minkään vertaa rahaa siitä ei tippunut (no ihan vähän). Mutta olipahan päivin edes jotakin tekemistä.
Tuota en kylläkään halua ja toivo omille lapsilleni. Olen onnellinen ja tyytyväinen minkä koulutuksen he ikinä valitsevatkaan, kunhan vain valitsevat ja käyvät koulunsa.
Tuosta Rakennusvirastosta oli vielä pitkä matka valmistumiseeni. Sain esikoiseni heti jälkeen täytettyäni kahdeksantoista, mikä mullisti elämäni täysin. Se oli aika muutos keskenkasvuisesta äidiksi, mutta minähän olin silloin niin valmis. Vaikka vauva-aika oli ihanaa ja elämä hymyili, se vastuu ja toisesta huolehtiminen ei ole kyllä nuoren puuhaa. Sanon sen ihan suoraan, ja koitan saada omat lapseni ymmärtämään, että kouluttautuu ja elää ensin, nauttii elämästä ja sen jälkeen perhe.
Esikoiseni ollessa viisi pääsin nuorten työpajalle. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Tätä kautta sain ensin määräaikaisia töitä, jotka poiki vakituisen. Tästä olen niin kiitollinen joka päivä. Ja hetkisen aikaa vakituista työtä tehneenä päätin kouluttautua, kerran siihen tarjoutui mahdollisuus oppisopimuskoulutuksen muodossa.
Luulin, että opiskelu olisi ollut todella rankkaa, mutta ei. Mua oikeasti kiinnosti yhteiskuntaopit ja englanti, ruotsikin jopa meni, josta sain todistukseen hienon arvosanan 4 (arvoasteikolla 1-5). Etätehtävät tein huolella ja mua kiinnosti oikeasti ne asiat. En ikinä ole ollut ylpeämpi itsestäni kun sinä päivänä valmistujaisissa, seisoessani todistus kädessäni. Ja vielä hyvän sellaisen.
Meidän yläasteen luokanopettaja sanoi, ettei meistä koskaan tule mitään. Onneksi oli väärässä.
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki
Kommentit
Lähetä kommentti