1 + 1 = 3
Heräsin perjantaiaamuna 28.9. 2018 kello 5.15 pieniin jänniin kupliin. Pian tunsin toisenkin tällaisen ja olin vakuuttunut, että nyt tapahtuu jotakin. Mietin herättäisinkö mieheni, mutta hän heräsikin siinä itsekseen, ja kerroin hyvien huomenien lisäksi tuntemuksistani niitä kuitenkin hieman väheksyen.
Päätin nousta ylös ja noustessani seisomaan makuuhuoneen matolle lorahti lapsivettä. Nyt olin täysin varma, ja sanoin miehelleni "minulta meni lapsivesi". Vettä ei tullut ryöpsähtäen, mitä olin ajatellut, vaan ihan varovasti sen verran, että varmasti huomaisin. Tunne oli jännittävä, ja tärisevin äänin soitin Naistenklinikalle ilmoittaakseni tapahtuneesta. Saimme ohjeeksi lähteä kello yhdeksäksi käymään näytillä, ja streptokokkibakteeritestiä varten sairaalaan. Kiirettä ei vielä kuulemma olisi. Mietin, mitä nyt?
Päätin nousta ylös ja noustessani seisomaan makuuhuoneen matolle lorahti lapsivettä. Nyt olin täysin varma, ja sanoin miehelleni "minulta meni lapsivesi". Vettä ei tullut ryöpsähtäen, mitä olin ajatellut, vaan ihan varovasti sen verran, että varmasti huomaisin. Tunne oli jännittävä, ja tärisevin äänin soitin Naistenklinikalle ilmoittaakseni tapahtuneesta. Saimme ohjeeksi lähteä kello yhdeksäksi käymään näytillä, ja streptokokkibakteeritestiä varten sairaalaan. Kiirettä ei vielä kuulemma olisi. Mietin, mitä nyt?
Keitimme kahvit, ja aloin siivoilemaan. Ei meillä sotkua ollut, mutta en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt. Täydensin vauvakassin ja mies ilmoitteli työpaikalle, että ehkei tänään pääse ollenkaan paikalle. Kävin pitkässä lämpimässä suihkussa, ja pohdiskelin olotilaani. Harjoitussupistukset, joita olin tuntenut viikosta kaksikymmentäseitsemän lähtien, tuntuivat nyt jotenkin erilaisilta. Kyllä, minua supisteli.
Mies nouti minulle liinavaatekaapista pyyhkeen auton penkille. Ilma oli puolipilvinen ja syyskuuksi lämmin. Lähdimme kotoota aivan rauhassa molemmat pohtien tulemmekohan tänään enää takaisin. Koiramme Louis tuijotti minua aamusta alkaen herkeämättä ja hakeutui lähelleni koko ajan. Louis jopa hyppäsi sohvalle luokseni (mitä tämä ei olisi saanut kipeäjalkaisena tehdä). Tuntui, että koiralta oli itseltään kaikki kivut poissa ja ymmärsi tasan mitä on tapahtumassa. Matkalla Helsinkiin Naistenklinikan sairaalaan olin helpottunut siitä, että synnytys alkoi lapsiveden menolla. Olin toivonut tätä kokemusta itselleni. Ja myös siksi, koska pelkäsin että tulisi kiire lähteä synnyttämään, emmekä kerkeäsi. Taikka mies olisi töissä enkä saisi itselleni taksia. Tämä oli hyvä tapa lähteä sairaalaan, ja kiitin hiljaa vauvaa mielessäni. Matkalla paijasin mahaani ja mietin, kohta meitä on kolme.
Sinä aamuna ei jostakin syystä ollut ruuhkaa Turun moottoritiellä ja pääsimme etenemään joutuisasti. Saimme auton hyvin Naistenklinikan pysäköintialueelle ja ilmoittauduimme synnyttäjien vastaanotossa. Ei mennyt kauaakaan kun olimme tutkimushuoneessa. Minut tutki kätilö ja kätilöharjoittelija. Molemmat olivat tosi mukavia. Taustatietoni tarkistettiin ja Tekesiä varten kyseltiin joitain tietoja. Olin auki yhdelle sormelle ja kanavaa oli vielä jäljellä. Tutkimus sattui paljon, ja nyt ymmärsin miksi neuvolassa jätetään lääkärikäynnillä mielellään kohdunsuun tilanne katsomatta. Kätilö totesi lapsivettä hulahtavan selvästi tutkimuksen aikana, minäkin tunsin sen. Vielä ei olisi synnytyksen osalta mitään kiirettä, pääsisimme vielä kotiin jos vielä otettava streptokokkinäyte olisi negatiivinen. Jos näyte olisi positiivinen, olisi antibioottihoito aloitettava heti ja synnytys käynnistettävä viimeistään seuraavana päivänä, koska lapsivesi oli mennyt. Streptokokkibakteeri voi olla vauvalle vaarallinen. Saimme tuloksen, ja se oli positiivinen.
Meidät ohjattiin viidenteen kerrokseen synnytyksen käynnistysosastolle 51, jossa sain valita itselleni neljän hengen huoneesta oman pedin. Valitsin pedin ikkunan vierestä, josta voisin mahdollisesti ihailla rauhassa maisemaa. Maisemien ihailu jäi kyllä kokonaan kokematta. Jäimme odottamaan lääkärin tutkimusta, ja tätä odotellessamme kävimme syömässä lounasta sairaalan kahvilassa. Jotenkin se lihakeitto siellä maistui tosi hyvälle ja söinkin sitä hyvällä ruokahalulla. Tiesin, että tarvitsen energiaa. Minua supisteli säännöllisesti kolmen -neljän minuutin välein ja supistukset olivat suhteellisen napakoita, ei vielä kuitenkaan kipeitä. Matkalla takaisin osastolle 51 minulta pääsi pieni jännitysitku. Ihana mies tuki koko ajan.
Lääkäri tutki minut, ja päätti aloittaa kello viiden -kuuden maissa oksitosiinitipan vauhdittamaan supistelua. Lääkäri pohti myös ballonkia, mutta kohdunsuun tilanne oli niin epäkypsä ettei sen laittaminen olisi kannattanut, synnytys tuli saada käyntiin. Minulle asetettiin antibioottitippa. Sain antibioottia aina neljän tunnin välein ja ehdin saada sitä neljästi. Aluksi tippa laitettiin vasempaan käteen, mutta käsi kipeytyi, joten tippa jouduttiin poistamaan ja asettamaan toiseen käteen myöhemmin. Mies lähti käymään vielä kotona hoitamassa kesken jääneitä asioita. Pääsin hetkeksi lepäämään.
Oksitosiinitippa aloitettiin kuudelta. Ensin annostus oli kymmenen milligrammaa, ja annostusta lisättiin aina kahdenkymmenen minuutin välein kymmenellä milligrammalla. Kun olimme päässeet 40 milligramman kohdalle minua supisteli todella voimakkaasti. Yhä enenevissä määrin tunne oli se kuin kohtua olisi raastettu sisältäpäin. Hengittelin supistuksen tullessa yhä enemmän puhallellen ja kieriskellen kivusta sängyssäni. Mies saapui takaisin oikein hyvään aikaan. Olin hänen tullessa jo todella kipeä. Teki hyvää kun mies istui sängyllä selkäpuolellani ja tuki lantiotani aina supistuksen tullessa. Jossakin kohti olin saanut panadolin kovenevaan synnytyskipuun, mutta en sen vaikutusta ehtinyt huomaamaan missään kohti kivun vain lisääntyessä. Minua kehoitettiin kokeilemaan jumppapallon päällä istumista, mutta en löytänyt sen kanssa hyvää asentoa ollenkaan. Jalkani tärisivät jännityksestä kun vain pelkäsin tippuvani pallon päältä.
Supistus tuntui minulla aina alhaalla vatsan puolella. Se oli todella voimakasta ja raastavaa kipua. Kivun yltyessä tärisin joka supistuksen aikana ja vaikeroin. Koitin ajatella jotakin meren aaltoja, mutta en vain keksinyt miten hitossa voisin niitä ajatellakaan. Puristin täysillä sängynlaitaa ja vieressä olevaa pöydänreunaa. Mies piti minua kovaa kädestä. Aina supistuksen aikana ajattelin tämä aivan varmasti päättyy kohta, ja minä jaksan tämän kyllä. Vaivuin supistuksien välillä johonkin omaan euforiaan, kauas jonnekin, kuulin vain sumeita ääniä ympärilläni ja pystyin vastaamaan jotenkuten juuri minulle kuuluneisiin. Kohdunsuun tilanne tutkittiin jossakin kohti - kellonajasta minulla ei ollut enää mitään tajua - ja todettiin sen olevan kolme senttiä auki. Ehdotettiin ilokaasua. Kysyin itse varovasti voisiko epiduraali tulla jo kyseeseen, ja kätilö lähti kysymään tästä kollegansa mielipidettä. Hän olisi mielellään tarjonnut minulle vaihtoehdoksi myös kipupiikkiä, josta itse ajattelin miten se mahtaa enää tehota koska olin niin kipeä.
Ei mennyt kauaa kun kätilö tuli takaisin ja sanoi, että nyt lähdetään synnytyssaliin. Minut istuutettiin pyörätuoliin. Sain hädintuskin jalkani nostetuksi jalkatukiin. En nähnyt matkalla synnytyssaliin käytäviä, enkä esimerkiksi taulua johon on merkattuina kaikki syyskuussa syntyneet vauvat. Olin niin kipeä, että pystyin olemaan vain silmät kiinni siellä jossakin. Synnytyssalissa sain käydä vessassa yrittämässä pissaamista ja yritykseenhän sekin jäi. Vauva painoi niin tuonne alas, että vaikka tarve olikin mitään ei tullut ulos. Meidät otti salissa vastaan kätilö jonka vuoro oli juuri loppumassa. Sain hengittää ilokaasua josta ei tuntunut olevan mitään apua. Rukoilin vain, että saisin epiduraalin pian. Onneksi anestesialääkäri saapuikin pian paikalle. Minut autettiin makuultaan istumaan sängylle, mies tuli seisomaan jalkojeni väliin ja sain nojata häneen. Supistuksia tuntui tulevan koko ajan, enkä olisi millään pystynyt olemaan paikoillani selkä suorassa. Tunsin kuinka vauva liikkui ja potki. Kanyylin laiton aikana anestesialääkäri sanoi topakasti nyt pitää olla aivan liikkumatta, se oli ihan karmiva tilanne. Taisin sanoakin, että en pysty, jolloin mies otti tukevamman asennon ja minä suorastaan roikuin hänen paitapuseronsa riveleissä kiinni. Kuulin kuinka kätilö naurahti, että siinä on hyvä olla ja pitää kiinni. Niin oli. Mies oli aivan ihana tuki ihan koko ajan.
Pian paikalle tuli meidän vauvan maailmaan saattava kätilö edellisen lisäksi. He vaihtoivat pian vuoroa. Kätilö oli keski-ikäinen tummahiuksinen nainen, jolla oli hauskat silmälasit, ja hän oli todella mukava. Sain mennä takaisin makuuasentoon kyljelleni. Vatsan ympärille laitettiin sydänääniä laskevat anturit. Minulla meni käyrät vähän miten sattuu ja sainkin vaihtaa kylkeä välillä, vauvan sydänäänet tuppasivat laskemaan aina supistuksien aikana. Kätilö kyseli synnytystoiveeni ja kirjasi ne ylös. Keskustelimme muutamista asioista mitkä selvästi ovat muuttuneet edellisistä synnytyksistäni kahdenkymmenen vuoden saatossa.
Epiduraali auttoi todella hyvin, en tuntenut enää kipua ja pystyin olemaan silmät auki jälleen. Miehen kanssa juttelimme niitä näitä ja koitin levätäkin hetken. Kaksi tuntia meni ja aloin tuntemaan supistuksia jälleen. Sain lisää epiduraalia. Tästä ei mennyt enää pitkään kun aloin tuntemaan paineen tunnetta. Minua kehoitettiin kokeilemaan jälleen ilokaasua epiduraalin lisäksi, se taittaisi pahimman terän. Jonkin aikaa supistuksien aikaan hengittelin myös ilokaasua ja se tehosi hyvin. Ei mennyt kuitenkaan enää pitkään kun selvästi tunsin tarpeen ponnistaa.
Olin puoli-istuvassa asennossa, mies vierelläni, ja siitä pikkuhiljaa ponnistelin. Kätilö kutsui toisen kätilön siihen avukseen ja edelleen ponnistelin ottaen tukea ajoillani heidän kyljistään. Tunsin kuinka vauva liikkui ja kääntyi. Ei mennyt kauaa kun toisen pää oli ulkona. Minun teki mieli koskettaa vauvan päätä, ja oli aivan uskomatonta paijata häntä. Ponnistaminen ei sattunut ollenkaan, päinvastoin tunsin suurta helpotusta. Hengittelin vauvani ulos edelleen silmät kiinni ja kuullen sieltä jostakin kaukaa kätilön ohjeita. Pian rakas vauvamme syntyi. Hän painoi 3200 grammaa ja pituutta on 50 senttiä. Olin raskausviikolla 38+5. Elettiin aamuyötä lauantaita 29.9.2018 ja kello oli 01.55.
Sain vauvan heti rinnalleni. Hän oli niin täydellinen ja parkui kovasti. Vauva oli yltäpäältä vauvakinan peitossa. Mies paijasi vauvaa ja suukotteli minua, hän otti kuvia vauvasta. Pian kuitenkin mies huomasi, että vauva alkaa sinertää ja että vauva hengitti kovin työläästi. Koitin hieroa vauvaa selästä ja hieman taputellakin. Toinen itki niin säälittävästi yrittäen samalla saada hengitetyksi, ei siitä tahtonut tulla mitään, se oli aivan kamalan kuuloista. Mies sai nopeasti leikata napanuoran ja tämän jälkeen vauvan nielusta ja nenästä imettiin pois lapsivettä. Tästä huolimatta hengitys ei parantunut ja hänet päätettiin viedä yhdentoista minuutin ikäisenä elvytysyksikköön. Mies pyydettiin vauvan mukaan.
Tässä kohti toinen kätilö auttoi minua istukan synnyttämisessä. Se tuli pois helposti ja oli täydellinen, kaikki oli hyvin. Sen taru oli siinä. Mies palasi melko pian takaisin synnytyssaliin, hänet oli häädetty pois elvytyshuoneesta. Katsoimme vain toisiamme ymmyrkäisinä. Se oli kauhein tilanne ikinä.
Kätilömme saapui luoksemme liiankin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen ja kertoi, että vauva on viety vastasyntyneiden teho-osastolle K7. Tässä kohti olin aivan suunniltani huolesta jolloin kätilö rauhoitteli, että vauvalla ei ole mitään hätää. Hänelle laitettiin ylipainemaski, joka auttaa avaamaan keuhkorakkulat ja jonka jälkeen vauva pystyy hengittämään itse hyvin. Tässä kohtaa ei auttanut enää surkutella sitä, että viettäisin rauhallista tutustumista vauva rinnalla syntymän jälkeen. En saanut kokea tämän ryömimistä itse rinnalle, ja vaan nauttia toisesta. Olin kuitenkin helpottunut siitä, että vauva sai parasta mahdollista hoitoa. Tietenkin olin surullinen, että näin tapahtui. Sille ei vaan voinut yhtään mitään. Toinen ei olisi yksin missään kohti, hänestä pidettäisiin erittäin hyvää huolta. Kätilö ehdotti minulle, että koittaisin lypsää maitoa ja tietenkin minä koitin. En ollut uskoa silmiäni kun sain pienelle lypsetyksi elämänsä ensimmäiset 20 ml maitoa, se kuulemma riittäisi täydellisesti.
Meille tuotiin synnytyssaliin sämpylöitä, kahvia ja mehua. Katselin kelloa ja se taisi olla jotakin neljän luokkaa. Siinä sitä koitti prosessoida syödessä tapahtunutta, päällimmäisenä oli vain puheissa se kuinka täydellinen ja ihana poikamme on. Rakastuin häneen aivan heti ja ikävä oli kova. Pian kuitenkin näin vauvani, kun pääsin katsomaan häntä teho-osastolle. Siellä hän hengitteli tyytyväisenä ja rauhallisena. Minua kehotettiin menemään hetkeksi nukkumaan jotta jaksaisin sitten seuraavana aamuna olla pojan kanssa. Mies lähti nukkumaan kotiin ja minä Naistenklinikan osastolle 61. Seuraavana päivänä pääsisimme olemaan yhdessä perhehuoneessa. Sain vauvani onneksi pian vierihoitoon lauantaina puolen vuorokauden ikäisenä.
Tällainen oli meidän synnytystarinamme. Vauvan laskettu aika olisi ollut 8.10., hän päätti toisin.
Jos minun tulisi antaa pisteitä synnytyksestä, antaisin kaikesta huolimatta ihan täyden kympin.
Mies nouti minulle liinavaatekaapista pyyhkeen auton penkille. Ilma oli puolipilvinen ja syyskuuksi lämmin. Lähdimme kotoota aivan rauhassa molemmat pohtien tulemmekohan tänään enää takaisin. Koiramme Louis tuijotti minua aamusta alkaen herkeämättä ja hakeutui lähelleni koko ajan. Louis jopa hyppäsi sohvalle luokseni (mitä tämä ei olisi saanut kipeäjalkaisena tehdä). Tuntui, että koiralta oli itseltään kaikki kivut poissa ja ymmärsi tasan mitä on tapahtumassa. Matkalla Helsinkiin Naistenklinikan sairaalaan olin helpottunut siitä, että synnytys alkoi lapsiveden menolla. Olin toivonut tätä kokemusta itselleni. Ja myös siksi, koska pelkäsin että tulisi kiire lähteä synnyttämään, emmekä kerkeäsi. Taikka mies olisi töissä enkä saisi itselleni taksia. Tämä oli hyvä tapa lähteä sairaalaan, ja kiitin hiljaa vauvaa mielessäni. Matkalla paijasin mahaani ja mietin, kohta meitä on kolme.
Lääkäri tutki minut, ja päätti aloittaa kello viiden -kuuden maissa oksitosiinitipan vauhdittamaan supistelua. Lääkäri pohti myös ballonkia, mutta kohdunsuun tilanne oli niin epäkypsä ettei sen laittaminen olisi kannattanut, synnytys tuli saada käyntiin. Minulle asetettiin antibioottitippa. Sain antibioottia aina neljän tunnin välein ja ehdin saada sitä neljästi. Aluksi tippa laitettiin vasempaan käteen, mutta käsi kipeytyi, joten tippa jouduttiin poistamaan ja asettamaan toiseen käteen myöhemmin. Mies lähti käymään vielä kotona hoitamassa kesken jääneitä asioita. Pääsin hetkeksi lepäämään.
Oksitosiinitippa aloitettiin kuudelta. Ensin annostus oli kymmenen milligrammaa, ja annostusta lisättiin aina kahdenkymmenen minuutin välein kymmenellä milligrammalla. Kun olimme päässeet 40 milligramman kohdalle minua supisteli todella voimakkaasti. Yhä enenevissä määrin tunne oli se kuin kohtua olisi raastettu sisältäpäin. Hengittelin supistuksen tullessa yhä enemmän puhallellen ja kieriskellen kivusta sängyssäni. Mies saapui takaisin oikein hyvään aikaan. Olin hänen tullessa jo todella kipeä. Teki hyvää kun mies istui sängyllä selkäpuolellani ja tuki lantiotani aina supistuksen tullessa. Jossakin kohti olin saanut panadolin kovenevaan synnytyskipuun, mutta en sen vaikutusta ehtinyt huomaamaan missään kohti kivun vain lisääntyessä. Minua kehoitettiin kokeilemaan jumppapallon päällä istumista, mutta en löytänyt sen kanssa hyvää asentoa ollenkaan. Jalkani tärisivät jännityksestä kun vain pelkäsin tippuvani pallon päältä.
Supistus tuntui minulla aina alhaalla vatsan puolella. Se oli todella voimakasta ja raastavaa kipua. Kivun yltyessä tärisin joka supistuksen aikana ja vaikeroin. Koitin ajatella jotakin meren aaltoja, mutta en vain keksinyt miten hitossa voisin niitä ajatellakaan. Puristin täysillä sängynlaitaa ja vieressä olevaa pöydänreunaa. Mies piti minua kovaa kädestä. Aina supistuksen aikana ajattelin tämä aivan varmasti päättyy kohta, ja minä jaksan tämän kyllä. Vaivuin supistuksien välillä johonkin omaan euforiaan, kauas jonnekin, kuulin vain sumeita ääniä ympärilläni ja pystyin vastaamaan jotenkuten juuri minulle kuuluneisiin. Kohdunsuun tilanne tutkittiin jossakin kohti - kellonajasta minulla ei ollut enää mitään tajua - ja todettiin sen olevan kolme senttiä auki. Ehdotettiin ilokaasua. Kysyin itse varovasti voisiko epiduraali tulla jo kyseeseen, ja kätilö lähti kysymään tästä kollegansa mielipidettä. Hän olisi mielellään tarjonnut minulle vaihtoehdoksi myös kipupiikkiä, josta itse ajattelin miten se mahtaa enää tehota koska olin niin kipeä.
Ei mennyt kauaa kun kätilö tuli takaisin ja sanoi, että nyt lähdetään synnytyssaliin. Minut istuutettiin pyörätuoliin. Sain hädintuskin jalkani nostetuksi jalkatukiin. En nähnyt matkalla synnytyssaliin käytäviä, enkä esimerkiksi taulua johon on merkattuina kaikki syyskuussa syntyneet vauvat. Olin niin kipeä, että pystyin olemaan vain silmät kiinni siellä jossakin. Synnytyssalissa sain käydä vessassa yrittämässä pissaamista ja yritykseenhän sekin jäi. Vauva painoi niin tuonne alas, että vaikka tarve olikin mitään ei tullut ulos. Meidät otti salissa vastaan kätilö jonka vuoro oli juuri loppumassa. Sain hengittää ilokaasua josta ei tuntunut olevan mitään apua. Rukoilin vain, että saisin epiduraalin pian. Onneksi anestesialääkäri saapuikin pian paikalle. Minut autettiin makuultaan istumaan sängylle, mies tuli seisomaan jalkojeni väliin ja sain nojata häneen. Supistuksia tuntui tulevan koko ajan, enkä olisi millään pystynyt olemaan paikoillani selkä suorassa. Tunsin kuinka vauva liikkui ja potki. Kanyylin laiton aikana anestesialääkäri sanoi topakasti nyt pitää olla aivan liikkumatta, se oli ihan karmiva tilanne. Taisin sanoakin, että en pysty, jolloin mies otti tukevamman asennon ja minä suorastaan roikuin hänen paitapuseronsa riveleissä kiinni. Kuulin kuinka kätilö naurahti, että siinä on hyvä olla ja pitää kiinni. Niin oli. Mies oli aivan ihana tuki ihan koko ajan.
Pian paikalle tuli meidän vauvan maailmaan saattava kätilö edellisen lisäksi. He vaihtoivat pian vuoroa. Kätilö oli keski-ikäinen tummahiuksinen nainen, jolla oli hauskat silmälasit, ja hän oli todella mukava. Sain mennä takaisin makuuasentoon kyljelleni. Vatsan ympärille laitettiin sydänääniä laskevat anturit. Minulla meni käyrät vähän miten sattuu ja sainkin vaihtaa kylkeä välillä, vauvan sydänäänet tuppasivat laskemaan aina supistuksien aikana. Kätilö kyseli synnytystoiveeni ja kirjasi ne ylös. Keskustelimme muutamista asioista mitkä selvästi ovat muuttuneet edellisistä synnytyksistäni kahdenkymmenen vuoden saatossa.
Epiduraali auttoi todella hyvin, en tuntenut enää kipua ja pystyin olemaan silmät auki jälleen. Miehen kanssa juttelimme niitä näitä ja koitin levätäkin hetken. Kaksi tuntia meni ja aloin tuntemaan supistuksia jälleen. Sain lisää epiduraalia. Tästä ei mennyt enää pitkään kun aloin tuntemaan paineen tunnetta. Minua kehoitettiin kokeilemaan jälleen ilokaasua epiduraalin lisäksi, se taittaisi pahimman terän. Jonkin aikaa supistuksien aikaan hengittelin myös ilokaasua ja se tehosi hyvin. Ei mennyt kuitenkaan enää pitkään kun selvästi tunsin tarpeen ponnistaa.
Olin puoli-istuvassa asennossa, mies vierelläni, ja siitä pikkuhiljaa ponnistelin. Kätilö kutsui toisen kätilön siihen avukseen ja edelleen ponnistelin ottaen tukea ajoillani heidän kyljistään. Tunsin kuinka vauva liikkui ja kääntyi. Ei mennyt kauaa kun toisen pää oli ulkona. Minun teki mieli koskettaa vauvan päätä, ja oli aivan uskomatonta paijata häntä. Ponnistaminen ei sattunut ollenkaan, päinvastoin tunsin suurta helpotusta. Hengittelin vauvani ulos edelleen silmät kiinni ja kuullen sieltä jostakin kaukaa kätilön ohjeita. Pian rakas vauvamme syntyi. Hän painoi 3200 grammaa ja pituutta on 50 senttiä. Olin raskausviikolla 38+5. Elettiin aamuyötä lauantaita 29.9.2018 ja kello oli 01.55.
Sain vauvan heti rinnalleni. Hän oli niin täydellinen ja parkui kovasti. Vauva oli yltäpäältä vauvakinan peitossa. Mies paijasi vauvaa ja suukotteli minua, hän otti kuvia vauvasta. Pian kuitenkin mies huomasi, että vauva alkaa sinertää ja että vauva hengitti kovin työläästi. Koitin hieroa vauvaa selästä ja hieman taputellakin. Toinen itki niin säälittävästi yrittäen samalla saada hengitetyksi, ei siitä tahtonut tulla mitään, se oli aivan kamalan kuuloista. Mies sai nopeasti leikata napanuoran ja tämän jälkeen vauvan nielusta ja nenästä imettiin pois lapsivettä. Tästä huolimatta hengitys ei parantunut ja hänet päätettiin viedä yhdentoista minuutin ikäisenä elvytysyksikköön. Mies pyydettiin vauvan mukaan.
Tässä kohti toinen kätilö auttoi minua istukan synnyttämisessä. Se tuli pois helposti ja oli täydellinen, kaikki oli hyvin. Sen taru oli siinä. Mies palasi melko pian takaisin synnytyssaliin, hänet oli häädetty pois elvytyshuoneesta. Katsoimme vain toisiamme ymmyrkäisinä. Se oli kauhein tilanne ikinä.
Kätilömme saapui luoksemme liiankin pitkältä tuntuvan ajan jälkeen ja kertoi, että vauva on viety vastasyntyneiden teho-osastolle K7. Tässä kohti olin aivan suunniltani huolesta jolloin kätilö rauhoitteli, että vauvalla ei ole mitään hätää. Hänelle laitettiin ylipainemaski, joka auttaa avaamaan keuhkorakkulat ja jonka jälkeen vauva pystyy hengittämään itse hyvin. Tässä kohtaa ei auttanut enää surkutella sitä, että viettäisin rauhallista tutustumista vauva rinnalla syntymän jälkeen. En saanut kokea tämän ryömimistä itse rinnalle, ja vaan nauttia toisesta. Olin kuitenkin helpottunut siitä, että vauva sai parasta mahdollista hoitoa. Tietenkin olin surullinen, että näin tapahtui. Sille ei vaan voinut yhtään mitään. Toinen ei olisi yksin missään kohti, hänestä pidettäisiin erittäin hyvää huolta. Kätilö ehdotti minulle, että koittaisin lypsää maitoa ja tietenkin minä koitin. En ollut uskoa silmiäni kun sain pienelle lypsetyksi elämänsä ensimmäiset 20 ml maitoa, se kuulemma riittäisi täydellisesti.
Meille tuotiin synnytyssaliin sämpylöitä, kahvia ja mehua. Katselin kelloa ja se taisi olla jotakin neljän luokkaa. Siinä sitä koitti prosessoida syödessä tapahtunutta, päällimmäisenä oli vain puheissa se kuinka täydellinen ja ihana poikamme on. Rakastuin häneen aivan heti ja ikävä oli kova. Pian kuitenkin näin vauvani, kun pääsin katsomaan häntä teho-osastolle. Siellä hän hengitteli tyytyväisenä ja rauhallisena. Minua kehotettiin menemään hetkeksi nukkumaan jotta jaksaisin sitten seuraavana aamuna olla pojan kanssa. Mies lähti nukkumaan kotiin ja minä Naistenklinikan osastolle 61. Seuraavana päivänä pääsisimme olemaan yhdessä perhehuoneessa. Sain vauvani onneksi pian vierihoitoon lauantaina puolen vuorokauden ikäisenä.
Tällainen oli meidän synnytystarinamme. Vauvan laskettu aika olisi ollut 8.10., hän päätti toisin.
Jos minun tulisi antaa pisteitä synnytyksestä, antaisin kaikesta huolimatta ihan täyden kympin.
