Parikkala sydämessäin

Mummini oli minulle aivan äärimmäisen rakas. Elämääni jäi iso tyhjä aukko hänen kuollessaan vuonna 2001. Itkin tuolloin ensimmäiset päivät tauotta, niin paljon häntä kaipasin. Haaveilin jo mummini eläessä näkeväni seutuja Etelä-Karjalassa joissa mummi on asunut. Puhuimme tästä, mutta matka ei valitettavasti koskaan yhdessä toteutunut. Tämän viikon alussa se toteutui, tein sen yksin. 

Saapuminen Parikkalaan tuntui kuin kotiin olisi saapunut. Ja olihan se oikeastikin vähän niin, myös äitini on syntynyt siellä. Rohkaistuin kysymään ihmisiltä tietoja Simpele- sekä Parikkalan seudun suvut-ryhmissä Facebookissa, ja sain aivan uskomattomat määrät vastauksia joita sulattelen edelleen. Sain muun muassa seuraavanlaisen viestin alla, kuka muu tällaisia saa? 

"Tervehdys, ollaan kait jonkin sortin serkukset :) Lahja Lempi Ollintytär Poutasen äidinisänäidinäiti Anna Pirhonen (1796-1896) os. Paavontytär Pekosen nuorempi sisko Susanna Paajanen os. Pekosen (1798-1840) pojantyttären Anna *Loviisa Vilpponen os. Matintytär Paajasen pojanäidinpoika on isäni Unto Loikkanen, Kesusmaa 13, jossa Susanna ja Anna Pirhonen ovat syntyneet..."

Ryhmien kautta tapasin pikkuserkkuni Sadun, jota en tiennyt olevan olemassakaan sekä isoäitini veljentyttären Paulan (kuva yllä), jonka tapaamisesta olen hyvin kiitollinen. Paula on mummini kummityttö. Hän otti minut täysin todella avosylin ja lämpimästi vastaan. Taidettiin molemmat olla enemmän kuin kiitollisia. 

Esi-isäni, joitten tietoja minulla on nyt vuodesta 1785 lähtien, ovat asuneet ennen sota-aikoja Kesusmaalla  ja sitä ennen olevat esi-isäni Laatokan Sortavalassa saakka. Kesusmaalla heillä on ollut Haavikko N:o 12 niminen tila, joka näkyy yllä olevassa kuvassa talojen ja järven välissä olevassa maastossa, lähempänä järveä kuitenkin. Kesusmaalta iso-isovanhempani ovat asettautuneet Poutalan Lamminkylään joka jäi sodassa Neuvostoliitolle. Poutalan Lamminkylä, jota siis ei ole enää olemassa, on lähellä Parikkalaa rajan toisella puolella. Nykyään lähimpänä Lamminkylää on Parikkalan patsaspuisto. Isoäitini veli Onni oli evakkoon lähtiessä tuikannut siellä saunan tuleen sanoen, että "jos hää ei voi enää siinä saunoo, ni ei sauno ryssäkää". 

Onni oli myös sodassa. Ennen rintamalle lähtöään ei kuulemma polttanut tupakkaa eikä juonut, mutta kummasti reserviin palattuaan molemmat menivät, joskus liiankin hyvin. Tarina ei kerro annettiinko sodassa miehille viinaa ja tupakkaa rauhoittumismielessä, että välillä pystyy unohtamaan kaiken raakuuden. 

Lamminkylästä (peltomaisemakuva yllä) iso-isovanhempani Olli Poutanen (synt. 3.1.1877) ja Ida (os. Holi, synt. 2.7.1883) (kuva alla) ovat siirtyneet sittemmin Parikkalan keskustaan omakotitaloon vuokratontille, jossa oli kaksi kamaria ja pirtti. Talo rakennettiin sodan jälkeen kaikista niistä puista ja laudanpätkistä joita vain kerätyksi sai. Siellä on myös mummini asunut sisarustensa kanssa ja muuttanut myöhemmin Simpeleen Änkilään. Olli on viljellyt maata ja sittemmin toiminut Parikkalassa vanginvartijana ja tehnyt suutarin hommia myös Parikkalan talon tilalla on nyt Tokmanni. Tokmannin takana on pieni rivitalo-alue, jossa on edelleen iso kuusi. Tämä kuusi on toiminut tontin rajapaaluna. Tontin vuokraoikeutta yritettiin saada jatkettua mutta kunta ei suostunut siihen. Siten isoäitini veljen Onnin puoliso Meeri muutti pieneen kunnan kaksioon aivan siihen viereen ja katseli ikkunasta kun talo ensin vuokrattiin hetkeksi aikaa jollekulle ja tämän jälkeen purettiin. 

Isoäitini Ida, halvaantui ennen kuolemaansa ja oli täysin sängyssä hoidettava. Pääasiassa Meeri häntä hoisi neljän pienen lapsen pyöriessä jaloissa. Myös Olli oli sairas ja he viettivätkin melkein koko loppuelämänsä viereisissä sängyissä kamarissa maaten. Ida tiettävästi halvaantui kesken hääjuhlien, jossa he olivat vieraina. Ensin kuoli Olli 6.1.1956 sydänvaivoihin. Ihan loppuaikoina Ida on siirretty Parikkalan hoivakotiin, jossa hän pian kuoli 25.1.1956.  Ei mennyt siis kuukauttakaan Ollin kuolemasta kun Ida meni. Tämä kertoo paljon siitä miten rakkaita he olivat toisilleen. Mummin veli Onni Meeri-puolisoineen olivat tosiaan hoitaneet heitä molempia kotona, ja kuulin nyt eilen keskiviikkona isoäitini veljentyttären Paulan (Meerin tytär) itse kertovan miten häntä oli pelottanut olla hetken yksin pienenä tyttönä kotona kammarissa makaavan vainajan kanssa vaikka ukki olikin. Mutta ei tästä jäänyt pahaa muistoa. Paula muisteli kuinka he olivat olleet silloin talvella päivällä pihalla leikkimässä kunnes äitinsä Meeri oli tullut sanomaan "nyt pitää olla hiljaa, viikatemies kävi" ja isänsä Onni oli lähtenyt noutamaan ratsain ruumisarkkua, johon he myös itse Onnin nostivat. 

Isoäitini Lahja Lempi Ollintytär (synt. 18.12.1917) muutti 23.5.1938 Parikkalasta Simpeleen Änkilään (alue N:o 3), joka nykykartoissa tarkoittaa Änkilänsalon aluetta (kuva yllä) ja meni naimisiin ensimmäisen miehensä Yrjö Ratilaisen kanssa juhannuksena 24.6.1938. 

Kävin Änkilänsalossa, ja tuosta kuvaottopaikasta on Venäjän rajalle matkaa ainoastaan kaksisataa metriä. Vieressäni oli rajavartiolaitoksen pieni mökki jonka kamera tuntui seuraavan minua silmä tarkkana. Kävin Änkilänsalossa Kangaskosken voimalaitoksella jonka vieressä olevalla sillalla on tiettävästi sota-aikoina järjestetty tansseja. Ties vaikka mummini olisi siellä ollut pitämässä hauskaa. 

Kyllä tuolla oli vain niin kaunista, Änkilänsalossa, Lamminkylässä ja Kesusmaalla siis, joka paikassa. Tuntui että joka puolella oli silminkantamattomiin kumpuilevaa peltomaisemaa ja varsinkin Kesusmaalle ajaessani haukoin vain henkeä. Rajan lähelle pysähtyessäni tuntui, että näin perhosia enemmän kuin koskaan. Kyllä näissä maisemissa on kelvannut elää. Ja ihana tietää, että juureni ovat osaksi juurikin täältä. Ei paremmin voisi olla. 

Yrjö kaatui jatkosodan alussa 6.7.1941. Hän toimi tykistön hevosvetoisen tykin (4-6 hevosta) ajomiehenä "ratsurina" ohjastaen tykkiä vetävää hevosjoukkoa Kollaalla. 

Kuvassa Yrjön vanhempien Simo Jyrinpojan ja Miina Antintyttären kuulutusilmoitus Taipaleen ortodoksisessa seurakunnassa. Heidät vihittiin Parikkalassa 21.6.1908. 

Isoäitini meni naimisiin toisen kerran ukkini Johannes Tarmasen kanssa 1.11.1942 ja he muuttivat Helsingin Kallion seurakunnan alueelle 7.6.1951 osoitteeseen Kalevankatu 20. Ukkini on kotoisin Pyhäjärveltä ja 20.9.1943 Karjala-lehdessä olleen ilmoituksen mukaan lääninhallitus oli hyväksynyt sukunimeksi Tarmanen. Ukkini sukunimi oli alkujaan Felitsin. Mikään tarina ei valitettavasti kerro Felitsinin tarinaa. Johannes kuoli keuhkosyöpään 3.1.1971 enkä siten koskaan ehtinyt häntä tapaamaan. Ukkini on kuullun mukaan työskennellyt Suomen Kansallisteatterissa lavastemiehenä ja mummini ainakin jonkin aikaa Klippanilla tarjoilijana. En tiedä missä kohdin mummini on muuttanut Helsingin Pihlajistoon, jossa hän asui kaupungin vuokra-asunnossa loppuun saakka. Hän oli lähtenyt viemään roskia, kaatunut pihalle ja kuollut, josta naapuri hänet sitten löysi. Hän oli kuollessaan 86-vuotias. 

En muista koskaan mummin olleen pahalla päällä vaikka me lapsenlapset siellä hänen luonaan usein olimme koulun jälkeen. Saimme aina välipalaksi ranskanleipää jonka päällä hirveät määrät voita ja meetwurstia. Kahvia hän keitti niin, että lusikka melkein seisoi siinä itsestään ja itse hän joi kahvin aina alusesta sokerinpala suussaan. Kun meillä lapsilla oli pihaleikkien jälkeen sukat märkänä laittoi mummi kaasu-uunin päälle ja sukat kuivumaan sinne uuniin. 

Katsokaa alla olevassa videossa näkyvää siirtolohkaretta ja aittaa. Verratkaa nähtyä ylläolevaan kuvaan.