Pieni Oscarpoika

Oscar täytti 2,7 vuotta toissapäivänä. Hän on kertakaikkisen mainio ja niin rakas. Oscar on nyt kohta neljättä viikkoa flunssassa, yskä ei näytä loppumisen merkkejä. En enää tiedä onko tämä samaa vanhaa vai tuliko jo uusi flunssa tässä jossakin välissä. Käytin häntä toissapäivänä lääkärissä, ja lääkäri vain lohdutteli, että ehkäpä jo kolmevuotiaana vastustuskyky on kasvanut niin hyväksi, että flunssat on muisto vain. Näin pienelle on tärkeää kehittää hyvä vastustuskyky ja tämä on kuulemma vain hyväksi. Jos lapsi sairastelisi kaikki lapsenkenkätaudit vasta kouluikäisenä olisi se huonompi juttu. En tiedä oliko tuo lääkärin lausuma sanahelinää vain lohduttaakseen ehkä hiukan uupunutta äitiä. Kaikki oli pojalla onneksi hyvin, ja voi sitä ilmettä kun hän sai lähtiessä kaksi tarraa - monsterauto- ja junasellaisen, ja vieläpä vappuviuhkankin. Mutta, ehkä suurin palkinto kaikista kurjista tutkimuksista (kurkku, keuhkot ja korvat) oli saada painaa hissin nappuloita Tapiolan Ainoa-kauppakeskuksessa. 

Oscar rakastaa junia, busseja, ja autoja yli kaiken. Hän leikkii näillä uskomattoman keskittymiskyvyn kanssa vaikka kuinka pitkään. Pälpätys vain käy samalla kun hän leikkii. Nyt viime aikoina mukaan on tullut myös vesileikit. Oscar hakee usein keittiöntuolin ja kapuaa tiskialtaan eteen todeten tomerasti "pesee". Sitten vain kääritään hihat ylös taikka otetaan paita kokonaan pois ja poika leikkimään altaan eteen. Siinä on keittiön matto aikalailla äkkiä märkänä, kuten ehkä koko poikakin, mutta on tuo sotku kaiken sen tyytyväisyyden väärti. Kun Oscar haluaa piirtää, tulee hän sanomaan "maalaamaan", ja sitten me piirrämme - bussinrenkaita, autoja ja junia, ja busseja ja renkaita - yhä uudelleen. 

Aamulla kun poika herää sanoo hän aina ensimmäisenä huomenta, tämä on tullut ihan hiljan vasta. Oscar herää yleensä melkein aina seitsemän aikaan. Sitten halimme ja pusuttelemme ja pikkihiljaa nousemme ylös. Arkiaamuisin poika kömpii sohvalle köllimään ja katsomaan hetkeksi kakkosen piirrettyjä. Siitä pikkuhiljaa aamupesulle joka ei ole Oscarin mielestä se kaikista mieluisin puuha. Hauskinta on purskutella hammaspesun yhteydessä mukista vettä - tämä on samalla ollut hyvä houkutin saada pestyksi hampaat. Päiväkotiin lähtiessä Oscar lähettää kotiin jäävälle vanhemmalle (näin etätyöaikana) mojovan lentopusun ja sanoo moi moi. Oscarin pitää aina saada ottaa mukaan pieni auto, taikka useimmiten pikku bussi. Olemme sallineet sen hänelle. Täten hänellä on mukanaan pieni pala kotia joka taatusti lohduttaa jos sellainen tilanne tulee. Tosin nyt koronan aikaan lelu pitää jättää päiväkodissa omaan reppuun, ja sen Oscar tekeekin pyytämättä kun reppu laitetaan naulakkoon. 

Oscar täytti tosiaan juuri 2,7 vuotta ja hänen elämästään on korona-aika vienyt reilusti yli vuoden. Se on näkynyt Oscarin elämässä siten, että hän ei esimerkiksi ole voinut käydä rakastamassaan HopLopissa. Vielä viime toukokuussa hän hihkui innosta turvaistuimessaan kun ajoimme Suomenojan HopLopin ohi, enää hän ei tee niin. Hän on unohtanut koko paikan. Kaikki ulkopuoliset ihmiset joita hän tapaa, hän näkee kasvomaskien takaa, ehkei sisaruksiaan, mutta heitäkin hän tapaa paljon vähemmän kuin normaaliaikana. Usein iltaisin nukkumaan mennessä toistelenkin Oscarin kanssa sisaruksiensa nimiä ettei hän pääse niitä unohtamaan. Leikkipuistossa Oscar hakeutuu paljon toisten lasten seuraan, ja liiankin usein toiset vanhemmat ottavat lapsensa pois samalta hiekkalaatikolta jossa Oscar haluaisi yhdessä heidän kanssa leikkiä. Tämä tekee minut surulliseksi. En tiedä tuleeko Oscar koskaan muistamaan tätä aikaa, mutta hän on todellakin elänyt sen. 

Kun haen poikaa päiväkodista, on vastassa aina valloittava Hangon keksi-hymy. Ja kun Oscar on rekisteröinyt minut kääntyy hän kannoiltaan hakemaan omaa päiväkotireppuaan ryhmän ulko-oven edustalta muistaen todellakin sen, että siellä repun taskussa on se bussi. Matkalla kotiin kuuntelemme Muumilaulua, ainakin kolmeen, ellei jopa viiteen kertaan, ja kotiovella pojan on päästävä soittamaan ovikelloa, se on ihan parasta. 

Nyt vappuna poika on jälleen oppinut uuden sanan - pillipallo. Vaikka kuinka toistan itse ilmapalloa, on se aina vain pillipallo. Oscar enimmillään puhuu kahden sanan lauseita, kuten menee ulos, auki ja kiinni, menee kauppaan, hammaspesulle, anna ruokaa, ym. Oscar toistaa värit niin suomeksi kuin englanniksi, ja tämän vuoksi olin hetken huolissani katsooko hän kenties liikaa pädiltä lastenohjelmia. Junaleikeistä poika on oppinut termit "ei saa mennä" ja "saa mennä". Tämä on ollut loistava apu arkielämän liikennekäyttäytymistä opetellessa, ja poistuttaessa esimerkiksi autosta poika toistelee itse "ei saa mennä" kun katselee molempiin suuntiin auton vieressä odottaen vanhemman lupaa. Hinausauto on tosin ihmeellisesti s-auto, ja kaivinkone asitititi (?), oikein ässää suhauttaen. Oscar laulaa melkein täydellisesti ihhahhaa-laulun, bussilaulun, jänis istuu maassa-laulun, tuki tuiki tähtösen ja leipuri hiivan. Näitä me laulelemme joka ilta nukkumaanmennessä. Oscar menee joka ilta nukkumaan kahdeksalta. Oscarilla on edelleenkin se sama unipupu joka hänellä on ollut syntymästään lähtien. Sitä ei saa korvata uusi pupu taikka mikään muukaan lelu. Pupu on visusti kainalossa nukahtaessa ja aamulla ylös herätessä. 

Tässä elämässä meille haastellisinta on yrittää leikata pojan hiuksia. Se on jotakin karmivaa, ja olenkin ulkoistanut sen ihan täysin isälleen. Oscarin mielestä on hyvin epämukavaa kun leikatut hiukset tipahtelevat kasvoille ja niskaan, ja antaa myös kuulla siitä. Yksivuotiaana yritimme hiustenleikkuuta Tallinalaisessa lastenparturissa, yritykseksi jäi. Siinä oli kauhuissaan niin kampaaja kuin Oscar. Poika ehti vain istua kanssani penkkiin kun todettiin yhteen ääneen, että parempi antaa olla. Muuta haastetta meillä ei taida ollakaan ja olen niin kiitollinen siitä. Poika on huumorintajuinen, ihana, herttainen, empatiakykyinen - aivan ihana pieni poika. 

Jaksan edelleenkin katsella ja ihastella poikaa vaikka kuinka kauan. Koitan painaa mieleen kaikki hänen piirteensä tietäen kuitenkin, etten niitä kaikkia tule muistamaan. Juuri tänään mietin päiväunilta herännyt unelias poika sylissäni kuinka hän ollut joskus niin pieni. Mihin tämä aika kuluu? Toisaalta kaikki helpottuu päivä päivältä. Joka päivä hän osaa jotakin enemmän itse. Mutta meillä ei ole onneksi mihinkään kiire. 

(Alla olevassa kuvassa harjoitellaan sitä, miten pidetään kypärää tulevaa Formula 1-uraa ajatellen)