Vauva-arjen yksinäisyys
Raskaana ollessa odotin äitiyslomaa kuin kuuta nousevaa. Pääsisin kokemaan arjen vauvan kanssa ja vähän hengähtämään. Kuinka romantisoituja ajatuksia minulla oli.
Jotenkin se yksinäisyys kolahti kuin märkä rätti päin naamaa. Tajusin asian vasta kun leimasin itseni ulos työpaikalta viimeisen kerran ennen äitiyslomaa, se oli kuin pieni kulttuurisokki. Introverttina ihmisenä pidän kyllä yksinäisyydestä, ja tarvitsen latautuakseni oman hetkeni jos on ollut kovastikin sosiaalista kanssakäymistä. Enkä minä Yksin ole, onhan minulla mies, aikuisia lapsia ja ystäviä. Mutta se arkiyksinäisyys. Se tuli salakavalasti ja varoittamatta, ihan ykskaks. Enkä oikein osannut varautua siihen. Osaako kukaan?
Vaikka vauvan kanssa on mitä ihaninta seurustella ja katsella hänen kehittymistään, jota tapahtuu melkeinpä ihan silmissä, ei sinulla ole päivisin sitä toista aikuista siinä jakamassa näitä. Joskus aamuisin tuntuu, että tämä päivä pitää oikein suunnittelemalla suunnitella. Ja suunnitella pitää - että vauva on syönyt hyvin, vaippa on kuivana ja hän on ehkäpä valmis olemaan tyytyväisenä turvakaukalossaan. Kaupassakäynti on ruokaostosten lisäksi nykyään yhteys ulkomaailmaan, kummasti sitä on alkanut juttelemaan kaupan kassoille ja lottomyyjille. Kaupassakäynti ei ole enää sellainen "äkkiä täältä pois" toimitus vaan rauhallinen ihmisten seuraamistapahtuma. Kun kanssakulkija (huom. toinen äiti vaunujen kanssa) tulee vastaan, käytämme sanatonta viestintää katseiden kohdatessa "minä tiedän". Tämä on aivan uusi maailma minulle.
Työmatkoilla kuuntelin kyllästymiseen saakka Suomipopin Aamulypsyä ja hirnuin autossa välillä huutonaurua ohjelman parissa. Nykyään minulla on joskus ihan ikävä tuota ohjelmaa. Mutta en jaksa herätä kuuntelemaan sitä koska vauva antaa nukkua, ja sehän on vauvaperheessä sellainen asia kun rahaa laittaisi pankkiin.
Mutta olen minä joskus henkisesti ihan oikeasti yksin. Kun vauva on katsonut sinua yhä uudelleen pitkään maailman ihailevimmalla katsellaan olisi siitä ihana kertoa omalle äidille jota ei enää ole. Taikka pohtia yhdessä alati muuttuvia kasvonpiirteitä ,ja pohtia ketä sukulaista hän mahtaa muistuttaa. Taikka jos tunnen epävarmuutta jossakin asiassa, ei minulla ole ketään kenelle soittaa. Muistan kun esikoiseni ristiäisiä vietettiin kauniina kesäpäivänä ja äitini hyssytti poikaani vaunuissa parvekkeella jotta minä voin laitella tarjottavia rauhassa esille. Nyt teen kaiken yksin missä tilaisuudessa tahansa. Meillä ei ole mummolaa, meillä tulee olemaan velilä. Näin nämä ajat muuttuvat.
Seurana niinä yksinäisinä omina hetkinäni on (liiankin) usein Facebookin vauvaryhmät. Tällöin voin heittää aivot narikkaan ihan hetkeksi ja saada vertaistukea muilta samanikäisten vauvojen äideiltä. Juurikin eräässä keskustelussa puitiin onko kenenkään vauva iho kärsinyt muumivaipoista, johon minä kommentoin, että meidän pojalla muumit (3 koko) ovat sopineet hyvin, paitsi nyt tässä parina yönä tullut pissat läpi. Tähän kommentoi toinen äiti, että kannattaa käyttää villahousuja, pysyy peppukin lämpimänä. Facebookin vauvaryhmä korvaa minulla äidin.
Kävin kiertämässä Luxin ystäväni kanssa kauniina talvisena päivänä toissapäivänä ja mietin kävellessäni sitä miten ihanaa Töölöläisen vanhemman on vain lähteä ulos. Siinä on aivan kaikki kävelymatkan päässä. Täällä Nummelan taajaman periferiassa ei muuten liikuta kuin autolla. Kävellenkin pääsee, mutta tällöin saa kävellä vähintään kolme kilometriä harjun ylitse jotta saavuttaa keskustan. Kahviloihin olisi kiva mennä vauvan kanssa, täällä Nummelassa tosin se melkein ainoa ja viihtyisin sulkee ovensa ja muuttaa kauemmas keskustasta. Äiti ja vauvakerhoihin olin ajatellut meneväni, mutta ne kaikki alkavat aamulla kello yhdeksän - me ei valvota silloin. Kuka nuo ajat on keksinyt?
Jotenkin se yksinäisyys kolahti kuin märkä rätti päin naamaa. Tajusin asian vasta kun leimasin itseni ulos työpaikalta viimeisen kerran ennen äitiyslomaa, se oli kuin pieni kulttuurisokki. Introverttina ihmisenä pidän kyllä yksinäisyydestä, ja tarvitsen latautuakseni oman hetkeni jos on ollut kovastikin sosiaalista kanssakäymistä. Enkä minä Yksin ole, onhan minulla mies, aikuisia lapsia ja ystäviä. Mutta se arkiyksinäisyys. Se tuli salakavalasti ja varoittamatta, ihan ykskaks. Enkä oikein osannut varautua siihen. Osaako kukaan?
Vaikka vauvan kanssa on mitä ihaninta seurustella ja katsella hänen kehittymistään, jota tapahtuu melkeinpä ihan silmissä, ei sinulla ole päivisin sitä toista aikuista siinä jakamassa näitä. Joskus aamuisin tuntuu, että tämä päivä pitää oikein suunnittelemalla suunnitella. Ja suunnitella pitää - että vauva on syönyt hyvin, vaippa on kuivana ja hän on ehkäpä valmis olemaan tyytyväisenä turvakaukalossaan. Kaupassakäynti on ruokaostosten lisäksi nykyään yhteys ulkomaailmaan, kummasti sitä on alkanut juttelemaan kaupan kassoille ja lottomyyjille. Kaupassakäynti ei ole enää sellainen "äkkiä täältä pois" toimitus vaan rauhallinen ihmisten seuraamistapahtuma. Kun kanssakulkija (huom. toinen äiti vaunujen kanssa) tulee vastaan, käytämme sanatonta viestintää katseiden kohdatessa "minä tiedän". Tämä on aivan uusi maailma minulle.
Työmatkoilla kuuntelin kyllästymiseen saakka Suomipopin Aamulypsyä ja hirnuin autossa välillä huutonaurua ohjelman parissa. Nykyään minulla on joskus ihan ikävä tuota ohjelmaa. Mutta en jaksa herätä kuuntelemaan sitä koska vauva antaa nukkua, ja sehän on vauvaperheessä sellainen asia kun rahaa laittaisi pankkiin.
Mutta olen minä joskus henkisesti ihan oikeasti yksin. Kun vauva on katsonut sinua yhä uudelleen pitkään maailman ihailevimmalla katsellaan olisi siitä ihana kertoa omalle äidille jota ei enää ole. Taikka pohtia yhdessä alati muuttuvia kasvonpiirteitä ,ja pohtia ketä sukulaista hän mahtaa muistuttaa. Taikka jos tunnen epävarmuutta jossakin asiassa, ei minulla ole ketään kenelle soittaa. Muistan kun esikoiseni ristiäisiä vietettiin kauniina kesäpäivänä ja äitini hyssytti poikaani vaunuissa parvekkeella jotta minä voin laitella tarjottavia rauhassa esille. Nyt teen kaiken yksin missä tilaisuudessa tahansa. Meillä ei ole mummolaa, meillä tulee olemaan velilä. Näin nämä ajat muuttuvat.
Seurana niinä yksinäisinä omina hetkinäni on (liiankin) usein Facebookin vauvaryhmät. Tällöin voin heittää aivot narikkaan ihan hetkeksi ja saada vertaistukea muilta samanikäisten vauvojen äideiltä. Juurikin eräässä keskustelussa puitiin onko kenenkään vauva iho kärsinyt muumivaipoista, johon minä kommentoin, että meidän pojalla muumit (3 koko) ovat sopineet hyvin, paitsi nyt tässä parina yönä tullut pissat läpi. Tähän kommentoi toinen äiti, että kannattaa käyttää villahousuja, pysyy peppukin lämpimänä. Facebookin vauvaryhmä korvaa minulla äidin.
Kävin kiertämässä Luxin ystäväni kanssa kauniina talvisena päivänä toissapäivänä ja mietin kävellessäni sitä miten ihanaa Töölöläisen vanhemman on vain lähteä ulos. Siinä on aivan kaikki kävelymatkan päässä. Täällä Nummelan taajaman periferiassa ei muuten liikuta kuin autolla. Kävellenkin pääsee, mutta tällöin saa kävellä vähintään kolme kilometriä harjun ylitse jotta saavuttaa keskustan. Kahviloihin olisi kiva mennä vauvan kanssa, täällä Nummelassa tosin se melkein ainoa ja viihtyisin sulkee ovensa ja muuttaa kauemmas keskustasta. Äiti ja vauvakerhoihin olin ajatellut meneväni, mutta ne kaikki alkavat aamulla kello yhdeksän - me ei valvota silloin. Kuka nuo ajat on keksinyt?
