Kasvua ja kehitystä
On aivan mahtavaa seurata oman lapsen kehittymistä. Joka päivä hän oivaltaa ja oppii jotakin uutta, ja miten ihmeellistä se on. Persoona ja oma tahto kehittyvät myös hurjaa vauhtia, toinen on vasta kolme kuukautta, vielä niin pieni. Ja kun toinen tapittaa suoraan silmiin, jokeltelee ja hymyilee, jää herkästi kyllä kaikki muu taka-alalle. Olen kiitollinen joka ikisestä päivästä ja hetkestä suruineen ja iloineen. Lapsi kasvattaa myös minua kuin minä häntä, symbioosi on jotakin ainutlaatuista.
Olen ollut surullinen imettämättömyydestä ja itsesyytökset ovat olleet tosi kovia, mutta toissailtana tapahtui ihme, rinta kelpasikin. Minulta pääsi ihan itku. Sama juttu eilen illalla, pystyin vain hiljaa ihailemaan tyytyväistä poikaani. Toissailtana lauloin vauvalle sinistä unta samalla kun paijasin häntä, toinen nukahti. Sydän oli pakahtua (tällä lauluäänellä, heh). Samalla laulamisella nukahti isänsäkin, ei mennyt nimittäin kauaa kun tasainen hengitys kuului olohuoneen sohvalta.
Vauva tosiaan puhua pälpättää ihan tosi paljon pitkät tovit hereillä ollessaan. Hän katsoo intensiivisesti suoraan silmiin ja jokeltelee. Ihan kuin tunnistettavissa olisi sanat hauva, hyvä ja älä. Taikka sitten kuvittelen vain. Kieli pyörii suussa jonne molemmat kädet eksyvät aika ajoin, ja juttua riittää. Se on niin ihanaa. Poika katselee minua aivan haltioituneen ja minä poikaa, meillä on käyty paljon hyviä keskusteluja.
Ja jottei kaikki olisi vain ihanaa ja upeaa, joskus poika pelkästään nähdessään minut saattaa saada hepulit.
Leikkien lomassa poika pyörii leikkimatollaan puolelle ja toiselle, ja on ihan hilkulla ettei käänny selältä vatsalle. Yksi lempipuuhista on irroittaa teipattuja laminoituja kuvakortteja pesukoneen kyljestä vaipanvaihtopisteellä, siihen poika jaksaa keskittyä vaikka kuinka pitkään. Vaipanvaihtoon on tullut myös haastetta, koska peppua pitää nostella ylös koko ajan. Kello on nyt tätä kirjoittaessa 9.50 ja pieniä heräämisen ääniä kuuluu makuuhuoneesta, on aika lopettaa kirjoittaminen ja ryhtyä aamupuuhiin.
Miten hän pääsee tampreelke leikkaukseen? Ja miten sun äiti voi?
Olen ollut surullinen imettämättömyydestä ja itsesyytökset ovat olleet tosi kovia, mutta toissailtana tapahtui ihme, rinta kelpasikin. Minulta pääsi ihan itku. Sama juttu eilen illalla, pystyin vain hiljaa ihailemaan tyytyväistä poikaani. Toissailtana lauloin vauvalle sinistä unta samalla kun paijasin häntä, toinen nukahti. Sydän oli pakahtua (tällä lauluäänellä, heh). Samalla laulamisella nukahti isänsäkin, ei mennyt nimittäin kauaa kun tasainen hengitys kuului olohuoneen sohvalta.
Vauva tosiaan puhua pälpättää ihan tosi paljon pitkät tovit hereillä ollessaan. Hän katsoo intensiivisesti suoraan silmiin ja jokeltelee. Ihan kuin tunnistettavissa olisi sanat hauva, hyvä ja älä. Taikka sitten kuvittelen vain. Kieli pyörii suussa jonne molemmat kädet eksyvät aika ajoin, ja juttua riittää. Se on niin ihanaa. Poika katselee minua aivan haltioituneen ja minä poikaa, meillä on käyty paljon hyviä keskusteluja.
Ja jottei kaikki olisi vain ihanaa ja upeaa, joskus poika pelkästään nähdessään minut saattaa saada hepulit.
Leikkien lomassa poika pyörii leikkimatollaan puolelle ja toiselle, ja on ihan hilkulla ettei käänny selältä vatsalle. Yksi lempipuuhista on irroittaa teipattuja laminoituja kuvakortteja pesukoneen kyljestä vaipanvaihtopisteellä, siihen poika jaksaa keskittyä vaikka kuinka pitkään. Vaipanvaihtoon on tullut myös haastetta, koska peppua pitää nostella ylös koko ajan. Kello on nyt tätä kirjoittaessa 9.50 ja pieniä heräämisen ääniä kuuluu makuuhuoneesta, on aika lopettaa kirjoittaminen ja ryhtyä aamupuuhiin.
Miten hän pääsee tampreelke leikkaukseen? Ja miten sun äiti voi?
