Nelikuinen
Meidän rakas pieni minimies täyttää tänään neljä kuukautta. Voisin tuijottaa pojan käsiä tuntitolkulla, ja tuijotankin. Luoja on luonut jotakin niin ihmeellistä kuin nuo pienet kädet. Ne löytävät toisensa uudelleen ja uudelleen ja asettuvat rinnalle siksi aikaa kun niiden omistaja havahtuu ajatuksistaan. Hän on välillä kuin hajamielinen vanha papparainen mietteidensä kanssa. Oscar saattaa joskus kesken leikkiensäkin jäädä miettimään jotakin asiaa ja silloin kädet menevät aina noin kuin alla olevissa kuvissa.
Ihan arkisista jutuista poika on aivan haltioitunut taitoluistelusta (toiseksi parhaana tulee mäkihyppy ja kolmantena pujottelu). Poika oikein eläytyy kun taitoluistelussa tulee jokin hyvä ja tiukka hyppy. Silmät laajenee lautasiksi, kädet viuhtoo ja äänitehosteena kuuluu "Oooh!" Kerran hän alkoi itkemään kun esityksen taustalla soi liian tunteikas musiikki. Taisi siinä minullakin sitten vierähtää kyynel kun poika oli niin rassukka. Kerran minulta pääsi itku kun lauloin pojalle tuttua ja rakasta unilaulua sininen uni.
Aivan parasta on vauvan nukuttaminen rinnalla. Niissä hetkissä on kaikki: hirveä määrä rakkautta niin arkisessa asiassa, se lämmin ja pehmeä fyysinen kosketus vauvasta sylissä ja tunnelataus, joka syntyy, kun vauva kokee olonsa niin hyväksi ja turvalliseksi, se että toinen rentoutuu täysin ja nukkuu vailla huolta. Vauvan paino, lämpö, pehmeys, syvä hengitys ja rennot kasvot. Ylpeys siitä mitä ollaan yhdessä miehen kanssa saatu aikaan, tuo pieni ihminen konkretisoituu rinnalla tavalla jota en halua unohtaa ikinä.
Parasta on ollut myös nähdä, miten onnellinen mies on ollut tuosta vauvasta. Olemme olleet vauvan hoidossa aika hyvä tiimi, ja usein ollaan aika samoilla linjoilla asioista, eli ei ole hirvesti tarvinnut riidellä asioista. Mies on isänä kyllä ihan täys kymppi, hoitaa vauvaa niin paljon kuin pystyy ja huolehtii minun jaksamisestani. En voisi parempaa isää lapselleni toivoa.
Ihan arkisista jutuista poika on aivan haltioitunut taitoluistelusta (toiseksi parhaana tulee mäkihyppy ja kolmantena pujottelu). Poika oikein eläytyy kun taitoluistelussa tulee jokin hyvä ja tiukka hyppy. Silmät laajenee lautasiksi, kädet viuhtoo ja äänitehosteena kuuluu "Oooh!" Kerran hän alkoi itkemään kun esityksen taustalla soi liian tunteikas musiikki. Taisi siinä minullakin sitten vierähtää kyynel kun poika oli niin rassukka. Kerran minulta pääsi itku kun lauloin pojalle tuttua ja rakasta unilaulua sininen uni.
Aivan parasta on vauvan nukuttaminen rinnalla. Niissä hetkissä on kaikki: hirveä määrä rakkautta niin arkisessa asiassa, se lämmin ja pehmeä fyysinen kosketus vauvasta sylissä ja tunnelataus, joka syntyy, kun vauva kokee olonsa niin hyväksi ja turvalliseksi, se että toinen rentoutuu täysin ja nukkuu vailla huolta. Vauvan paino, lämpö, pehmeys, syvä hengitys ja rennot kasvot. Ylpeys siitä mitä ollaan yhdessä miehen kanssa saatu aikaan, tuo pieni ihminen konkretisoituu rinnalla tavalla jota en halua unohtaa ikinä.
Parasta on ollut myös nähdä, miten onnellinen mies on ollut tuosta vauvasta. Olemme olleet vauvan hoidossa aika hyvä tiimi, ja usein ollaan aika samoilla linjoilla asioista, eli ei ole hirvesti tarvinnut riidellä asioista. Mies on isänä kyllä ihan täys kymppi, hoitaa vauvaa niin paljon kuin pystyy ja huolehtii minun jaksamisestani. En voisi parempaa isää lapselleni toivoa.
