All aboard, ja yksi yli laidan
Oli muuten ensimmäinen kerta New Yorkissa kun maahantulotarkastuksessa ei tarvinnut jonottaa. Eikä odottaa vähintään sitä puoltatoista tuntia. Päästiin samantien maahantulovirkailijan luokse näyttämään sormia ja räpsimään kuvia. Se aula oli ihan typösen tyhjä! Missä kaikki ihmiset oli?
Toista se oli takaisin tullessa. Terminaali 8:siin saavuttiin reilusti hyvissä ajoin ja lähtöselvitysjono oli jo aika hyvän mittainen, se liikkui kuitenkin yllättävän nopeasti. Mutta tuo jono olikin ihan toista mikä oli jono turvatarkastukseen. Voi herraisä! Se jono oli ainakin 300 metriä pitkä, oikeesti turvatarkastuksesta lähtien jono mutkitteli terminaalin toiseen päähän, pitkälle sinne perukoille. Kaikki oli tyyliin wtf, mutta ihmeen nopsaan sekin jono siitä hupeni, varmaan puolessa tunnissa oltiin passintarkastuksessa ja riisumassa kenkiä. En kyllä ymmärrä sitä boardingpass-kortin tarkistusta juuri ennen sitä läpivalaisua, tsekataan siitä kortista ihan kaikki ja merkataan vielä varuiksi kynällä ne kohdat. Ehkä mä en tiedä mitä kaikkia kummaa siellä kentällä tapahtuu ja ehkä tuo tehdään ihan syystä, jos vaikka joskus joku on onnistunut väärentämään itselleen läpyskän jolla päässyt lentokentälle.
Olin huolissani, koska mukanani oli iso sateenvarjo, sellainen jota ei saanut kokoon. Että miten ihmeessä saan sen koneeseen koska olin ostanut sen suht kalliilla Urban Outfittersistä kun sadekuuro yllätti. Ei hätiä mitiä. Kaikki sanoivat, että mukaan vaan, sure sure. Ja niin se sattari matkasi koneessa mukanani suomeen saakka. Mutta eikö tuollaisen voi melkeimpä rinnastaa aseeksi noinkin huippuvartioidulla kentällä kuin John Kennedy? Jossa ei saa sanoa vahingossakaan pommi tai muuta vastaavaa.
Meillä oli vaihdollinen lento mennen tullen (yhtä painajaista ja joka kerta sanon ettei ikinä enää) Air berlinin ja Finnairin kanssa. Emme jostain syystä kumpaakaan suuntaan matkatessamme saaneet check inniä tehtyä kotikoneelta. Lähtiessä ainoastaan Berliiniin saakka, jossa meillä oli vaihto ja takaisin tullessa sain lähtöselvityksen tehtyä Düsseldorfista Helsinkiin, joka siis oli matkalla välipysähdyspaikkana. Aika outoa. Ja molemmat kuuluvat samaan allianssiin.
Minut on vaihteeksi vallannut hirveä matkan jälkeinen alakulo. Tänään kävelin Helsingin keskustassa vesisateessa ja tässä aina vallitsevassa pimeässä harmaudessa. Jossakin kohti meinasin sanoa ääneen kirosanan vaikka olin ihan yksikseni liikkeellä. Mua niin masentaa tää kaikki. Jos mä ikinä voitan lotossa, muutan pysyvästi New Yorkiin jonnekin Upper East Sideen taikka Greenwich Villageen ja elän siellä onnellisena ihanien kahviloitten ja ruokapaikkojen keskuudessa elämäni loppuun saakka, unohtamatta tietenkään sitä ihan tajutonta kulttuuritarjontaa joka kaupungissa on. Mitä meillä on? Nyt mainostetaan televisossa joka mainostuolla elokuvaa Ei kiitos - No ei kiitos. Anna-Leena Härkösen kirjat on aivan liian ylimainostettuja, kuollettavan tylsiä mitään sisältämättömiä proosia. Erään ratikan perässä näin mainoksen musikaalista Mamma Mia. Jee se tulee Svenska Teatteriin tämän vuoden lopussa.
No joo, New Yorkiin kyllä pääsee aina uudelleen. Toivottavasti.
Toista se oli takaisin tullessa. Terminaali 8:siin saavuttiin reilusti hyvissä ajoin ja lähtöselvitysjono oli jo aika hyvän mittainen, se liikkui kuitenkin yllättävän nopeasti. Mutta tuo jono olikin ihan toista mikä oli jono turvatarkastukseen. Voi herraisä! Se jono oli ainakin 300 metriä pitkä, oikeesti turvatarkastuksesta lähtien jono mutkitteli terminaalin toiseen päähän, pitkälle sinne perukoille. Kaikki oli tyyliin wtf, mutta ihmeen nopsaan sekin jono siitä hupeni, varmaan puolessa tunnissa oltiin passintarkastuksessa ja riisumassa kenkiä. En kyllä ymmärrä sitä boardingpass-kortin tarkistusta juuri ennen sitä läpivalaisua, tsekataan siitä kortista ihan kaikki ja merkataan vielä varuiksi kynällä ne kohdat. Ehkä mä en tiedä mitä kaikkia kummaa siellä kentällä tapahtuu ja ehkä tuo tehdään ihan syystä, jos vaikka joskus joku on onnistunut väärentämään itselleen läpyskän jolla päässyt lentokentälle.
Olin huolissani, koska mukanani oli iso sateenvarjo, sellainen jota ei saanut kokoon. Että miten ihmeessä saan sen koneeseen koska olin ostanut sen suht kalliilla Urban Outfittersistä kun sadekuuro yllätti. Ei hätiä mitiä. Kaikki sanoivat, että mukaan vaan, sure sure. Ja niin se sattari matkasi koneessa mukanani suomeen saakka. Mutta eikö tuollaisen voi melkeimpä rinnastaa aseeksi noinkin huippuvartioidulla kentällä kuin John Kennedy? Jossa ei saa sanoa vahingossakaan pommi tai muuta vastaavaa.
Meillä oli vaihdollinen lento mennen tullen (yhtä painajaista ja joka kerta sanon ettei ikinä enää) Air berlinin ja Finnairin kanssa. Emme jostain syystä kumpaakaan suuntaan matkatessamme saaneet check inniä tehtyä kotikoneelta. Lähtiessä ainoastaan Berliiniin saakka, jossa meillä oli vaihto ja takaisin tullessa sain lähtöselvityksen tehtyä Düsseldorfista Helsinkiin, joka siis oli matkalla välipysähdyspaikkana. Aika outoa. Ja molemmat kuuluvat samaan allianssiin.
Minut on vaihteeksi vallannut hirveä matkan jälkeinen alakulo. Tänään kävelin Helsingin keskustassa vesisateessa ja tässä aina vallitsevassa pimeässä harmaudessa. Jossakin kohti meinasin sanoa ääneen kirosanan vaikka olin ihan yksikseni liikkeellä. Mua niin masentaa tää kaikki. Jos mä ikinä voitan lotossa, muutan pysyvästi New Yorkiin jonnekin Upper East Sideen taikka Greenwich Villageen ja elän siellä onnellisena ihanien kahviloitten ja ruokapaikkojen keskuudessa elämäni loppuun saakka, unohtamatta tietenkään sitä ihan tajutonta kulttuuritarjontaa joka kaupungissa on. Mitä meillä on? Nyt mainostetaan televisossa joka mainostuolla elokuvaa Ei kiitos - No ei kiitos. Anna-Leena Härkösen kirjat on aivan liian ylimainostettuja, kuollettavan tylsiä mitään sisältämättömiä proosia. Erään ratikan perässä näin mainoksen musikaalista Mamma Mia. Jee se tulee Svenska Teatteriin tämän vuoden lopussa.
No joo, New Yorkiin kyllä pääsee aina uudelleen. Toivottavasti.
Kommentit
Lähetä kommentti