London incl. Windsor, Eton & Seven Sisters

Ihan samantien, kun laskeuduttiin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, iski valtava kaipuu. Ei pääse yli eikä ympäri. Haluan Lontooseen takaisin. Takana on intensiivinen, mutta kertakaikkisen ihana viikonloppu Lontoossa. Olin ystäväni kanssa tuossa elämää sykkivässä kaupungissa pidennetyn viikonlopun 17.-20.9. Ehkä päällimmäisinä ovat mielessä maailmankuulun näyttelijän Josh O´Connorin tapaaminen, käynti Etonissa mutustelemassa ilmapiiriä siellä - olihan prinssi George juuri aloittanut koulun Eton Collegessa, ja huikean kaunis Seven Sisters liitukivijyrkänne Englannin etelärannikolla lähellä Brightonia. Aikaa oli jälleen aivan liian vähän kaikkeen koettuun nähden, mutta parempi tämä kun ei mitään. Arkeen palautuminen on ollut hieman haastavaa johtuen kaikesta koetusta, mutta kyllä se tästä jälleen taas lähtee. 

Olen tykännyt näyttelijä Josh O' Connorista siitä lähtien kun God´s Own Country -elokuva ilmestyi. Hän on todellinen monilahjakkuus, ja hyvä tuulahdus näyttelijämaailmassa. Oli pakko katsoa eilen uudelleen tuo elokuva. Viime vuonna Connorilta ilmestyi uusi elokuva The History of Sound joka on niin kaunis ja upea, että itkin elokuvan lopussa. 

Kävimme Lontoossa katsomassa näytelmän Golden Boy, jossa hän oli. Näytelmä oli todella hyvä, joka piti otteessaan. Tarina sijoittuu 1930-luvun lama-aikaan New Yorkissa. Päähenkilö Joe Bonaparte on lahjakas nuori viulisti, jolla olisi mahdollisuus rakentaa elämä musiikin parissa. Hän kuitenkin kiinnostuu ammattinyrkkeilystä, koska siinä on tarjolla nopeasti rahaa, mainetta ja menestystä. Bonaparten ympärillä on myös häikäilemätön manageri ja nyrkkeilymaailman kovuus, jotka alkavat vähitellen vetää häntä kauemmas siitä ihmisestä, joka hän alun perin oli. Joe joutuu pohtimaan rankasti, kuinka paljon hän on valmis uhraamaan menestyksen vuoksi ja millaiseksi ihmiseksi menestys hänet muuttaa. 

Näytelmän jälkeen Josh O' Connor jakoi nimmareita todella ystävällisesti teatterin edustalla. Kun vuoroni tuli, katsoin Joshia suoraan silmiin ja sanoin "There you are. Why You are so good in everything" Hän nauroi. Annoin Golden Boyn ohjelmavihkosen ja itselleni merkityksellisen elokuvan La Chimeran cd:n kannen hänelle allekirjoitettavaksi. Hän katsoi minusta hetken aikaa tätä kantta ja hymyili sille - taisi herättää jonkin muiston, toivottavasti. Hän kysyi myös näinkö esityksen, johon vastasin, että todellakin, että pidin siitä hyvin paljon. Kaikkein parasta lopuksi oli lämmin ja pitkä halaus hänen kanssaan. Voisiko tapaaminen oikeasti tuon paremmin enää mennä? Hän on pitkä ja ihana, hauska ja lämmin. En tule koskaan unohtamaan tuota kokemusta. 

Lontoossa oli kaunista ja lämmintä. Ihan meidän kesä. Hotellimme, joka ei ollut millään tavoin erikoinen tai kiva, sijaitsi aivan Paddingtonin aseman lähellä. Nauroimme joka kerta kivutessamme huoneisiimme hotellin viidenteen kerrokseen yhä kapenevia portaita myöten. Aina lähtiessämme ulos pidin hyvää huolta siitä, ettei huoneeseen vain vahingossakaan jäisi mitään tarvittavaa, koska niitten portaitten kipuaminen meni ihan kunnon treenistä. Perjantai-aamuna tapasimme ystävämme Karenin ja matkasimme Windsoriin. Junamatka tuonne meni ihmeen nopeasti. Windsorin linna seisoi paikallaan ylväänä ja komeana. Kävimme jälleen kierroksen linnan sisällä. Jotenkin edelliskerralta mieleeni oli jäänyt ne valtavan upeat ja mittavan kalliit Rembrandtin taideteokset, sekä kaikki muu valtavan upea taide siellä, mutta ei upeaa keltaista huonetta, joka oli vuorattu kauttaaltaan kultakoristein. Mietin, miten ihmeessä näissä huoneissa on koskaan voinut elää normaalia elämää? Tällä kertaa tutustuimme myös linnan keittiöön. Keittiö ei tehnyt itseeni kummoistakaan vaikutusta, vaikka siellä olikin rivissä hienoja kuparikattiloita jo Viktorian ajoista lähtien. Opas kertoi miten kokit loihtivat hulppeita illallisia ja mitä kaikkea näissä tulee huomioida. Se oli ihan mielenkiintoista. 

Windsorista kävelimme Etoniin, joka on siinä aivan vieressä. Halusin tuntea sitä fiilistä ja ilmapiiriä paikan päällä ja kivaltahan se tuntui. Kävelimme muutaman vaatturiliikkeen ohi, joiden ikkunoissa oli koulupukuja mustine liituraitahousuineen. Oli hauska nähdä näitä asuja. Hauskaa on, että itse Charles ja William ovat käyneet Eton Collegea, toinen huonommilla ja toinen paremmilla kokemuksilla. Ja nyt prinssi George, toivottavasti pärjäten hyvin. Saa nähdä mihin kouluun Harryn perillinen aikanaan menee. 

Lauantaina meillä oli aivan ihana päivä jälleen. Matkasimme junalla sadan kolmenkymmenen kilometrin verran Viktorian asemalta Lewesin kautta Seafordiin, josta jatkoimme vielä paikallisbussilla lähelle Seven Sistersin polkujen alkua. Nautin samoilla tuolla aivan todella paljon, vaikka tuuli oli jotakin ihan omaa luokkaansa. Kauempaa nousu kukkulalle ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, mutta lähestyessä tätä kävi selväksi, että hyvin jyrkkää hiekkapohjaista polkua pitkin ei tasan tuonne ylös noustaisi vaan tasaisempaa nurmea myöten. Tuntui, että korvatkin menivät lukkoon siitä tuulesta. Oli huikea kokemus seistä siellä ylhäällä. Kaiken kaikkiaan kävelimme reilu kymmenen kilometriä, mutta tuntui, että koimme pienen pintaraapaisun vain. Paikasta jäikin vahva tunne, että sinne on päästävä uudelleen.