Kesän Roadtrip 2026 - Suomesta Alppien huipuille

Paras tapa lähteä matkalle on vain lähteä

Arki on alkanut pikkuhiljaa. Herätyskello herättää tuttuun tapaan, ja kalenteri alkaa täyttymään. Poika on aloittanut kakkosluokan, ja iltapäiväkerhon. Hankittiin hänelle uusi hieno koulureppu, penaali ja tarvikkeita sinne. Ajatukset kuitenkin edelleen vielä vahvasti kesässä. Palasimme Euroopan roadtripilta tiistaina 4.8.2026, jolla olimme kuusi viikkoa. 

Kesälomalla tuli nähtyä ja koettua enemmän kuin osasi kuvitella. Olemme heränneet leirintäalueilla milloin missäkin, välillä järven tai meren rannalla, välillä vuorten ympäröimänä, välillä jopa jääkiekkokaukalossa. Jotkut leirintäalueet olivat todella hyviä, kuten Heiligenblutin Nationalpark Camping Itävallassa, jotkut taas jotakin sinne päin. Leirintäalue-elämä on oma taiteenlajinsa. Tykkään seurata noissa ihmisiä ja heidän puuhiaan. Joillain on matkailuautot aivan viimeisen päälle, on hienot pihavalot ja kaikki. Päivän puuhia suoritetaan tarkassa struktuurissa. Aamulla nautitaan rauhassa aamupalaa hienoissa terassituoleissa, jonka jälkeen käydään astianpesulla. Olen huomannut, että varsinkin miehet pesevät astioita vähän niin ja näin. Muutoin astianpesupaikalla ollaan aivan rauhassa omissa ajatuksissaan, mutta itsekseen hymistelevät, ja sitten paiskotaan niitä astioita miten sattuu. Olen satavarma, ettei nuo miehet kotona pidä likaisia astioita hetkeäkään kädessä. Olen myös huomannut, että astianpesu on pariskuntien yhteistä puuhaa, puolison seuraksi tullaan herkästi, ja siinä seurustellaan samalla. Myös lapsille annetaan tiskivastuuta ja se näyttää hyvin mielekkäältä puuhalta. Sitten kävellään pyyhkeet olalla hammaspesulle ja suihkuun. Leirintäalueilla on yleensä keskellä aluetta nuo astianpesupaikat, naisille suihkut joissa omat yksityiset suihkukopit ja omat vessarakennuksensa. Oleminen leirintäalueilla on yhteisöllistä, mutta kanssakaverille annetaan myös rauha, esimerkiksi joka ikistä vastaantulijaa ei tarvitse tervehtiä. Joskus jonkun rekkari saattaa herättää mielenkiintoa, ja silloin tullaan ihan reippaasti juttelemaan. Minusta on hienoa kulkea autolla, jonka rekkarissa lukee FIN, sillä on monta merkitystä minulle. Suomalaiset ovat hienoa kansaa, toki keskustelua politiikasta pyrin välttämään niin paljon kuin mahdollista. 

Yksi mihin leirintäalueilla saisi tehdä selvän parannuksen, on pyykinpesukoneen varausjärjestelmä, ja miksi noissa yleensä on vain ja ainoastaan se yksi pesukone? En tiedä mitä leirintäalueitten omistajat kuvittelevat myydessään pesupoletteja, että ihmiset olisivat edes jossakin hyvässä järjestyksessä siinä. En ole vielä muuta keksinyt, kuin odottamisen siellä pesukoneen edessä, ettei joku Matti Nykänen tule ja omi sitä konetta nenän alta. Likaista pyykkiä kertyy yllättävän paljon. Olen todennut, että helpoin tapa pestä pyykkiä on kuitenkin pestä ne itse käsin, ja todennut, että tulevilla reissuilla mukaan otettava vaatemäärä on aivan minimi. Tällä reissulla olisin pärjännyt 2 % siitä vaatemäärästä, jonka olin pakannut mukaan. Toki aina välillä majoituimme huoneistoihin, joissa on pyykinpesumahdollisuus - se tuntuu luksukselta. 

Reissussa jotkut kohtaamiset jää mieliin, jonkun vain haluaa unohtaa. Onkohan kirjeeni mennyt jo perille Venetsian leirintäalueen äksylle mummolle? 

Meitä huijattiin hotellissa ylhäällä Stelvio Passissa. Italiassa tulee aina, ainakin kerran vastaan tilanne, jossa sinua huijataan ja ihan härskisti. Ajoimme Stelvio Passille Umbrail-solan kautta illalla 11.7.2026. Pysähdyimme Genziana-hotellissa illalliselle ja yllätyimme iloisesti ruoasta - se oli herkullista. Palvelu oli kuitenkin alusta lähtien erikoista. Esimerkiksi Aperol Spritzini vietiin pois, ennen kuin olin ehtinyt edes juoda sitä loppuun. Illallisen jälkeen kysyimme, olisiko hotellissa mahdollisesti vapaata huonetta kolmelle aikuiselle ja yhdelle lapselle. Aluksi meille sanottiin, että hotelli oli täyteen varattu, mutta kun olimme vielä syömässä, meille ilmoitettiin, että huone saattaisi sittenkin vapautua. Lopulta näin tapahtui.

Kirjauduimme huoneeseen, ja yllätyimme siitä, että kyseessä oli vain kahden hengen huone. Olimme alusta lähtien selkeästi ilmoittaneet, että meitä oli neljä. Olimme kaikki pitkän päivän jälkeen väsyneitä, joten emme alkaneet kyseenalaistamaan asiaa, vaan toimme retkeilyvarusteistamme ylimääräisen patjan huoneeseen ja menimme nukkumaan. Myös ennen huoneeseen menoa kysyin, voisimmeko saada myöhemmän uloskirjautumisen, koska normaali uloskirjautumisaika oli jo klo 9. Meille vakuutettiin, että klo 11 asti huoneessa oleminen olisi mahdollista. Menimme nukkumaan siinä uskossa, että kaikki oli hyvin.

Valitettavasti seuraavana aamuna kaikki olikin toisin. Meille ilmoitettiin, ettei huonetta ollut tarkoitettu neljälle henkilölle. Tämä ei millään tavoin mahtunut tajuntaani, sillä olimme alusta lähtien selkeästi kertoneet, että meitä oli kolme aikuista ja yksi lapsi. Missään vaiheessa kukaan ei kertonut, että tämä olisi ongelma, eikä meille tarjottu vaihtoehtoista huonetta. Miksi ihmeessä kysyisin huonetta vain kahdelle henkilölle meitä ollessa neljä? Tilanne johti sitten siihen, että yhdeltä seurueemme jäseneltä veloitettiin ylimääräinen maksu huoneesta sekä aamiaisesta. Missään kohti kukaan ei tullut puhumaan minulle, huoneen varaajalle asiasta. Myös myöhäinen check out oli muisto vain. Olin juuri tullut suihkusta noin kello 10, kun oveen koputettiin. Sama työntekijä, joka oli edellisenä iltana luvannut meille uloskirjautumisen klo 11, ilmoitti nyt, että minun tulisi poistua huoneesta välittömästi. Olin hyvin pettynyt ja ihmeissäni. Meille vakuutettiin, että kaikki oli kunnossa, mutta kohdeltiin täysin päinvastoin. 

Italiassa kannattaa olla aina aivan extratarkkana siitä, mitä sopii. Kaikki myös mielellään vielä kirjallisena. 

Mutta palatkaamme muutoin aivan ihanaan matkaamme

Oli ihanaa, kun aamuisin ensimmäinen ajatus ei ollut kiire, vaan rauhassa herääminen pienten kutittelujen myötä pojan kanssa. Pohdiskelua siitä, missä ollaan ja miten hyvät kahvit Janne mahtaa sinäkin aamuna keittää. Noita aamuja, ja Jannen aamupaloja tulen kaipaamaan. Kuten ehkä jopa myös ihan vähän erästä Italialaista rautakauppaa, jossa hinnat oli enemmän kuin kohdillaan, mutta palvelu vähän sinne päin. Odotellessa siellä aikuiset miehetkin, joita pääasiassa rautakaupassa oli, leikki kärryillään ja huumori tarttui. 

Ajoimme Euroopassa yhteensä 8800 kilometriä. Pysähdyimme useissa paikoissa, joissa emme ole koskaan ennen olleet. Välillä suunnitellusti, välillä vähän sinne päin. Ja juuri niistä suunnittelemattomista hetkistä syntyivät ehkä ne parhaat muistot. Kuten esimerkiksi aivan viimeisimpinä öinä, kun yövyimme Dolomiiteilla paikassa, jota tekoäly suositteli, ja se paikka oli aivan täysi 10. Tuonne tulemme palaamaan. 

Aloitimme matkamme juhannusaaton aattona. Kuljimme laivalla Helsingistä Tukholmaan ja etenimme Tukholmasta kohti ensimmäistä etappiamme Legolandia Tanskan Billundissa. Laivalla oli hauska poistua hytistä ennen siirtymistä autoon vain huomatakseni, että entinen pomoni oli perheineen viereisessä hytissä. Legolandin huvipuisto oli todella kiva. Ainut pieni miinus oli kova helle, ei siellä tahtonut oikein jaksaa niin kuin olisi halunnut. Billundista lähdimme etenemään kohti Saksaa. Matkan varrelle osui Bergen-Belsenin keskitysleiri, jossa halusin käydä. Se oli pysäyttävä kokemus, koska tiesin paikan olevan Anne Frankin viimeinen tyyssija. Keskitysleirillä kuoli noin 50 000 ihmistä. Siellä on nähtävissä edelleenkin valtavia joukkohautoja, muutoin kaikki silloiset rakennukset on poltettu. Alueella on museo, jossa on kuvia leiristä. Itkin nähdessäni lasten kuvia, joita oli vaikea kuvitella todeksi. Vatsaa väänsi. 

Yön vietimme Etelä-Saksassa Elchingenin kaupungissa olevassa hotellissa. Lähdimme liian myöhään pohtimaan majoitusta ja päädyimme "hätäratkaisuun" 130 euroa maksaneeseen huoneeseen, jossa ei ollut edes ilmastointia. Ihme kyllä parvekkeen ovi täysin avoinna siellä nukkui ihan kohtuullisesti, mutta suihkussa käynti olikin toinen juttunsa. Onneksi tämä oli vain yhden yön pysähdys. Täältä jatkoimme upeitten vuorimaisemien saattelemana St. Moritzin leirintäalueelle, jossa oleskelimme pari yötä. Täytyy sanoa, että tuo leirintäalue oli sieltä huikeimmasta päästä. 

St. Moritzista etenimme huikean kauniin Maloja Passin halki kohti Milanoa. Oli kova helle, ja ilma vain kuumeni Milanoa kohti ajaessa. Milanossa oleskelimme kolmen päivän verran, eikä ulkona oikein pystynyt olemaan kuin pieniä hetkiä vain. Onneksi asuntomme pihalla oli poreallas, siellä oli ihana kölliä. Milanossa minulla oli 25.6, Röyksoppin konsertti, se järjestettiin Milano Triennalen puistossa. Paikalle oli saapunut Röyksoppin faneja ympäri maailman. Tapasin Italialaisen Lauran, joka ylläpitää Röyksoppin fanisivua Facebookissa. Tapasin myös Kamenin Slovakiasta, hänet tapasin viimeksi myös Bergenissä. On ihanaa kuulua tällaiseen omaan pieneen yhteisöön, jossa yksi asia on itselle aivan todella tärkeä. Konsertti itsessään oli tuttua Röyksopp Dj-settiä, he soittivat todella kovaa. Olin koko konsertin kuin uitettu koira, lämmintä oli yömyöhäänkin 34 astetta. Konsertin jälkeen tapasin duon. Svein antoi minulle ruusun, josta Laura "mukamas" suuttui. Tuo ilta oli ihana, enkä ihan heti tule sitä unohtamaan. 

Milanossa ollessamme teimme päiväretken yllättäen takaisin St. Moritziin, mutta tällä kertaa kuululla Bernina Expressillä. Päivä oli ihana, mutta yllättävän rankka. Ehkä tuo helle teki sen. Milanon alueella oli kovat ruuhkat. Tuntui, että koko kaupunki oli karkaamassa helteitä karkuun vuorille. St. Moritz jakaa kyllä omat mielipiteeni. En ihan ymmärrä mistä se on on saanut ökymatkailijoitten suosion. Minusta tuo pieni kaupunki ei ole oikein mitenkään kaunis. Tai onhan se, mutta olen nähnyt kauniimpia. Eikä siellä oikein olekaan mitään. Mikä hauskaa, kaupunkiin kuljetaan juna-asemalta valtavan pysäköintihallin läpi, ihan kuin menisi johonkin suureen kauppakeskukseen. 

Comojärvi koitti Milanon jälkeen. Olimme vuokranneet sieltä pohjoisempaa järveä saman tutun asunnon, jossa olemme olleet jo muutaman kerran. Rakastan sitä asuntoa. Talon ympärillä on paljon vanhoja kivitaloja, jotka huokuvat historiaa. Kylä, jossa olimme, on yksi Comojärven vanhimmista, ja siellä on aivan erityinen oma tunnelmansa. Comojärvellä kävin Villa Del Balbianellossa ja Villa Carlottassa. Miehet kalastelivat. Kalastamisesta onkin tullut pojalleni yksi rakas harrastus. Kävimme Primarkissa lähellä Bergamoa. Olimme vain, ja söimme hyvin. Palatessamme Primarkista, paluu ei sujunutkaan ihan kuin Strömsössä. Koko Comojärven oikeanpuoleinen tie oli suljettu ja "saimme" ajaa korvaavaa pienempää tietä aivan järveä myötäillen. En tiennytkään koko tien olemassaolosta ja hieman harmittelin ettei ollut valoisaa. Tuo oli hauskaa, koska kello alkoi olemaan jo lähellä puolta yötä, välillä oli pilkkopimeää ja lapsikin jo kysyi ollaanko me eksytty. Ei oltu, matka vain kesti. Miehen kanssa naurettiin ja meillä oli tosi hauskaa. 

Comojärveltä etenimme Sveitsiin. Ensimmäinen etappimme oli mykistävän upea Nunefen Pass, jossa myös yövyimme siellä ylhäällä. Erehdyimme käymään Sveitsin puolella ruokakaupassa, ja oli mykistävää maksaa 70 frangia vain muutamasta tuotteesta. Yö Nunefen Passilla sujui hyvin. Lämpötila yöllä oli ainoastaan kahdeksan astetta. Kylmyys toi mukavaa vastapainoa massiiviselle kuumuudelle. Ylhäällä Nunefen Passilla on pieni lampi, jossa lapsemme tykkäsi jälleen kalastella. Tällaisista paikoista nautin aivan suunnattoman paljon. Ajat jonnekin, mistä et tiedä yhtään mitään. Et voi oikein odottaa mitään, mutta kun odotukset ylittyvät huimasti siitä, mitä edes ajattelit, on tyytyväisyys täydellinen. Sai ihailla rauhassa auringonlaskua, yöllä ihailla huikean kaunista tähtitaivasta, aamulla syödä aamupalaa hyvällä ruokahalulla, olla vain ja ihailla sitä maisemaa. 

Nunefen Passilta ajoimme kohti Täschiä, jonne tulisimme majoittautumaan muutamaksi seuraavaksi yöksi. Täschissä ei ole oikein mitään, mutta sinne on oikeastaan pakko mennä, jos aikoo jatkaa kohti Zermattia, minne autolla ei saakaan enää ajaa. Auton voi toki jättää valtavaan pysäköintihalliin Täschissä, ja jatkaa reilun viiden kilometrin matkan junalla hotelliin itse Zermattissa, mutta siellä hotellit maksavat todella paljon. Pieniä ja kivoja kyliä on myös ennen Täschiä, harmitti hieman, etten ehtinyt tutkimaan asiaan enempää. Zermatt on täysin autoista vapaa pieni kuvankaunis kaupunki aivan Matterhornin vuoren kupeessa, jonne kuljetaan junalla. Zermatt vei sydämeni. Se on uskomattoman kaunis pieni kaupunki vanhoine tummaruskeine puutaloineen. Kaksi kertaa päivässä kylä halki kulkee lauma lampaita, se on nähtävyys ja ohjelmanumero. Kävin ylhäällä Matterhornilla. Se oli huikean upea kokemus. Matterhornin kaapelihissi on Euroopan pisin. Matka ylhäälle melkein 4000 metrin korkeuteen kestää 45 minuuttia. Oli aika huikeaa istua yksin vaijerihississä ja toivoa, ettei se kovin paljoa kiikkuisi. Aivan alkuun minut valtasikin pienoinen paniikki, mutta se kun hälveni, en voinut muuta kuin nauttia. Vaijerihissistä ja ylhäältä Matterhornin vierestä näkee ikijäätikön ja huikean upeaa vuorimaisemaa. Välillä oli tunne, kuin olisi ollut jossakin toisella planeetalla. En tule unohtamaan tätä kokemusta koskaan. Tapasin kaapelihissin toiseksi ylimmäisellä tasanteella Japanilaisen Rikun. Tuntuu, että meillä jutustelu alkoi heti ja tuosta noin vain. Hän oli nuori mies, joka oli matkassa yksin. Hänestä oli hulvatonta, että Riku on yleinen miehen nimi myös Suomessa. Kun erosimme, spontaanisti halasimme. Se oli hyvin erikoista. 

Matterhornilta ja Täschistä jatkoimme matkaamme kohti Chamonixia ja Mont Blancia. Chamonix on myös kaunis pieni kaupunki täynnä vaeltajia hienoine rinkkoineen, köysineen ja vaelluskenkineen. Kävin keskustassa ruokakaupassa ja siellä oli huomattavasti edullisempaa kuin Sveitsin puolella. Hauskaa, kun kalatiskillä voimakas kala, ja possun potkia roikkui siellä täällä, normaalia heille. Chamonixissa majoituimme leirintäalueella, joka oli erityisesti mieheni mieleen. Sinne saapui joka ilta jokin ruokakärry, ja kerran tilasinkin meille pizzat, jotka paistettiin ihan oikeassa pizzauunissa. Leirintäalueella sai rentoutua ja olla perheen parissa mukavasti. En ollut ymmärtänyt, että Mont Blancille ei välttämättä saa lippua ja minulle meinasikin käydä näin. Liput tulisi varata reilusti viikkoa ennen. Eräs aamu kuuden aikaan kävin kuitenkin kurkkimassa lipunmyyntisivua ja sain kun sainkin yhden lipun kello 10 slottiin, olin hyvin onnellinen. Mies ja poika eivät näille kaapelihissireissuille halunneet tulla niiden korkeiden sijaintien vuoksi. Lisäksi mies teki vielä tässä kohden etätöitä, joten he jäivät rauhassa oleskelemaan leirintäalueelle. 

Mont Blancin ylätasanteelle menevä vaijerihissi on Euroopan korkein. Aiguille du Midin asema on 3842 metrissä. Se oli kerta kaikkiaan huikea, paljon jylhempi kuin Matterhorn. Aivan eri kaliiberia. Minulla jalat löi vain loukkua siellä ylhäällä, mutta pää sanoi, että etene vain. Tuo paikka tuntui minullekin hyvin korkealta. Siellä piti muun muassa erikseen kävellä sellaiset ritilärappuset ylöspäin, jos mieli kahvittelemaan paikan kahvilaan. Noustessani ylöspäin noita rappusia, vannotin itselleni, etten vahingossakaan katso alaspäin, ja siten pääsin etenemään. Jokainen askel hengästytti. Siellä ylhäällä oli valtavan kaunista. Oli hauskaa katsella vuorikiipeilijöitä, niitä tuntui olevan jokainen hiemankin korkeampi nyppylä täynnä. Vierailustani tuolla ei mennyt kauaa, kun Mont Blanc sitten suljettiin. Heinäkuun hirmuhelteet aiheuttivat vuorella lumi- ja kivivyöryjä, eikä siellä ollut turvallista kiipeillä. Surullista. 

Mont Blancilta etenimme Grindelwaldiin, jossa yövyimme leirintäalueella. Se ei valitettavasti ollut niin hyvä, mitä olisi paikasta voinut olettaa. Maisemat onneksi korvasi asiaa. Seuraavana päivänä kävimme Lauterbrunnerissa. Emme olleetkaan aiemmin käyneet Grindelwaldin kylässä. Se oli myös täynnä vaeltajia, ja erityisesti kiinalaisia turisteja. Tuolta kuvankauniista maisemista etenimme Susch-Passin kautta lähelle Sveitsin ja Itävallan rajaa, Samnauhun. Se oli kuin kotiin olisi tullut. Rakastan tuota pientä kylää ylhäällä vuorilla. Sinne opastimmekin miehen pojan, Nikon ajamaan suoraan Munchenin lentokentältä. Hän halusi tulla kokemaan alpit, ja mehän järjestimme. Hotellissamme Black Summit oli aivan ihana vastaanotto. Meille sanottiinkin heti sisään tullessa "Welcome Home". Se tuntui hyvälle. Hotellin respan Raul valmisti meille seuraavana aamuna hulppeat lattet, aamupala oli ihan todella hyvää. Kävimme shoppailemassa Samnaun kylässä aitoja Sveitsiläisiä linkkareita ja aterimia. Erityisesti juurikin nuo viimeksi mainitut ovat todella laadukkaita, kestäviä ja hyviä. Eikä maksa paljoa, ja vielä verovapaalla alueella. Mies osti myös Salomonin vaelluslenkkarit, joille tulikin heti käyttöä. Keskellä Samnauta on myös todella kaunis ja aivan minikokoinen pieni kirkko. Käymme joka kerta tuolla toivomassa hyvää ja turvallista matkaa, myöskin tällä kertaa. Se on jotenkin niin liikuttavaa, kun poika ristii kädet ja oikeasti toivoo jotakin - eikä kerro siitä meille vanhemmille yhtään mitään. Shoppailujen jälkeen lähdimme vaijerihissillä Piz Otin huipulle. Siellä on hauska puurata, jolla voi vierittää puista palloa, se on poikamme ihan lemppari. Mies käveli vuorelta alas Nikon kanssa. Oli välillä kuulemma jalat lyöneet loukkua ja oli ollut hurjiakin kohtia, mutta hyvin selvisivät. Tuosta jäi varmasti hieno isä-poika-muisto. Reippailun jälkeen miehet ottivat retkipakussa suihkut, ja jatkoimme matkaa kohti Stelvio Passin huippua. Ajoimme tuonne Umbrail Passin puolta, eikä se tuntunut ylöspäin mennessä ollenkaan niin hurjalta kuin toisinpäin. Yön vietimme tuossa tämän postauksen alkupuolella mainitussa hotellissa, josta ei tällä kertaa jäänyt hyviä muistoja. Olemme vierailleet tuolla syömässä parikin kertaa aikaisemmin paikan kaksosten takia - he olivat oikeasti kuin Hohdon elokuvasta. Nykyjään he ovat eläkkeellä, joten aikaansa siten kutakin. Seuraavana päivänä ajoille Stelvio Passin alas. Oli se edelleen yhtä hurja kuin aikaisemminkin. 48 neulansilmää, eli mutkaa ihan riittämiin. Tämä oli ensimmäinen kerta pakulla, ja ehkä viimeinen, noissa mutkissa sai mennä vastaantulijoitten puolelle ihan huolella. Olin huomaavinani miehen pojan Nikon äänessä myös pienoista värinää, kun pysähdyimme. Taisi alppitie tehdä tehtävänsä. 

Stelvio Passin päätyttyä ajoimme kohti Dolomiitteja Italiassa. Meille rakkain maisema sieltä löytyy Sella Passilta. Sella Pass on meille hyvin tuttu, mutta halusimme näyttää sen miehen pojalle. Ilma oli aurinkoinen, niin kuin oikeastaan koko kesän ajan oli ollut. Ylhäällä vuorilla ei onneksi ollut tukahduttavan kuuma. Asetuimme retkipakullamme vakiopaikkaamme, aivan Sella Passin korkeimman kohdan tyveen. Edessämme noin sadan metrin pituinen rotko. Tuossa kohdin olemme yöpyneet jo monet kerrat, ja tulemme yöpymään jatkossakin, jos se vain suinkin on mahdollista. Huomasin, että Sella Passille oli tullut myös maksullinen (20 euroa) yhden yön pysäköintipaikka. Se oli aivan täynnä. Yö meni hyvin. Nukutti tosi makeasti. Kerran kävin puskapissalla ja olisin voinut jäädä ihailemaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa sitä huikeaa tähtitaivasta. Linnunrata oli suoraan yläpuolellamme. Seuraavana päivänä söimme rauhassa (jälleen kerran) aamupalaa ja erkaannuimme hieman omille teillemme. Mies teki edelleen etätöitä. 

Kävin hurjalla yhden, tai maksimissaan kahden seisovan ihmisen mentävällä vaijerihissillä Sassolungon huipulla. Ihan kuin olisi seissyt minikokoisessa puhelinkopissa. Olen kolme vuotta miettinyt tuonne menemistä, ja nyt uskalsin. Kannatti. Ei sitä voi tarpeeksi hyvin kuvailla miltä tuo tuntuu. Koko matkan kuuluu aivan pienoinen humina, vaikka muuten on hiiren hiljaista. Välillä vaijerihissi pysähtyy ja siellä heilut yläilmoissa toivoen, ettei kovempi tuulenpuuska iske. Oli hauska katsella ohi menevien ihmisten ilmeitä. Hauskaa oli myös meneminen itse tuohon vaijerihissiin. Siellä alhaalla oli kaksi miestä harrastamassa koreografiaa ihmisten päästessä noihin koppeihin kyytiin. Takaovi ulkoa päin säppiin ja menoksi. Sama ylhäällä. Se oli oikeastaan oma pieni ohjelmanumeronsa seurata miten hyvin ja hauskasti ja turvallisesti he saivat ihmiset kyytiin. Yläfemmat ja menoksi. 

Ylhäällä Sassolungossa ihailin taas jälleen vaan maisemaa. Kävelin hieman alemmas, polku oli kovin kivikkoinen. Vastaani tuli kaksi pelastajaa, jotka taluttivat hyvin hämillään olevaa naista. Naisella oli otsa aivan veressä. Oli ilmeisesti kaatunut. Teki pahaa nähdä tuo. Samalla se oli hyvä muistutus, että tuolla ei voi katse herpaantua hetkeksikään. 

Seuraava yö olikin hyvin erikoinen. Oli kova ukkosmyrsky. Olin varma, että kova tuulenpuuska tarttuu retkipakuumme ja heittää sen alas vuorenrinnettä. Ensin salamoi ja ukkosti jossain kauempaa, mutta ei aikaakaan kun tuo myrsky oli täysillä päällämme. Tuona yönä ihan hetken aikaa tärisin pelosta, ja ristin käteni ja toivoin myrskyn loppuvan. En olekaan vähään aikaan pelännyt noin paljoa. Aamulla oli kaikki ihan normaalisti, ainoastaan meidän auton kynnysmatto löytyi lähellä olevan lehmälauman luota. En tiedä kumpi on ollut enemmän hämillään, ne lehmät siitä lentävästä matosta, vai mies hakiessaan maton lehmien luota. Onneksi ei mitään pahempaa. Sasso Lungosta etenimme seuraavaksi kohti Itävallan korkeinta vuorta Grosclockneria. Alppeja, miehen poika sanoi. Alppeja. 

Majoituimme aivan Grosclocknerin juurella sijaitsevalle Heiligenblutin leirintäalueelle. En tiedä, mutta Heiligenblutin pienessä kylässä on jotakin omaa pientä hohtoa enkä pääse kärryille mikä se on. Pidän tuosta kylästä todella paljon. Hohtoa saa kirjaimellisesti käymällä esimerkiksi kylän pankkiautomaatilla. Se on sisätiloissa, ja vieressä olevassa lasivitriinissä loistavat kilpaa erikokoiset kultaharkot. Niitä oli hauska katsella. Hohtoa tuo myös kylän huikean kaunis St. Vincentin kirkko, joka taitaa olla yksi Itävallan tunnetuimmista. Kirkossa on pyhäinjäännös ja itse kirkko taidettiin rakentaa juurikin tälle paikalle, mistä pyhäinjäännös löydettiin. Heiligenblut on saanut nimensä tästä merkittävästä löydöstä "Pyhä veri". 

Hieman meidän minimiehestä

Hän on ollut aivan hulvaton ja osoittanut vahvaa matkamiehen elettä jälleen kerran. Päivää ennen lähtöämme meillä oli kiire pakata mukaan kaikkea retkipakuun tarpeellista. Poika osallistui pakkaamiseen mukaan kantamalla autoon olohuoneen sohvapöydät. Kaikkein tärkein mukaan pakattava oli kuitenkin onki, hänestä onkin paljastunut sitkeä ja rauhallinen kalastajamies. 

Poika tilaa itse ravintoloissa ruokansa. Esimerkiksi Heiligenblutissa hän tilasi itse itselleen lasten schitzelin, maksoi 50 euron setelillä ja sanoi reteesti paikan omistajalle ”Keep the change” Äitillä oli tässä kohden vähän korjattavaa. Ihmettelimme myös, miksi poika viihtyy niin hyvin juuri siellä ravintolassa - usein näimme vain pyörän ravintolan pääovella - omistaja lahjoi mansikkajäätelöllä. Mikäs siellä oli sitten ollessa. 

Mieheni pojan Nikon lähdettyä takaisin kotiin äitiä ja isiä on kutsuttu siitä lähtien ainoastaan etunimillä, ehkä tämä vielä kääntyy. En vain osaa tottua tuohon. 

Eräässä ravintolassa tuli jotkut hyväntekeväisyyteen rahaa keräävät henkilöt kysymään lahjoitettavaksi rahaa. Jouduin vastaamaan heille, että ikävä kyllä minulla ei ole antaa, johon lapseni jatkoi ”Jeah, my mum has just only one coin”. Ja näinhän se olikin hieman aikaisemmin lähtiessämme Veneton leirintäalueelta. lapset ovat tarkkaavaisia. 

Poikani halusi eräs päivä ottaa isästään tarkan lähikuvan tämän kasvoista, jota hieman ihmettelin. Hetken kuluttua katsoin mitä poika tekee. Hän koitti päästä sisälle isänsä kännykkään tällä ottamallaan kuvalla; kasvojentunnistus, vähän oltiin, että mitä ihmettä.

Poika lukee paikkojen nimet, menut - kääntää minulle sanoja ja kirjoitti listan itselleen terveellisistä ruoista ja niistä joista ei tykkää (ihan vain meille vanhemmille tiedoksi).

Leiripaikoilla ja muilla paikoilla, joihin olemme  retkipakun kanssa pysähtyneet on poika halunnut itse kokkailla ruokia. Bravuuri on valkosipuliöljyssä paistettu leipä. 

Veneton Villa Palman hotellissa (joka sekin oli aivan ihana) poika kylpi melkein joka päivä vähintään kaksi tuntia. Ei ollut mitään tarvetta millekään uima-altaille. On ihan viittä vaille, että poika ui. Hän ei vain jostain syystä suostu luopumaan toisesta kellukkeestaan, eikä tarvitsekaan - kyllä sitä ehtii. 

Voi sitä riemua ja iloa, mitä on saanut seurata. Miten toista otti vatsanpohjasta vaijerihississä Samnaussa, se hihkuminen ja jännitys. Tää kaikki yhdessä vietetty aika on ollut kultaakin kalliimpaa

Riva Del Garda ja dolomiitit - jälleen

Heiligenblutissa sanoimme miehen pojalle heipat kun hänen piti palata takaisin Suomeen. Jatkoimme itse matkaa kohti Gardajärveä. Lämpötila kohosi jälleen korkeisiin lukemiin. Gardalla olimme ensimmäisen yön tutussa Ambassador Suite Hotellissa, jonka jälkeen siirryimme viikoksi Torbolen puolelle Hotel Piccolo Mondoon joka osoittautui kaikin puolin aivan erinomaiseksi. Ambassador kaipaa jo ehkä hieman päivitystä ainakin uima-altaalla, ja Piccolo Mondon aamupala oli huikea palvelusta puhumattakaan. Gardalla emme ajelleet autolla kertaakaan, kävelimme ja liikuimme pyörillä. Uima-altaalla mietin, että pojalle kasvaa kohta evät selkään, niin paljon hän ui. Gardalla oli ihanaa vain rentoutua ja olla, kokonainen viikko. Ei tarvinnut miettiä seuraavan päivän reittisuunnitelmaa taikka olla järjestelemässä retkipakua. 

Gardalta kuitenkin lähdimme etenemään hyvillä mielin ja jälleen kohti dolomiitteja. Tässä välin kävimme ostoksilla Technomatissa, ja mukaamme lähti wc-istuin, bidee, käsienpesuallas ja hanoja. Nuo hinnat ovat käsittämättömiä suomen hintoihin verrattuna. Dolomiiteilla kävimme ihastelemassa Val Di Funesin henkeäsalpaavan upeita maisemia. Lähdimme myös hieman etenemään Passo delle Erbelle, mutta käännyimme tieltä takaisin, koska se oli niin jyrkkä ja kapea - näin kapeaa emme olekaan dolomiiteilla kohdanneet. Jatkoimmekin tekoälyn suosittelemaan paikkaan, Passo Valparolaan, joka osoittautui ihan täyden kympin paikaksi. Olisin voinut itkeä, koska paikka oli niin lumoavan upea. Siellä oli pieni lampi, jossa poikamme pääsi jälleen kalastamaan - itse vain hyvin tyytyväisenä ihailin maisemia. Kävimme aamupalalla Rifugio Valparolassa, jossa palvelu oli enemmän kuin ystävällistä ja ihanaa. Tuli ihan lämmin ja hyvä olo siellä. Tullaan varaamaan tuolta joskus tulevaisuudessa aivan varmasti huone, koska palvelu oli niin hyvää. Aivan kulman takana on Lagazuoin vaijerihissi, johon pääsimme hieman tutustumaan odottaessani kuopustamme vuonna 2018. Emme tällä kertaa menneet vaijerihissiin, koska halusimme vaalia ihanaa muistoa meistä, mutta myöhemmin täytyy. Emme tuolloin nähneet kuin pintaraapaisun siellä olevasta huikeasta dolomiittimaisemasta. Tuolta ei ole pitkä matka myöskään Cortina d´Ampezzoon, joka toimi olympialaisissa vuonna 2026 isäntäkaupunkina Milanon kanssa. Ajoimme tällä kertaa kaupungin läpi siirtyessämme kohti Venetsiaa, taikka tarkemmin sanottuna Venetoa. Cortina d´Ampezzo on dolomiittien kuningas. Siellä on kerta kaikkiaan huikeaa. Olen käynyt siellä vuorilla samoilemassa poikani kanssa Cliffhangerin maisemissa. 

Venetossa yövyimme aluksi surullisen kuuluisalla leirintäalueella Camping Al Lago di Lagossa, joka oikeasti oli ihana uima-altaineen, ja aamulla retkipakulle tuoduille uunituoreille croissanteilleen, mutta meidän täysin inhimillisen erehdyksen vuoksi siellä saatu kohtelu oli kohtuuton. Venetosta siirryimme ihanaan Villa Palman hotelliin, joka sijaitsee lähellä kaunista Bassano Del Grappan kaupunkia. Oleskelimme tuolla kolme päivää. Lapsemme nautti kylpyammeesta täysin mitoin ja itse ihailin huonettamme, jossa pelkät pöytälamputkin olivat huikeat, itse hotellista puhumattakaan. Kävin poikani kanssa ihastelemassa Bassano Del Grappan vanhaa kaupunkia ja sen tunnettua puusiltaa. Oli aivan älyttömän kuuma. 

Madrid

Venetsiassa tapahtuikin sitten reissumme suurin käänne. Erkaannuimme. Lensin pariksi päivää Madridiin YE:n (Kanye West) konserttiin ja miehet aloittivat sillä aikaa paluumatkan kohti Suomea. Pohdimme, ettei ollut enää mitään syytä lähteä pelkästään ajamaan tuhattaseitsemääsataa kilometriä edestakaisin vain minun takiani. YE:n konsertti Madridin Riyadh Air Metroplitanon stadionilla jäi mieleen omana kokemuksenaan. Se on yksi niistä illoista, joita ei unohda koskaan. Kuten myös Röyksoppin keikka Milanossa ja Sveinin minulle antama ruusu siellä. Mietin tarkkaan Madridiin lentämistä, koska siellä oli menossa apokalytiset maastopalot. Ne eivät onneksi kaupungissa näkyneet taikka tuntuneet millään tavoin. Madridissa oli hyvin kuumaa. Oleskelin siellä hotellin altaalla. Tilasin muutamat cervezat, ja ihan sujuvalla espanjan kielellä - matkat äidin kanssa Mallorcalle tulivat vahvasti mieleen.  Kävin Madridissa Espanjan kuninkaan linnassa. Se oli valehtelematta hienoin Versaillesin palatsin jälkeen, mitä olen Euroopassa nähnyt. Linna oli valtava. Kävelin vain haltioituneena suu auki huoneesta toiseen hokien wow:ta. Kävin myös kävelemässä Retiron puistossa, koska siellä oli "viileämpää" kävellä puiden varjossa. Puisto on kaunis. 

YE.n konsertti oli upea kokemus. Siellä minä yhdessä 60 000 muun ihmisen kanssa lauloin Hearless´ia ja muuta. Valoefektit olivat upeita pyörivästä maapallosta puhumattakaan, jonka päällä artisti lauloi. Minua ehkä hieman häiritsi, että YE lauloi joistain kappaleistaan vain lyhyet versiot, tuli tunne, että hän ikäänkuin hyppii kappaleesta toiseen ja jollakin tapaa oli kiireen tuntu. Mutta en valita. Tuo kokemus oli todella hieno. Seuraavana aamuna olikin rapsakka herätys kun lento odotti klo 10.40 Gdanskiin. Tuntui, että Madridin lentoasemalla joka toisella vastaantulijalla oli YE:n keikkapaita päällä. Se oli jollakin tapaa hauskaa ja yhteisöllistä. Lento Gdanskiin sujui hyvin ja nopeasti ja oli ihana nähdä matkamiehet jälleen. He olivat hyvin päässeet ajamaan Itävallan ja Saksan halki kohti pohjoista puolaa. Yövyimme hotellissa ja kävimme jälleen rautakaupassa, Leroy Merlinissä. Tällä kertaa mukaamme lähti kiviset pilarit pihallemme, ja ulkovaloja. Tulemme ehdottomasti tuonne myös uudelleen, ainakin täydentämään piha-aitaa. 

Tämän kesän suurimmat hetket olivat vuorilla. Matterhorn, 3880 metriä. Mont Blanc ja Aiguille du Midi, 3842 metriä. Zermatt. Chamonix. St. Moritz. Grossglockner. Samnaun. Dolomiitit, Gardajärvi, Comojärvi. Vuoristoteitä, serpentiinejä, jäätiköitä, pilviä alapuolella ja hiljaisuutta.

Koko matkan ajan oli kova helle, kohtasimme ehkä yhden ainoan sadepäivän. Tuntuu, että itsellä meni aineenvaihdunta jotenkin sekaisin, vaikka join koko ajan ja paljon. Mielessä oli vahvasti ilmastonmuutos. Eurooppa tuntui rutikuivalta.