Olla läsnä ja tukena, mitä se on?
Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, en valitettavasti voi sanoa olevani tällä hetkellä se henkilö, joka pystyy tukemaan ja kuuntelemaan ystävää aina tarvittaessa. Ja koen tästä suurta huonoa omaatuntoa. En haluaisi tuntea. Minulla on pieni vauva, joka tarvitsee minua ja minun tulee jaksaa hänen vuokseen. Ystävälläni on ollut todella pitkään ongelmaa oikeastaan kaikilla elämänalueilla, mikä toisaalta on ihan elämään kuuluvaa ja inhimillistä. Ja ihan kun omissa asioissaan ei olisi ollut tarpeeksi, kuoli hänen äitinsä hetki sitten pitkän sairauden runtelemana. Olen koittanut parhaani mukaan olla läsnä ja tukena, kuunnellut, silläkin uhalla, että omat yöunet ovat menneet ja ahdistus välillä on kasvanut tosi isoksi.
Eilen minun oli aivan pakko olla itsekäs. Kerroin illalla ystävälleni, kun hän oli päivällä soittanut enkä ollut (taaskaan) ehtinyt vastaamaan, ja puhelunkin jälkeen hän oli laittanut minulle jo useita viestejä joissa yhdessä niistä kertoi saaneensa paniikkikohtauksen, olevani tällä hetkellä maailman huonoin henkilö tukemaan ja kuuntelemaan. Keskittymiskykyni on ihan kokonaan vauvassa, joka valvoo päivisin noin kaksi tuntia kerrallaan ja sen jälkeen nukkuu päiväunia noin puoli tuntia. Tänä aikana yritän hoitaa kotihommia. Joskus koitan ihan vain huilata. Se vähä aika illasta, kun vauva nukkuu, teen myös kotiaskareita ja koitan antaa aikaa miehelleni. Olen luonteeltani introvertti ja tarvitsen kaiken kanssakäymisen jälkeen omaa aikaa latautuakseni, ja nykyään sitä omaa aikaa löytyy vauvan yösyötön jälkeen kello kaksi, jolloin selaan kännykästä netin valtavirtaa ihan hetken aikaa.
Kerroin ystävälleni, että minua ahdistaa, ja koen kovasti huonoa omaatuntoa siitä kun en pysty kuuntelemaan ja puhumaan montaa kertaa päivässä. Sanoin ystävälleni, että koen huonoa omaatuntoa kun en voi olla auttamassa silloin kun hänellä paniikki pukkaa päälle, ja kehoitin, että tällöin tulisi turvautua jonkun toisen ystävän puoleen jonka on mahdollista puhua ja jolla on aikaa, kääntyä jopa ammatti-ihmisen puoleen. Sanoin myös, etten jaksaisi olla tuntemassa huonoa omaatuntoa ihan koko aikaa. Tunnen valtavaa huonommuutta myös siksi, koska ystäväni oli minulle tosi isona tukena kun oma äitini kuoli. Hän todellakin jaksoi kuunnella ja puhua. Ystäväni on luonteeltaan oikea leijonaemo, on kaikessa mukana täydestä sydämestä, on mitä ihanin ihminen ja kääntöpuolena unohtaa oman hyvinvointinsa muiden hyvinvoinnin takia.
Tässä on ikävä dilemma. Olen tuntenut vauvan kanssa paljonkin yksinäisyyttä, kirjoitin asiasta täällä. Ystävän tukeminen jatkuvissa mielen asioissa vie ihan kamalasti energiaa, usein puheluiden jälkeen takki on pitkän aikaa ihan tyhjä. Ja, että kun jouduin sanomaan itsekkäästi asiasta, toi se olon, että olen ihan kamala ihminen. Ystävyys on vastavuoroisuutta, ja kun kertoilen asioita vauvasta, koen, että nämä ovat ihan vääriä asioita hänelle. Olemme elämänvaiheissa täysin eri leveleillä. Kun aikaisemmin olisin toivonut vaikkapa irtiottoa arjesta, ei se koskaan toteutunut. En ole katoamassa mihinkään. Minulla on nyt toisenlainen elämänvaihe itselläni johon tarvitsen jaksamista, ei kai se ole väärin?
Nytkin tämän blogitekstin kirjoitettuani minulle tuli ihan paska olo. Kirjotan tänne avoimin mielin siksi, koska tämä on minulle kuin terapiaa. Pohdin paljon yksin asioita. En pohdi etukäteen mistä kirjoitan vaan kirjoitan fiiliksen perusteella elämästäni. Ja kun olen onnellinen vauvan kanssa, en haluaisi potea siitäkin huonommuutta.
Eilen minun oli aivan pakko olla itsekäs. Kerroin illalla ystävälleni, kun hän oli päivällä soittanut enkä ollut (taaskaan) ehtinyt vastaamaan, ja puhelunkin jälkeen hän oli laittanut minulle jo useita viestejä joissa yhdessä niistä kertoi saaneensa paniikkikohtauksen, olevani tällä hetkellä maailman huonoin henkilö tukemaan ja kuuntelemaan. Keskittymiskykyni on ihan kokonaan vauvassa, joka valvoo päivisin noin kaksi tuntia kerrallaan ja sen jälkeen nukkuu päiväunia noin puoli tuntia. Tänä aikana yritän hoitaa kotihommia. Joskus koitan ihan vain huilata. Se vähä aika illasta, kun vauva nukkuu, teen myös kotiaskareita ja koitan antaa aikaa miehelleni. Olen luonteeltani introvertti ja tarvitsen kaiken kanssakäymisen jälkeen omaa aikaa latautuakseni, ja nykyään sitä omaa aikaa löytyy vauvan yösyötön jälkeen kello kaksi, jolloin selaan kännykästä netin valtavirtaa ihan hetken aikaa.
Kerroin ystävälleni, että minua ahdistaa, ja koen kovasti huonoa omaatuntoa siitä kun en pysty kuuntelemaan ja puhumaan montaa kertaa päivässä. Sanoin ystävälleni, että koen huonoa omaatuntoa kun en voi olla auttamassa silloin kun hänellä paniikki pukkaa päälle, ja kehoitin, että tällöin tulisi turvautua jonkun toisen ystävän puoleen jonka on mahdollista puhua ja jolla on aikaa, kääntyä jopa ammatti-ihmisen puoleen. Sanoin myös, etten jaksaisi olla tuntemassa huonoa omaatuntoa ihan koko aikaa. Tunnen valtavaa huonommuutta myös siksi, koska ystäväni oli minulle tosi isona tukena kun oma äitini kuoli. Hän todellakin jaksoi kuunnella ja puhua. Ystäväni on luonteeltaan oikea leijonaemo, on kaikessa mukana täydestä sydämestä, on mitä ihanin ihminen ja kääntöpuolena unohtaa oman hyvinvointinsa muiden hyvinvoinnin takia.
Tässä on ikävä dilemma. Olen tuntenut vauvan kanssa paljonkin yksinäisyyttä, kirjoitin asiasta täällä. Ystävän tukeminen jatkuvissa mielen asioissa vie ihan kamalasti energiaa, usein puheluiden jälkeen takki on pitkän aikaa ihan tyhjä. Ja, että kun jouduin sanomaan itsekkäästi asiasta, toi se olon, että olen ihan kamala ihminen. Ystävyys on vastavuoroisuutta, ja kun kertoilen asioita vauvasta, koen, että nämä ovat ihan vääriä asioita hänelle. Olemme elämänvaiheissa täysin eri leveleillä. Kun aikaisemmin olisin toivonut vaikkapa irtiottoa arjesta, ei se koskaan toteutunut. En ole katoamassa mihinkään. Minulla on nyt toisenlainen elämänvaihe itselläni johon tarvitsen jaksamista, ei kai se ole väärin?
Nytkin tämän blogitekstin kirjoitettuani minulle tuli ihan paska olo. Kirjotan tänne avoimin mielin siksi, koska tämä on minulle kuin terapiaa. Pohdin paljon yksin asioita. En pohdi etukäteen mistä kirjoitan vaan kirjoitan fiiliksen perusteella elämästäni. Ja kun olen onnellinen vauvan kanssa, en haluaisi potea siitäkin huonommuutta.
