Ihana, ihana Lontoo
Vietettiin pidennetty viikonloppu Lontoossa juuri sopivasti kuninkaallisten häiden aikaan viime viikonloppuna. Ajankohta oli nappivalinta, koska suurin osa turisteista oli takuulla matkannut juurikin Windsoriin häiden takia, ja lauantaina 19.5. Lontoossa oli suorastaan ilo liikkua valtavien turistimassojen ollessa muualla.
Olimme esimerkiksi lauantaina juuri ennen vahdinvaihtoa Buckinghamin palatsin luona, ja siellä pääsi jopa liikkumaan. Vuosi sitten ollessamme samaisessa paikassa, ei ollut tietoakaan päästä lähellekään palatsin pääporttia. Hyvä näin. Ja ilma oli kaunis. Ehkei Lontoossa ollut niin kuuma kuin meillä Etelä-Suomessa, mutta oli hyvin kaunista ja aurinkoista. Jos olisi ollut kuumempaa, ei siellä olisi jaksanut liikkua.
Majoituimme torstai-iltana Gower House-hotelliin, jossa pikkuistakin pikkuisempi huoneemme sai hymyn nousemaan huulille. Ei siellä mahtunut sängyn ympäritse edes kävelemään. Onneksi huone oli siisti, ja myös pikkuinen kylpyhuone juuri rempattu ja kiva. Hotelli sijaitsee kävelymatkan päässä Oxford-Streetiltä, joka on Lontoon kuuluin ostoskatu. Lähellä sijaitsee myös The British Museum joka on kyllä tosi upea. Museon aula lasikattoineen on aivan huikea. Kiva plussa myös siitä, että museoon pääsee ilmaiseksi sisälle. Ainoastaan pariin näyttelyyn joutuu ostamaan erikseen oman lipun. Suosittelen hyvin lämpimästi.
Miehen tehdessä muutaman tunnin etätöitä perjantaina suunnistin British Museumin jälkeen Westminster Bridgelle katselemaan maisemia. Big Ben oli kauttaaltaan verhottu remonttitelineillä, joten sitä ei tällä kertaa päässyt ihastelemaan oikeastaan yhtään. Kävelin Westminster Bridgen yli Thames-joen toiselle puolelle ja takaisin. Matkalla seurasin poliisipartion toimia paria turistia kohtaan, jotka olivat jonkin päähänpiston saattamina päättäneet nousta seisomaan sillan kaiteelle nojaamaan valolyhtyyn. Kun ohi ajanut poliisi näki tämän, laittoivat he samantien pillit päälle, pysäytti koko liikenteen siinä sillalla ja juoksivat näiden turistien luokse. En jäänyt seuraamaan tapahtumia sen jälkeen, mutta veikkaan, että sanomista taisi tulla.
Westminster Bridgellä kulkee kaiken näköistä kulkijaa ja ei ollut yllätys kun romanialaiset naiset yrittivät jossakin kohti väkisin tunkea ruusun käteeni. Kieltäydyin nasevasti ja sain osakseni heiltä paheksuvia katseita. Tosi ärsyttävää tuollainen. Jos olisivat onnistuneet saamaan ruusun käteeni, ties mitä olisin joutunut maksamaan taikka ties mitä siinä olisi seurannut. Minua varoitettiin pitämään laukustani hyvää huolta, ja suosittelen sitä kaikille Lontoossa liikkuville.
Kävelin Westminster Abbeyn ohitse kauniissa kesäisessä säässä ja tosiaan maisemia ihastellen. Viime vuonna kävimme kirkossa sisällä, joten tällä kertaa jätin käynnin väliin, vaikka kirkko on yksi huikeimmista mitä olen koskaan nähnyt ja kokenut. Hyppäsin metroon, ja suuntasin Oxford Streetille jossa tapasin mieheni Primarkin edessä. Primark on meistä yksi parhaimmista vaateketjuista koko Euroopassa. Ja varsinkin Lontoon Oxford Streetin valtava kauppa on sieltä parhaimmasta päästä. Primarkista löytyy hinta-laatusuhteeltaan tosi kivoja ja trendikkäitä vaatteita. Tätä varten olimme tietoisesti maksaneet lentoyhtiölle paluulennolle lisämatkatavaramaksun ja ostimme yhden ison matkalaukun paikan päältä Primarkista. Mistään muusta vaatekaupasta ei tulisi mieleenikään ostella niin paljon kuin täältä. Ah, olimme ostostaivaassa.
Perjantai-illalle olin varannut meille näytöksen Tina The Musical. Se oli aivan mahtava. Istuin hievahtatamatta, kun en tanssiakaan voinut, koko esityksen ja nautin. Musikaali on todella taidokkaasti tehty ja Tina Turneria esittävä Adrienne Warren omaa kertakaikkiaan upean lauluäänen. Esitys oli nautintoa alusta loppuun, tai no, ikävät Ike Turner-kohtaukset, jotka ovat olleet totta Tinan elämässä, eivät olleet niin kaunista seurattavaa. Tina The Musical kertoo Tina Turnerin elämäntarinan nuoresta Gospelia rakastaneesta Tennesseeläisestä pikkutytöstä lähtien, kasvutarinoineen, ja uran ensihetkistä sen laskuun ja uuteen nousemiseen. Esityksessä sai nauttia Bluesista, Jazzista, Motownista ja Rock ´n Rollista koko rahalla ja tietenkin Turnerin parhaimmista hiteistä. Yllätyin kuinka hyvä tämä olikaan.
Lauantaina, kuninkaallisten Harryn ja Meghanin hääpäivänä olimme tietoisesti päättäneet ottaa suunnaksi Buckinghamin palatsin. Siellä edustalla sai tosiaan rauhassa kierrellä ja kuvailla. Ilma oli kaunis kuin mikä, ihmiset hymyilivät ja selvää odotuksen tuntua oli ilmassa. Vähän ennen suurta h-hetkeä lähdimme suuntaamaan palatsin lähellä olleeseen pubiin, jossa häätoimitusta tulisimme seuraamaan. Tätä ennen kävimme Buckinghamin palatsin myymälässä, josta mukaamme lähti Prinssi Harryn ja Meghanin kunniaksi käsin valmistettu, ja 22-karaatin kullalla koristeltu teekuppisarja.
Ei tuosta vain päässyt yli eikä ympäri. Näitä teekuppeja on häitä varten valmistettu ainoastaan limited edition 250 kappaleen sarja, josta itse pääparille on luovutettu numero yksi. Meillä on nyt kotona teekuppipari numero 7, ja en voisi onnellisempi olla. Kuppeja tulemme tuskin koskaan uskaltamaan käyttämään, mutta ihastella niitä ainakin voi. Mukaan saimme oman numerotunnuksen. Häitä seurasimme tupaten täynnä olevassa pubissa ja kaikki olivat henkeen ja vereen mukana. Kun suudelman aika koitti, hurrasivat ihmiset suureen ääneen, ja kun pastori aiemmin puhui, ihmiset ulvoivat naurusta. Varsinkin Elton Johnin ilme sai ihmiset todella nauramaan. Se oli ihana, tunnelmallinen aj ikimuistettava elämys, josta en olisi jäänyt pois mistään hinnasta. Meghanin kävely kohti alttaria ensin sulhaslasten saattelemana ja myöhemmin Charlesin käsipuolessa sai ihmiset huokaamaan ihastuksesta. Varsinkin pieni George-poika sai pubissa aikaan valtavat aplodit. Tosi kaunista, ihanaa ja herkkää katsottavaa.
Kolmas highlight Lontoossa oli lauantainen Orlando Bloomin edellisiltana ensi-iltansa saanut teatteriesitys Killer Joe. Näytelmä perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka päätähtenä toimi Matthew McConaughey. Esitys oli raju, eikä siinä säästelty alastomuutta. Elokuva alkaa aika roisisti suoraan "majavan" lävähtäessä silmille, kuin myös siis tämäkin esitys, ja kerrankin kiittelin siitä, että onneksi meillä ei ollut ihan eturivin paikkoja. Esityksen aikana näimme myös Orlando Bloomin ilkosen paljaan takapuolen. Esitys kertoo siitä kuinka erään perheen kuopusvesa on ajautunut pahoihin velkoihin ja tästä keksii palkata palkkamurhaaja Killer Joen tappamaan hyvän henkivakuutuksen omaavan äitinsä, jota kukaan ei kuitenkaan kaipaa. Tästä seuraa kaikenlaisia käänteitä. Perheen tyttöä, johon Killer Joe rakastuu, esittää Gipsy-sarjasta tunnettu Sophie Cookson. Tykkäsin hänen esityksestään tosi paljon, joka olikin merkittävässä osassa näytelmää. Ja taas jälleen kerran jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmeessä näyttelijät voivat muistaa kaikki vuorosanansa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin Bloomin. Olimme vuonna 2013 New Yorkissa katsomassa Daniel Craigin ja Rachel Weiszin esitystä Betrayal, ja kun esitys päättyi meinasin pimeässä teatterisalissa kirjaimellisesti törmätä Orlandoon. Siinä me tuijotimme ihan hetken aikaa kymmenen sentin päästä toisiamme suoraan silmiin, ja ainakin minä ihmettelin miten ihmeessä miehellä voi olla noin upean samettinen iho, kunnes tajusin kuka siitä oli. Siinä tämä oli istunut koko näytöksen meidän lähellä mitään huomaamatta, ja onneksi niin, ei olisi esityksen seuraamisesta tullut muuten yhtään mitään.
Killer Joe-sityksen jälkeen jäimme tottakai odottamaan päätähteä teatterin takaovelle, ja pienen odottelun jälkeen Orlando tulikin ovesta ulos farkkuasussaan ja punaisissa nahkakengissään jakamaan nimmareita ja ottamaan selfieitä. Ehkä söpöintä oli Orlandon koira, tismalleen saman rotuinen kun exällänsä Katy Perryllä. Hoitaja kantoi koiran sylissään autoon odottamaan, ja kun Orlando hyppäsi auton kyytiin, otti hän koiransa hellästi syliinsä ja kuljettaja kurvasi pois.
Olimme esimerkiksi lauantaina juuri ennen vahdinvaihtoa Buckinghamin palatsin luona, ja siellä pääsi jopa liikkumaan. Vuosi sitten ollessamme samaisessa paikassa, ei ollut tietoakaan päästä lähellekään palatsin pääporttia. Hyvä näin. Ja ilma oli kaunis. Ehkei Lontoossa ollut niin kuuma kuin meillä Etelä-Suomessa, mutta oli hyvin kaunista ja aurinkoista. Jos olisi ollut kuumempaa, ei siellä olisi jaksanut liikkua.
Majoituimme torstai-iltana Gower House-hotelliin, jossa pikkuistakin pikkuisempi huoneemme sai hymyn nousemaan huulille. Ei siellä mahtunut sängyn ympäritse edes kävelemään. Onneksi huone oli siisti, ja myös pikkuinen kylpyhuone juuri rempattu ja kiva. Hotelli sijaitsee kävelymatkan päässä Oxford-Streetiltä, joka on Lontoon kuuluin ostoskatu. Lähellä sijaitsee myös The British Museum joka on kyllä tosi upea. Museon aula lasikattoineen on aivan huikea. Kiva plussa myös siitä, että museoon pääsee ilmaiseksi sisälle. Ainoastaan pariin näyttelyyn joutuu ostamaan erikseen oman lipun. Suosittelen hyvin lämpimästi.
Miehen tehdessä muutaman tunnin etätöitä perjantaina suunnistin British Museumin jälkeen Westminster Bridgelle katselemaan maisemia. Big Ben oli kauttaaltaan verhottu remonttitelineillä, joten sitä ei tällä kertaa päässyt ihastelemaan oikeastaan yhtään. Kävelin Westminster Bridgen yli Thames-joen toiselle puolelle ja takaisin. Matkalla seurasin poliisipartion toimia paria turistia kohtaan, jotka olivat jonkin päähänpiston saattamina päättäneet nousta seisomaan sillan kaiteelle nojaamaan valolyhtyyn. Kun ohi ajanut poliisi näki tämän, laittoivat he samantien pillit päälle, pysäytti koko liikenteen siinä sillalla ja juoksivat näiden turistien luokse. En jäänyt seuraamaan tapahtumia sen jälkeen, mutta veikkaan, että sanomista taisi tulla.
Westminster Bridgellä kulkee kaiken näköistä kulkijaa ja ei ollut yllätys kun romanialaiset naiset yrittivät jossakin kohti väkisin tunkea ruusun käteeni. Kieltäydyin nasevasti ja sain osakseni heiltä paheksuvia katseita. Tosi ärsyttävää tuollainen. Jos olisivat onnistuneet saamaan ruusun käteeni, ties mitä olisin joutunut maksamaan taikka ties mitä siinä olisi seurannut. Minua varoitettiin pitämään laukustani hyvää huolta, ja suosittelen sitä kaikille Lontoossa liikkuville.
Kävelin Westminster Abbeyn ohitse kauniissa kesäisessä säässä ja tosiaan maisemia ihastellen. Viime vuonna kävimme kirkossa sisällä, joten tällä kertaa jätin käynnin väliin, vaikka kirkko on yksi huikeimmista mitä olen koskaan nähnyt ja kokenut. Hyppäsin metroon, ja suuntasin Oxford Streetille jossa tapasin mieheni Primarkin edessä. Primark on meistä yksi parhaimmista vaateketjuista koko Euroopassa. Ja varsinkin Lontoon Oxford Streetin valtava kauppa on sieltä parhaimmasta päästä. Primarkista löytyy hinta-laatusuhteeltaan tosi kivoja ja trendikkäitä vaatteita. Tätä varten olimme tietoisesti maksaneet lentoyhtiölle paluulennolle lisämatkatavaramaksun ja ostimme yhden ison matkalaukun paikan päältä Primarkista. Mistään muusta vaatekaupasta ei tulisi mieleenikään ostella niin paljon kuin täältä. Ah, olimme ostostaivaassa.
Perjantai-illalle olin varannut meille näytöksen Tina The Musical. Se oli aivan mahtava. Istuin hievahtatamatta, kun en tanssiakaan voinut, koko esityksen ja nautin. Musikaali on todella taidokkaasti tehty ja Tina Turneria esittävä Adrienne Warren omaa kertakaikkiaan upean lauluäänen. Esitys oli nautintoa alusta loppuun, tai no, ikävät Ike Turner-kohtaukset, jotka ovat olleet totta Tinan elämässä, eivät olleet niin kaunista seurattavaa. Tina The Musical kertoo Tina Turnerin elämäntarinan nuoresta Gospelia rakastaneesta Tennesseeläisestä pikkutytöstä lähtien, kasvutarinoineen, ja uran ensihetkistä sen laskuun ja uuteen nousemiseen. Esityksessä sai nauttia Bluesista, Jazzista, Motownista ja Rock ´n Rollista koko rahalla ja tietenkin Turnerin parhaimmista hiteistä. Yllätyin kuinka hyvä tämä olikaan.
Lauantaina, kuninkaallisten Harryn ja Meghanin hääpäivänä olimme tietoisesti päättäneet ottaa suunnaksi Buckinghamin palatsin. Siellä edustalla sai tosiaan rauhassa kierrellä ja kuvailla. Ilma oli kaunis kuin mikä, ihmiset hymyilivät ja selvää odotuksen tuntua oli ilmassa. Vähän ennen suurta h-hetkeä lähdimme suuntaamaan palatsin lähellä olleeseen pubiin, jossa häätoimitusta tulisimme seuraamaan. Tätä ennen kävimme Buckinghamin palatsin myymälässä, josta mukaamme lähti Prinssi Harryn ja Meghanin kunniaksi käsin valmistettu, ja 22-karaatin kullalla koristeltu teekuppisarja.
Ei tuosta vain päässyt yli eikä ympäri. Näitä teekuppeja on häitä varten valmistettu ainoastaan limited edition 250 kappaleen sarja, josta itse pääparille on luovutettu numero yksi. Meillä on nyt kotona teekuppipari numero 7, ja en voisi onnellisempi olla. Kuppeja tulemme tuskin koskaan uskaltamaan käyttämään, mutta ihastella niitä ainakin voi. Mukaan saimme oman numerotunnuksen. Häitä seurasimme tupaten täynnä olevassa pubissa ja kaikki olivat henkeen ja vereen mukana. Kun suudelman aika koitti, hurrasivat ihmiset suureen ääneen, ja kun pastori aiemmin puhui, ihmiset ulvoivat naurusta. Varsinkin Elton Johnin ilme sai ihmiset todella nauramaan. Se oli ihana, tunnelmallinen aj ikimuistettava elämys, josta en olisi jäänyt pois mistään hinnasta. Meghanin kävely kohti alttaria ensin sulhaslasten saattelemana ja myöhemmin Charlesin käsipuolessa sai ihmiset huokaamaan ihastuksesta. Varsinkin pieni George-poika sai pubissa aikaan valtavat aplodit. Tosi kaunista, ihanaa ja herkkää katsottavaa.
Kolmas highlight Lontoossa oli lauantainen Orlando Bloomin edellisiltana ensi-iltansa saanut teatteriesitys Killer Joe. Näytelmä perustuu samannimiseen elokuvaan, jonka päätähtenä toimi Matthew McConaughey. Esitys oli raju, eikä siinä säästelty alastomuutta. Elokuva alkaa aika roisisti suoraan "majavan" lävähtäessä silmille, kuin myös siis tämäkin esitys, ja kerrankin kiittelin siitä, että onneksi meillä ei ollut ihan eturivin paikkoja. Esityksen aikana näimme myös Orlando Bloomin ilkosen paljaan takapuolen. Esitys kertoo siitä kuinka erään perheen kuopusvesa on ajautunut pahoihin velkoihin ja tästä keksii palkata palkkamurhaaja Killer Joen tappamaan hyvän henkivakuutuksen omaavan äitinsä, jota kukaan ei kuitenkaan kaipaa. Tästä seuraa kaikenlaisia käänteitä. Perheen tyttöä, johon Killer Joe rakastuu, esittää Gipsy-sarjasta tunnettu Sophie Cookson. Tykkäsin hänen esityksestään tosi paljon, joka olikin merkittävässä osassa näytelmää. Ja taas jälleen kerran jaksoin ihmetellä sitä, miten ihmeessä näyttelijät voivat muistaa kaikki vuorosanansa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin Bloomin. Olimme vuonna 2013 New Yorkissa katsomassa Daniel Craigin ja Rachel Weiszin esitystä Betrayal, ja kun esitys päättyi meinasin pimeässä teatterisalissa kirjaimellisesti törmätä Orlandoon. Siinä me tuijotimme ihan hetken aikaa kymmenen sentin päästä toisiamme suoraan silmiin, ja ainakin minä ihmettelin miten ihmeessä miehellä voi olla noin upean samettinen iho, kunnes tajusin kuka siitä oli. Siinä tämä oli istunut koko näytöksen meidän lähellä mitään huomaamatta, ja onneksi niin, ei olisi esityksen seuraamisesta tullut muuten yhtään mitään.
Killer Joe-sityksen jälkeen jäimme tottakai odottamaan päätähteä teatterin takaovelle, ja pienen odottelun jälkeen Orlando tulikin ovesta ulos farkkuasussaan ja punaisissa nahkakengissään jakamaan nimmareita ja ottamaan selfieitä. Ehkä söpöintä oli Orlandon koira, tismalleen saman rotuinen kun exällänsä Katy Perryllä. Hoitaja kantoi koiran sylissään autoon odottamaan, ja kun Orlando hyppäsi auton kyytiin, otti hän koiransa hellästi syliinsä ja kuljettaja kurvasi pois.
