Caminito del Rey

Aika hupaisaa tänään. Kävin poikieni kanssa Ojénin pienessä vuoristokylässä katselemassa paikan nähtävyyttä, kallioon louhittua näköalatasannetta siroine rappusineen. En uskaltanut nousta sinne ylös saakka kun huippasi, jalkapohjat hikosivat ja kädet kihelmöivät, eikä se ollut edes korkealla. Ja juuri eilen, ja lauantaina, huojuin tuulessa 120 metriä korkealla riippusillalla kävellen tuon sillan reippaana päästä päähän. 

Kyllä, kävin vaeltamassa kaksi kertaa kuulun Caminito del Reyn reitin. Lauantaina mieheni kanssa ja eilen poikani kanssa. Melkein kaikissa Youtube-videoissa kysytään, onko reitti sen väärtti, ja sanon, kyllä se on. Se on aivan huikea. Tosin en aio vaeltaa sitä läpi enää koskaan, sen verran hurja reitin loppuhuipennus on, että kiitos nyt on oikein hyvä. 

Tästä blogista löytyy valtavan hyvää faktatietoa itse reitistä, enkä itse sen kummemmin kirjoita tähän kaikkea samaa. Reitin vaeltaa vuosittain 300 000 ihmistä. Yhden päivän aikana reitille pääsee 1100 henkeä. Lippuja saa ostaa paikan päältä, ja niitä myydään, jos niitä vain suinkin on jäljellä. Siksi suosittelenkin ostamaan lipun ennakkoon netistä, joko virallisen (mutta vähän hankalasti täytettävän) Caminito del Rey-sivuston kautta, taikka Get Your Guiden kautta. Päähäsi saat turvallisuussyistä joko harmaan kypärän, joka tarkoittaa, että kuljet ryhmän mukana, taikka sinisen kypärän, joka tarkoittaa, että vaellat reitin itseksesi. 

Caminito del Rey on valtavan kaunis ja kiehtova vaellusreitti jo sen historiankin vuoksi. Se on ollut aikanaan hyvinkin vaarallinen ja siellä on ihmisiä menettänyt henkensä. Caminito del Rey suljettiinkin valtion toimesta kokonaan, ja se kunnostettiin täysin. Olen vuosia haaveillut käveleväni tuon läpi ja nyt se on tehty, lyhyen väliajan sisällä kahdesti. 

Tunnelma paikan päällä on jännittävän kiehtova. Sitä miettii mitä edessä mahtaa olla ja samalla haluaa tutkia silmillään joka ikisen maiseman sopukan. Olo on kuin lännenelokuvassa, koska maisemat ovat juuri sellaiset. Ennen ensimmäistä vaellusta en nukkunut kahteen yöhön, koska minua jännitti niin paljon. En ole koskaan pitänyt korkeista paikoista, ja mietin miten ihmeessä pääsen tuon läpi, takaisin kun ei voi kääntyä. Psyykkasin itseäni lauantaina automatkalla, käteni hikosivat välillä pelkästä ajatuksesta. Keskityin katselemaan valtavan hienoa vuoristomaisemaa ja päätin jossakin kohti vain nauttia. Caminito del Reyn reitti ei alkuun ollut kovin pelottava. Itse asiassa se oli vain kiehtova. En kuitenkaan liiemmin uskaltanut katsella vaijerikaiteitten yli alas vaan menin ihmismassan mukana eteenpäin. Jos tuonne alas sattuisi tippumaan, korkealla ylhäällä liitelevät korppikorkat tietäisivät heti mitä tehdä. Ehkäpä reitillä minulle hankalimmat kohdat olivat juuri ne kun jono pysähteli siellä korkealla pystysuoralla vuorenrinteellä, ja oli pakko vain odottaa että pääsee etenemään, siinähän seisoit vaan sitten. Ja tietenkin aivan reitin loppupää. Sitä odottaa rauhassa ja malttavaisena omaa vuoroaan päästä ylittämään 120 metriä korkea kuninkaansilta. Taikka oikeammin sitä vain etenee muitten tahdissa pakotettuna olemaan jossakin kohti se seuraava. Mutta siinä odotellessa ja hiljaa edeten katselee kyllä suurella kunnioituksella tuhansien vuosien aikaansaannosta, kuin luonnon omaa valtavaa alttaria, sen jokaista yksityiskohtaa. Siinä ei voi olla muuta kuin nöyrää naista. 

Muistan ikuisesti kun astuin ensimmäisen askeleen ritiläpohjaiselle riippusillalle, josta todellakin näkee alas (ja mitä en uskaltanut todellakaan katsella, vaan tuijotin tiukasti vastapäätä olevaa vuorenseinää ja siinä olevaa varoituslaattaa - max. 10 henkeä kerrallaan), ja laitoin väkisin jalkaa toisen eteen vaikka tuntui, etteivät ne halunneet edetä senttiäkään. Ensimmäisellä ylityskerralla meitä edellä ollut nainen itki hysteerisesti, eikä olisi halunnut millään astua sillalle. Häntä rauhoitettiin ryhmäläistensä toimesta, jolloin hän rohkaistui ylittämään sillan. Aplodit ja hurraahuudot hänelle olivat taatut tämän jälkeen. Me olisimme hyvin voineet ohittaa heidät, mutta minusta se olisi ollut aika moukkamaista, mielellänihän minä siinä, ei ollut kiirettä minullakaan. Sillalla tuuli voimakkaasti, pelkäsin että kypärä lähtee lentoon. Silta huojui hieman, ja mietin, entä jos kaadun. Se oli ihan kamalaa. Luulin, että silta oli pahin kohta, mutta olin ehdottomasti väärässä. Ensimmäisellä kerralla sillan ylittäessäni mieheni oli edessäni turvanani, mutta toisella kertaa sain kävellä sen läpi ihan yksin, koska poika oli ylittänyt sen itsekseen jo ajat sitten. Tällä toisella kertaa kiroilin ihan oikeasti syvästi ahdistuneena ääneen. Sitten kun silta päättyy, tulee huojennuksen helpotus, mutta vain niin pitkäksi aikaa kunnes näkee mitä on seuraavaksi tulossa. Polku kääntyy vuorenseinämää pitkin tasan 180 astetta tiukasti oikealle, ja vastassa on jyrkät puurappuset alaspäin, joissa on niin leveät välit, että alas näkee aivan väkisin. Sitten tulee jyrkkä käännös taas vasemmalle ja oikealla puolella oleva vaijerikaide tuntuu katoavan silmistä, ja voisi ikäänkuin vain kävellä sen ylitse suoraan alas rotkoon. Rappusia alaspäin on monia, ja tämän jälkeen seuraa pitkä suora jonka jälkeen rappusia noustaan vaihteeksi ylöspäin, useat. Siis tuo oli aivan järkyttävä. 

Todellinen helpotuksen huokaus seuraa kun pääsee vihdoin ja viimein ihan oikeasti vakaalle ja turvalliselle maankamaralle. Se tunne on oikeasti jotakin, mitä ei voi muualla kokea.