Suáluičielgi

Lähdettiin uudelleen Saariselälle hiihtolomaksi. Mediassa ryöpytettiin urakalla Lappiin matkaavia ja olinkin heittää hanskat tiskiin pariin kertaan tämän vuoksi. Näin jälkikäteen ajatellen oli parempi, että lähdimme. Espoossa oli lukuisia tartuntaryppäitä paikoissa joissa olimme aiemmin käyneet. On tämä korona-aika ihan uskomatonta. Olemme kotona koko ajan, teemme etätöitä, emme tapaa ketään. Oli tuomittavaa tai ei, tämä oleilu Saariselällä toi uskomattoman määrän virtaa jaksaa. En katso, että meillä oli jokin yksinoikeus ja laki toimia näin. Toimimme Saariselällä täysin kaikkia suosituksia noudattaen, vältimme sielläkin kaikkia ihmiskontakteja ja olimme omissa oloissamme seuranamme valtavan kaunis erämaa.

Vaikka ajomatka Espoosta Saariselälle kesti noin 14 tuntia, oli se sen kaiken väärti. Päätimme lähteä ajamaan yötä myöten pois luvatun lumimyräkän alta, no mehän ajoimme juurikin siihen pahimpaan myräkkään joka loppui vasta Kemissä. En suostunut ajamaan Lahdentietä enää senttiäkään kun en erottanut missä menee ajoura, ja matka taittui noin 60 km/h. Miesraukka ajoi yön läpi lapsen nukkuessa rauhallista unta Kemiin saakka josta jatkoin eteenpäin. Mies nukahti takapenkille heti. Auton navi neuvoi minut jonnekin pikkutielle kohti Rovaniemeä. En tajua miksi joku navi tekee noin. Vaikka matka kartalla näytti lyhyeltä, toi se tunnin ajoaikaa lisää. Se pikkutie oli huonosti aurattu ja oli ajettava todella varovasti, ettei mennä pöpelikköön ja juututa sinne. Ehkäpä juurikin tämä tieosuus aurattiin seuraavalla viikolla Rovaniemen MM-rallia varten, tiedä siitä sitten. 

Pysähdyimme Napapiirillä ottamaan yhteiskuvan kauniissa aurinkoisessa säässä. Jatkoimme etenemistä. Hieman ennen Saariselkää maisema muuttuu kauniiksi tykkylumimaisemaksi. Puut ovat kauniita raskaan lumimassan alla. Rakastan tuota näkyä. Lumi näyttää niin valkoiselta ja puhtaalta kaunista sinistä taivasta vasten. Pala nousee kurkkuun nytkin kun muistelen tuota. Kirjauduimme sisään Holiday Club Saariselkään klo 13 maissa väsyneinä. Meistä pirtein taisi olla Oscar hyvin nukutun yön jäljiltä. Mies ja poika pääsivät ansaituille päiväunille, itsekin torkahdin hetkeksi jonka jälkeen oli pakko lähteä käymään Kaunispään huipulla. Jaksaisin tuijottaa niitä maisemia ikuisesti. Pakkasta oli -21 astetta ja se tuntui kovassa tuulessa -33 asteelta. Ulkona ei kauaa pystynyt olemaan. 

Vietimme viikon Saariselällä miehen tehdessä etätöitä ja itse ulkoillessa pojan kanssa. Hieman raskasta oli pukea poikaa joka kerta ulos mennessä pienen vaatevuoren alle, mutta kyllä se kannatti. Kävimme ihastelemassa ja ruokkimassa poroja Nordic Lights Villagessa, joka oli aivan Saariselän kupeessa. Siellä poroisännät opastavat ja kertovat poroista kaikki mahdollisen ja vielä lisääkin. Pikkumies otettiin huomioon todella hyvin ja hän olisi vaikka saanut uida porojen ruoka-astioissa, jotka liiankin kivasti muistuttivat hiekkalaatikkoja. Juurikin nämä porot taitavat olla lapsellemme lähin kosketus luontoon. Poika oli aivan polleana ja hihkui innosta - toisteli täällä täällä, ja nam nam antaessaan ruokaa pikkuisesta kädestään. Se mikä minusta oli myös todella mukavaa, pojalle juteltiin hänen tasoisesti. Yksikin paikallinen mies kyykistyi Oscarin eteen ja jutteli pojan kädessä olevasta bussista hänelle. Nuo merkitsevät paljon, vaikka tuntuvat pieniltä asioilta. 

Minulle jäi myös runsaasti omaa aikaa ihastella Lapin luontoa yksin pojan päiväunien aikoihin. Enimmäkseen kiersin Kaunispään ympäristöä ja kävelin myös Aurorapolun läpi. Tämä 2,1 kilometrin mittainen rengasreitti vie kulkijan suoraan luonnon syliin Urho Kekkosen kansallispuistoon. Polku on kävelijöille ja sitä pidetään erittäin hyvässä kunnossa. Yhden kerran yritin lähteä kiertämään reittiä Oscarin kanssa pulkalla, mutta meille se oli liian haastava. Oscar kaatui jyrkässä ylämäessä pulkan kyydistä eikä jaksanut itse kävellä jyrkkää mäkeä ylös - suosittelenkin reittiä rattaiden kanssa taikka lapsen ollessa hieman vanhempi - taikka sitten mukaan riuska pulkan vetäjä ja pulkassa hyvä selkätuki. 

Reitin välittömässä läheisyydessä on kummituskämppä, pieni mökki jolla on hurja tarina. Illan jo hämärtyessä en uskaltanut mennä mökkiä lähemmäksi tutustumaan. Toisena päivänä menin. Mökille ei mene mitään virallista polkua taikka tietä. Kävelinkin pokkana lakien vastaisesti hiihtolatua myöten noin 200 metriä. Koitin kävellä lumikengillä tehtyä polkua pitkin, mutta siitä ei tullut mitään, oikea jalka upposi hankeen lantiota myöten heti alkumetreillä. Pokkana vain Revontulitiellä olevan hiihtosillan luota ladulle. Tuntui, että ne kaksi hiihtäjää jotka tulivat vastaan tasan tiesivät miksi kävelin siinä ja hiljaa hymähtäen hyväksyivät etenemiseni. Minua kiinnostaa kaikki yliluonnollinen ja oudot asiat - ihan lapsesta saakka, ja olihan tuo mökki nyt vain nähtävä. Mökin karmaisevaa tarinaa voi lukea vaikkapa täältä. 

Itse mökin luona oli hiirenhiljaista, paitsi kerran tuli sellainen kovempi tuulenpuuska joka tipautti lähinnä olevasta puusta lumet alas. Se oli jokseenkin erikoista, mutta mitään pelottavaa en todellakaan tuolla tuntenut. Hiljaa mielessäni päivittelin Sohvin kohtaloa, elikö hän viimeiset elinpäivänsä tuossa mökissä. Mökki kannattaa käydä katsomassa jos mahdollisuus tulee. 

Kävimme eräs päivä koko perhe Huskyajelulla. Se oli todella hauskaa. Koirat haukkuivat paikalla innosta hihkuen, hyppivät paikoillaan, että lähdetään jo. Ja kun lähdettiin, se oli menoa. Kiersimme pienen lammen ympäri kauniissa talvimaisemassa, ja voin tätä elämystä suositella myös tällä tavalla etelän asukkaana oikein lämpimästi. Poika ei olisi halunnut nousta reestä pois, ja reen ohjastaja ystävällisesti tarjosikin pojalle isänsä kanssa vielä extrakierroksen. Miten hienoa. Tuo kyllä jäi mieleen. 

Kuten jäi mieleen pojan kanssa tekemäni automatka Inariin. Valehtelematta yksi kauneimmista teistä mitä itse olen Suomessa ikinä nähnyt, on tie Saariselältä Ivaloon. Se mutkittelee kauniissa vaara, -tunturi- ja järvimaisemissa. Haluan tuonne ehdottomasti uudelleen. Kuten myös kokemaan Utsjoen kirkkotuvat, ja Suomen kauneimman tien - Tenontien, sekä Saanan huipun Kilpisjärvellä. Jokin päivä nuo toteutan, nyt ei ollut sen aika. Kävimme Saamelaismuseo Siidassa joka oli tosi kiva kurkistus Saamelaiskulttuuriin. Jo ajaminen yksin Inariin pienen lapsen kanssa tuntui hurjalta. Auto alkoi tärisyttämään, ja olin varma, että siitä meni rengas. Pysähdyin jonnekin tien poskeen renkaita potkimaan ja mitään erityistä ei näkynyt. Kotimatkalla sama tärinä jatkui, jolloin mies huomasi vasemman puolen renkaissa jääpaakut. Niiden poistaminen auttoi heti. 

Kelit Lapissa olivat vähintääkin erikoiset. Mennessä pakkasta oli 30 astetta ja palatessa keli oli nollassa. Auton peräpää oli Saariselälle saapuessa kokonaan tykkylumen peitossa, siten ettei edes valot saatikka rekkari näkynyt. Etuosa oli täysin jäässä. Yhtenä iltana ajelimme lumimyräkässä Kiilopään huipulle, emmekä meinanneet päästä sieltä alas. Auto jäi sutimaan yhteen jyrkähköön tienmutkaan. Auto piti kurvata Star Arctic Hotellin pihalle ja ajaa sen huoltotietä pitkin alas - yläkautta No Chance. Nyt tiedän miksi Lapissa suositaan nelivetoja. Meidän automaattivaihteinen takavetoinen kitkarenkailla tuntui lähinnä vitsiltä. Mutta onneksi ei jääty hinauspalvelun varaan kuitenkaan kertaakaan, kuten pari siellä näkemäämme autoa joutui. Viimeisenä iltanamme mies lähti Kuukkelin K-kauppaan hakemaan meille iltapalaa, tai siis yritti. Auto ei liikahtanut paikoiltaan mihinkään. Pakkaslukemat olivat laskeneet ja lumi muuttanut muotoaan renkaiden alla. Meni tunti, jos toinen, että mies sai auton peruutettua paikaltaan pois. Huh! Pitikin. 

Saariselältä poislähtiessä minulla pääsi itku. Se vain tuli. En tiedä mikä on se yksittäinen juttu joka Saariselässä vetää, ehken halunnut vain palata takaisin tähän hirveään koronatodellisuuteen. Saariselkä on minun sielunmaisema, siksi sieltä lähteminen sattui. Minut on otettu aina lämpimästi vastaan, pidetty hyvää huolta. Saimme hetken hengähtää aivan kaikesta. Saariselkä on kaunis.