Suru, jäit luoksemme

Tulen muistamaan loppuelämäni viime viikon perjantain. Minulla ei ole enää äitiä.

Olin juuri päässyt ylipitkästä kokouksesta huomatakseni että puhelimessani on 15 vastaamatonta puhelua. Seuraavaksi näin mieheltäni tulleen viestin. Tiesin heti. Äiti on kuollut. 

Perjantaista tähän päivään on kulunut kuin sumussa. Mies tuli hakemaan töistä, halasi kun itkin. Pakottava tarve tuli nähdä äidin asunto. Tuskaa, itkua, turhautumista, pakokauhua, surua. Ihan kuin minusta olisi otettu pala pois, ja niin sitä tavallaan onkin. Välillä meinaa mennä kirjaimellisesti järki. Ihmettelin ruokakaupassa miten ihmiset voivat olla niin normaaleja, miten lottokupongin antanut pystyi toivottamaan hyvää päivänjatkoa, miten happi meinaa välillä loppua kun ahdistaa niin paljon.

Luonto on näyttänyt parhainta puoltaan perjantaista lähtien ihan kuin lohduttaen. Mies lämmitti kysymättä perjantai-iltana paljuun lohduttavan lämpimän veden. Skoolattiin parasta punaviiniä mitä talosta löytyy taivaan tähdille. Katseltiin rauhallisina paljun lämmössä ympärillä riehuvaa Valio-myrskyä, joka paukutti välillä pihalla olleen vajan ovet sepposen selälleen. Meillä ei ollut mitään hätää. 

Aurinko on paistanut perjantaista lähtien kuin viimeistä päivää yrittäen auttaa. Maa on ollut aamuisin kuurassa. Eilen illalla katselin taivaan revontulia ja itkin. Juttelin hiljaa mielessäni äitini kanssa, kerroin hänelle kuinka häntä rakastin, että menee rauhassa ja toivotin hyvää matkaa. Hän viimeisessä viestissään mainitsi "pää pystyyn Katja", yritän äiti parhaani.

En tule koskaan enää olemaan se sama Katja joka ennen olin.