Meitä on nyt kaksi

Tyhjä huone muistuttaa siitä että siellä ennen asunut on nyt poissa, omassa kotonaan, rakentamassa omaa pesää ja tulevaisuutta. Kuopukseni muutti nyt viikonloppuna omaan kotiin. Mun sydän on tyhjä, olotila on kuin ihanan matkan jäljiltä kotiin palatessa, tyhjä ja orpo. Tavallaan tässä yksi matka päättyikin ja olo saa olla orpo. Olen lähettänyt nyt lyhyen ajan sisällä kaksi poikaani maailmalle, rukoillut heille molemmille rohkeutta, onnea, rakkautta ja voimaa olla peloton.

Olen joskus jopa toivonut sitä päivää kun saa taas olla yksin, että menisin tuolla tukka putkella ja nauttisin omasta itsenäisestä elämästäni kaksin puolisoni kanssa. Ei tämä nyt ihan niin mene. Nyt toivon, että olisin saanut jopa enemmän aikaa pitää lapseni luonani, mutta he halusivat mennä. Kieltämättä olosuhteitten pakostakin, opiskelumatka lyheni viidelläkymmenellä kilometrillä. Nyt pitää opetella olemaan, aika hankalalta tuntuu..

Olen valmis auttamaan heitä aina. Loppupeleissä 18-vuotta ihmiselämässä on hirmu lyhyt aika, mutta kyllä siihen aikaan mahtuu ihan hirveästi. Toisaalta myös järkyttävää, miten aika menee niin nopeasti. Muistan vieläkin sen tunteen kun työntelin esikoistani vauvanvaunuissa ulkona ensimmäistä kertaa, olin pakahtua onnesta. Ihmettelin miksei kukaan huomaa millainen ihme tuolla vaunuissa makaa, se tunne oli ihan käsittämätön. Muistan erään kerran kun kuopukseni kyseli kolikoita minulta, eikä minulla sillä hetkeällä käteistä mukana. Hän tomerana pikkupoikana tokaisi "Äidillä on Matti kukkarossa". Hänellä on tilannekomiikka ollut aina kohdillaan.

Olen varma, että poikani pärjäävät maailmalla. He ovat sanavalmiita, hoksaavia ja fiksuja nuoria miehiä. Eivät jää toimettomiksi ja ottavat muut huomioon. Kun vain saisin tämän pusertavan tunteen pois rinnalta ja olisin edes hetken ajattelematta heitä. Kuinkahan osaan antaa heille tilaa..

Älä pelkää, poikani, sillä pelko on tunteista negatiivisin