Elämästä ei koskaan tiedä

Ollaan murheen murtamia. Saimme soiton Helatorstain aattona, että hyvä ystävämme on joutunut saattohoitoon Terhokotiin. Hänelle on annettu elinaikaa enää kaksi viikkoa.

Kaiken piti olla ihan hyvin. Syövän piti olla asettuneessa tilassa ja mitään hätää ei pitänyt olla. Näimme viimeksi pääsiäisenä ja ihana ystävämme oli tuolloin hyvässä kunnossa. Tuon soiton jälkeen en muuta ole tehnyt kuin voinut fyysisesti todella huonosti ja olen pystynyt ajattelemaan vain tätä ihmistä. Miten absurdia tämä kaikki on. Ulkona puihin on avautumassa lehdet ja kauan kaivattua ihanaa kesää ollaan saatu nauttia häivähdys. Tämä on niin väärin.

Ystävämme pyysi meitä käymään ja kävimmekin eilen tapaamassa häntä. Kotona omat aamutoimet tuntuivat niin pitkiltä. En olisi suihkusta halunnut poistua ollenkaan, minua pelotti. Mietin miten laittautuisin, meikkaisinko. Halusin olla häntä varten kaunis.

Miten ikinä voi tavata ihmisen jolla ei ole enää mitään toivoa? Miten ikinä hänen kanssaan voi jutella? Mistä asioista hänen kanssaan voi, saa ja pitää puhua? Kuinka ikinä osaan lohduttaa häntä? Miten hänen kaksi lastansa selviävät ilman äitiä. Minun kävi niin sääliksi koko tätä perhettä. Nämä ajatukset kiertävät kehää ihan koko ajan. Tämä asia oli kyllä tiedossa, mutta silti se yllätti. Ei se olisi saanut vielä tulla. Kesällä on hänen lapsensa konfirmaatio, hän ei tule koskaan näkemään omia lapsenlapsiaan. Äitienpäivän toivottavasti pääsee vielä viettämään.

Miehen kanssa googletimme koko illan helatorstain aattona tietoa saattohoidosta ja terhokodista. Koitimme löytää vastauksia, mutta ei niitä oikein mistään löytynyt. Mietin miltä tuntuu ja miten uskallan astua taloon, josta ei muuta poispääsyä ole kuin kuolema.

Terhokoti on kodikas ja avara. Siellä on valoisaa ja mukava henkilökunta. Näin edetessämme vanhan mummon ilmeisesti kasvihuoneessa nukkumassa päiväunia kiikkutuolissa suu ammollaan happiviikset nenällä. Poislähtiessämme erästä miestä vietiin sairaalasängyssä ulos terassille ihastelemaan kaunista kevätpäivää. Miehen kissa istui miehen mahan päällä. Ulko-ovella Terhokotiin tuotiin uutta asukasta. Katsoin tätä miestä silmiin ja niissä näkyi hämmennys ja pelko. Kurkkuani kuristi.

Ikimaailmassa en ole kohdannut niin kamalaa hetkeä kuin juuri ennen astuessamme ystävämme huoneeseen. Mietin tuskaisasti sitä mitä mitä hänelle voin sanoa. Sairaanhoitajan avatessa oven esitelläkseen meidät ystävällemme, kuulin hänen sanovan "Katja". Kyyneleet tulivat väkisin silmiini ja astuin vain kuin sumussa huoneeseen sisälle. Mieheni meni halaamaan sängyssä makaavaa ystäväämme ja minä seurasin perässä. Halasin häntä kovaa.

Siinä hän makasi sängyssään käpertyneenä niin pienenä. Iho oli kauttaaltaan keltainen kun syöpä oli levinnyt maksaan. Hänellä ei ollut kipuja koska sai niin vahvoja lääkkeitä. Hän oli rauhallinen, hän oli kaunis. Muistelimme yhteisiä aikojamme ja kirosimme paskaa tautia. Hän oli jo puhunut asiat läpi vanhemman lapsensa kanssa, toisen lapsen kanssa käytävä keskustelu vielä odotti. Hän oli ihmeen tyyni.

Ystävämme sairastui rintasyöpään reilu kymmenen vuotta sitten vuonna 2002. Syöpä leikattiin, mutta se uusiutui jossakin vaiheessa. Se saatiin hoidettua väliaikaisesti pois kunnes nyt tuli tämä. Miksi ihmiselle annetaan näin paljon kestettävää?

Vielä emme sanoneet hyvästi, niiden aika on pian.

Olen niin pahoillani.

Kun pääset perille, sano terveisiä. Kerro, että täällä kaivataan, koskaan ei unohdeta. 

Rakastetaan niin lujasti, ettei ole rajoja. Kun pääset perille, kerro isälleni että ikävä on yhä. 

Voimia matkan äärelle, voimia perille pääsyyn. Rakkautta ja rohkeutta perheelle, omaisille, ystäville.

Kun aika on, hyvää matkaa. Sitä ennen, parasta mahdollista vointia.