New York never sleeps
We´re back! Piti taas jättää New York taakse ja tulla tänne normiarkeen takaisin. Tällä kertaa kotiinpaluu tuntui ihanalta. Ehkä viime reissusta, joka kesti sen kuukauden, on liian vähän aikaa ettei tahtonut jaksaa vielä. Lento takaisin päin tuntui ihan extrapitkältä. American Airlinesin kone oli huipputehokkaasti suunniteltu istuintehokkuudeltaan, en ihmettele miksi siellä kaavaillaan penkkejä lihaville kaksin kappalein, hyvä että normi-ihminen mahtuu yhdelle penkille. Pitkällä pojallani on aika tukalat reilu seitsemän tuntia ja vielä yölennolla. Lähdimme New Yorkista toissa iltana kello 19.05 ja välilaskupaikassamme Machesterissa olimme paikallista aikaa aamulla kello 7. Siellä kentällä odottelimme lentoa suomeen parisen tuntia ja kahden tunnin lento vielä siihen päälle - ah, Finnairin koneessa.
Menolento New Yorkiin kulki Heathrown kautta. Kone kierteli ruuhkasta johtuen kentän yllä varmaankin viisi pitkää kierrosta joka tarkoitti sitä, että saimme juosta bussiin joka vei meidät oikeaan aulaan ja siitä juostiin edelleen junaan joka vei meidät oikeaan terminaaliin, turvatarkastukseen ja portille. Jäi "niin hyvin aikaa" että boarding oli jo menossa kun pääsimme portille. British Airwayssin kone oli tilava ja siellä oli istuimissa omat multimediajärjestelmät.
Tällä kertaa maahantulotarkastusjonossa ei tarvinnut jonotella kuin parisenkymmentä minuuttia. Ihmettelin, kun minusta otettiin uudelleen sormenjäljet ja kuva vaikka olin maassa jo käynyt, se menee vähän arvaten ilmeisesti tuo otetaanko nuo uudelleen vaiko ei. Maihinnousukortit luovutettaessa kohdalle osui seriffi joka kärsi ilmeisesti uniapneasta. Tämä nukahti siihen niille sijoilleen kun olin hänelle kortin käteen antanut. Herätin hänet sanomalla excuse me ja hän pyysi uudelleen minulta maihinnousukorttia, sanoin että annoin sen jo ja hän huomasi kortin kädessään. Ihmiset naureskelivat poliisille sivussa. Aika hurja tapaus.
Itselleni huikeinta tällä reissulla oli musikaali Nice Work If You Can Get It. Nautin musikaalista enemmän kuin laki sallii. Istuimme Imperial teatterin eturivissä ja musikaalin päätähti Matthew Broderick oli siinä todella käsinkosketeltavan lähellä. Se oli jotakin maagista. Poikakin nauroi minkä kerkesi. Asut esiintyjillä ja tanssijoilla olivat aivan ihania kenkineen kaikkineen, 20-luvulta kun tämä tarina oli. Matthew esitti playboyta joka koitti etsiä itselleen vaimoa, oli jo kovasti menossa naimisiin tytönhupakon kanssa joka lopulta osoittautui hänen siskokseen ja tapasi siinä sattumalta erään humalavoittoisen illan aikana naisen johon sittemmin rakastui. Kohtaukset olivat todella mukaansatempaavia, suutelukohtauksetkin joitten aikana teki mieli peittää silmät kun oli niin aidon näköistä. Mietin siinä kohtausta katsellessani mitäköhän näitten puolisot tykkää, kun esityksiä on kuitenkin melkein joka toinen ilta, ja suutelukohtaukset olivat oikeesti aitoja ja tunnetta täynnä.
No, mutta se H-hetki! Näytöksen loputtua muutama ihmisiä kerääntyi odottamaan Matthew Broderickin poistumista teatterista. Aika kauan aikaa meni kunnes hän vaatimattomasti ilmestyi ovelle ja alkoi antamaan ihmisille nimmareita. Mietin, mitä ihmettä sanon hänelle. En halunnut toistaa sitä samaa mitä kaikki muutkin "You´re amazing" ja sanoinkin hänelle sitten kun tuli kohdalleni "Hello, I´m Katja and I came all the way from Finland to see You". Ja Broderick katsoi suoraan silmiin ja sanoi hymyillen "Wow, all the way from Finland!" Sydän meinas tulla rinnasta ulos oikeesti.
New Yorkissa oli lämmintä, ihan kuin meillä kesällä. Aamuisin oli hieman kirpakkaa mutta nopeasti se siitä auringon noustessa hälveni. Yhtenä aamupäivänä satoi vettä, mutta muuten oli aurinkoista koko matkan ajan. Syksy näytti jo hieman tuloaan ja tulevat presidentin vaalit. Tuleva Halloween näkyi jo myös. Erehdyin tietämättäni ottamaan kuva portaista talon edustalla jonka omistaa Liv Tyler. Sattumalta törmäsin tähän sivuun josta asia selveni.
Toinen suuri highligt minulle oli itse the one and onlyn, elikkään ihanan Carrien kotikatu ja talon rappuset. Voi elämä kuinka haltioissani olin osoitteessa Perry Street 66 Greenwich Villagessa. Rappusiin oli laitettu ketju estämään yli-innokkaiden fanien pääsy ovelle ja keräyslipas kodittomille kissoille ja koirille.
Toki poikakin nautti, taisi suurimman vaikutuksen tehdä Intrepid- lentotukialus jolla kävimme. Enterprise avaruussukkula aluksen kannella oli aika hurja näky. On se vaan iso. Niin iso ettei sitä saanut mitenkään päin kuvaan, tai no osissa ja panoraamalla.
Menolento New Yorkiin kulki Heathrown kautta. Kone kierteli ruuhkasta johtuen kentän yllä varmaankin viisi pitkää kierrosta joka tarkoitti sitä, että saimme juosta bussiin joka vei meidät oikeaan aulaan ja siitä juostiin edelleen junaan joka vei meidät oikeaan terminaaliin, turvatarkastukseen ja portille. Jäi "niin hyvin aikaa" että boarding oli jo menossa kun pääsimme portille. British Airwayssin kone oli tilava ja siellä oli istuimissa omat multimediajärjestelmät.
Tällä kertaa maahantulotarkastusjonossa ei tarvinnut jonotella kuin parisenkymmentä minuuttia. Ihmettelin, kun minusta otettiin uudelleen sormenjäljet ja kuva vaikka olin maassa jo käynyt, se menee vähän arvaten ilmeisesti tuo otetaanko nuo uudelleen vaiko ei. Maihinnousukortit luovutettaessa kohdalle osui seriffi joka kärsi ilmeisesti uniapneasta. Tämä nukahti siihen niille sijoilleen kun olin hänelle kortin käteen antanut. Herätin hänet sanomalla excuse me ja hän pyysi uudelleen minulta maihinnousukorttia, sanoin että annoin sen jo ja hän huomasi kortin kädessään. Ihmiset naureskelivat poliisille sivussa. Aika hurja tapaus.
Itselleni huikeinta tällä reissulla oli musikaali Nice Work If You Can Get It. Nautin musikaalista enemmän kuin laki sallii. Istuimme Imperial teatterin eturivissä ja musikaalin päätähti Matthew Broderick oli siinä todella käsinkosketeltavan lähellä. Se oli jotakin maagista. Poikakin nauroi minkä kerkesi. Asut esiintyjillä ja tanssijoilla olivat aivan ihania kenkineen kaikkineen, 20-luvulta kun tämä tarina oli. Matthew esitti playboyta joka koitti etsiä itselleen vaimoa, oli jo kovasti menossa naimisiin tytönhupakon kanssa joka lopulta osoittautui hänen siskokseen ja tapasi siinä sattumalta erään humalavoittoisen illan aikana naisen johon sittemmin rakastui. Kohtaukset olivat todella mukaansatempaavia, suutelukohtauksetkin joitten aikana teki mieli peittää silmät kun oli niin aidon näköistä. Mietin siinä kohtausta katsellessani mitäköhän näitten puolisot tykkää, kun esityksiä on kuitenkin melkein joka toinen ilta, ja suutelukohtaukset olivat oikeesti aitoja ja tunnetta täynnä.
No, mutta se H-hetki! Näytöksen loputtua muutama ihmisiä kerääntyi odottamaan Matthew Broderickin poistumista teatterista. Aika kauan aikaa meni kunnes hän vaatimattomasti ilmestyi ovelle ja alkoi antamaan ihmisille nimmareita. Mietin, mitä ihmettä sanon hänelle. En halunnut toistaa sitä samaa mitä kaikki muutkin "You´re amazing" ja sanoinkin hänelle sitten kun tuli kohdalleni "Hello, I´m Katja and I came all the way from Finland to see You". Ja Broderick katsoi suoraan silmiin ja sanoi hymyillen "Wow, all the way from Finland!" Sydän meinas tulla rinnasta ulos oikeesti.
New Yorkissa oli lämmintä, ihan kuin meillä kesällä. Aamuisin oli hieman kirpakkaa mutta nopeasti se siitä auringon noustessa hälveni. Yhtenä aamupäivänä satoi vettä, mutta muuten oli aurinkoista koko matkan ajan. Syksy näytti jo hieman tuloaan ja tulevat presidentin vaalit. Tuleva Halloween näkyi jo myös. Erehdyin tietämättäni ottamaan kuva portaista talon edustalla jonka omistaa Liv Tyler. Sattumalta törmäsin tähän sivuun josta asia selveni.
Toinen suuri highligt minulle oli itse the one and onlyn, elikkään ihanan Carrien kotikatu ja talon rappuset. Voi elämä kuinka haltioissani olin osoitteessa Perry Street 66 Greenwich Villagessa. Rappusiin oli laitettu ketju estämään yli-innokkaiden fanien pääsy ovelle ja keräyslipas kodittomille kissoille ja koirille.
Kovasti poika nautti NYCin vilinästä, Starbucksin ihanista kahveista, kuin Mäkkärinkin ja käynnistä Empire State Buildingissa, Vapauden patsaalla, Rockefeller Centerissä, WTC:llä, Keskuspuistossa ja sen eläintarhassa, Luonnonhistoriallinen museo oli myös kokemus. Edellisillä New Yorkin reissuilla en huomannutkaan kuinka meluisa kaupunki on. Autot rakastavat tööttäillä toisilleen ja ne tööttäilyt kaikuu pilvenpiirtäjien seiniä myöten kauas. Mutta niinhän se on, New York ei nuku koskaan.
Ennen reissua pakkasin hyvin Nikon D300 S:n ja jätin sen vieläkin paremmin eteisen lipaston päälle, että varmasti muistan ottaa mukaan, no muistin koko kameran vasta koneessa. Arvatkaa ottiko päähän? Nämä kuvat on otettu iPhone 5:lla ja jotkut niistä ovat onnistuneet suht ok. Mutta liian monessa näkyy se kuulu purppura vivahdus. Mihin tuosta voi valittaa?
Kommentit
Lähetä kommentti