Olisipa mennyt toisin

(Kirjoitus ei sovellu herkimmille, siksi suosittelen jättämään tämän lukematta jos koet herkästi ahdistusta)

Olen miettinyt kuusi vuotta tämän tekstin kirjoittamista, tänään uskalsin kirjoittaa. Luin juuri Ilta-Sanomien jutun Renny Harlinista, joka katkaisi kaikki välit sisarpuoliinsa isänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ole ollut heihin yhteydessä 40 vuoteen. Ymmärrän paremmin kuin hyvin miksi. 

En ole itse ollut tekemisissä omiin siskoihini äitini kuoleman jälkeen. Enkä aio olla koskaan olla. Se kaikki jota jouduin kokemaan on ihmisarvoa ja elämää halventavaa. Kenenkään ei tulisi joutua kokemaan sellaista. Äitini kuolemasta on nyt kuusi vuotta. 

Minulla ei ollut mitään osaa äitini jäämistöön, he tyhjensivät äitini asunnon vaikka olin pyytänyt edes hetken lisäaikaa tulla mukaan toiselta paikkakunnalta yli 50 kilometrin päästä. Ei kelvannut. He tyhjensivät sulassa yhteispäätöksessään koko äitini asunnon. Vielä tänäkään päivänä en ole saanut yhtäkään kuvaa omasta äidistäni. Asunnon tyhjentämisellä oli heidän mukaan aivan järkyttävä kiire, vaikka äitini kuoli kuun alussa ja aikaa olisi ollut tyhjätä ja siivota asuntoa melkein kokonainen kuukausi. Jäämistön läpikäynti on psykologisesti surutyössä tärkeä prosessi. Hyvä, että he kaksistaan pääsivät sen tekemään. 

Pääsin yhden ainoan kerran käymään äitini asunnolla, se päätyi hirveään huutoon ja tappeluun sekä pikkusiskoni toimesta soittoon poliisille, koska en olisi saanut katsella siellä ympärilleni. Se oli jotain aivan sairaan rumaa. Poliisi ei kuitenkaan koskaan tullut, lähdin pois puolisoni kanssa pakotettuina. 

Kyselin siskoiltani useita kertoja mikä oli äitini kuolinsyy, pikkusiskoni kun kerran nimesi itse itsensä kuolinpesän hoitajaksi sillä perusteella, että hänet oli merkattu sairaalan tietoihin lähiomaiseksi. En tähän päivään mennessä ole saanut heiltä kummaltakaan tietoa mihin äiti kuoli. Soitin läpi obduktio-osastot, jotta saisin tietää syyn. Puhelimessa sitä minulle ei kerrottu. Lopulta sain mitään pyytämättä postitse koko ruumiinavausraportin jonka latinankielisiä tekstejä koitin kääntää Google kääntäjässä suomeksi. Sanon, että kenenkään lapsi ei halua tehdä tuota. 

Kaikki piti hoitaa halvimman mukaan, omalle äidille ei saanut edes kuolinilmoitusta lehteen laittaa. Tosin pienen noin 40 neliöisen asunnon tuhansien eurojen siivouslaskun sai muitta mukisematta heidän toimestaan laittaa perunkirjoitukseen. Kuittia en tästä koskaan nähnyt. 

Sitten alkoi tappeleminen äidin hautaamisesta. Siitä pääsimme tosin yhteisymmärrykseen, että tuhkaus on hyvä, mutta olisin toivonut äidilleni siunaustilaisuutta ennen tuhkausta. Ja sehän ei sopinut. Sehän olisi vienyt vain hirveästi aikaa. Tässä asiassa olen kertakaikkiaan ehdoton. En ole uskonnollinen ihminen, mutta ihmisen siunaaminen viimeiselle matkalle on minulle tärkeä, pyhä asia. Ei auttanut. Ei, vaikka soitin kirkkoherrat (sekä oman kunnan, että Helsingin) läpi. Oman kunnan kirkkoherra ei voinut muuta kuin nostaa kätensä ylös ja todeta, että hän ei edes suostu siunaamaan pelkkiä tuhkia. Kirjoitin tuomiorovastille saakka. Ainut mitä olisin voinut tehdä, oli se, että olisin haastanut siskoni asiasta oikeuteen. Kadun, etten tehnyt sitä. 

Sairaalalla oli kuitenkin kappeli, jossa sai järjestää vainajan saattohartauden, eli rukoushetken. Halusin äidilleni tilaisuuden tietäen, ettei häntä tulla siunaamaan. Saattohartaus ei ole sama asia kuin siunaustilaisuus, tai hautajaiset. Saattohartaudessa omainen pääsee hyvästelemään läheisen ihmisen viimeisen kerran. Tästäkin nousi aivan järjetön huutosota. Olin kuulemma pilannut siskontyttöni mielenterveyden kertoessani, että on mahdollisuus osallistua saattohartauteen jos haluaa. Minulla itselläni oli mielenterveys menossa tapellessani joka ikisestä asiasta tällaisena hetkenä äidin kuoleman jälkeen. 

Tajusin vasta matkalla Kivelän sairaalaan, että tulisin todellakin näkemään oman äitini. Iski pakokauhu, miten voin kohdata oman äidin näin. Onneksi pappi oli mukana, hän oli aivan äärimmäisen tärkeä tuki ja olen tästä ikuisesti kiitollinen. Toisaalta sain myös tehdä äidilleni viimeisen palveluksen, jutella, silittää poskesta, asettaa kuolinliinan kasvoille ja sanoa viho viimeisen kerran hyvästi. Rukoilimme yhdessä papin kanssa Isä meidän rukouksen ja lausuin Vesa Matti Loirin laulun Armon sanat. Autoin laskemaan arkun kannen siuntion ja papin kanssa, suljimme kannen yhdessä. Katselin kun arkku siirrettiin hienoon ruumisautoon ja näin sen lipuvan ruskasta värjäytyneen pensaan taa kohti Malmin hautausmaan krematoriota.

Tämän seurauksena siskoni ympäri facebookia kertoi kaikille julkisesti, että olin järjestänyt heiltä salaa äitimme hautajaiset. Saattohartaus ei ole hautajaiset. Miten he kehtasivat? Saattohartaudesta tuli myös kahdensadan euron lasku, jonka pyysin pesänhoitajaa hoitamaan kuolinpesän tililtä. Hän ei suostunut, koska ”itsepähän olin soppani keittänyt”. Vein laskun sitten itse pankkiin ja tästä meinasi syntyä kolmas maailmansota. 

Koitti tuhkan maahanlaskun hetki. Saavuin poikani kanssa Malmin hautausmaalle todetaksemme, että kaikki oli jo ohi. Maa oli nurmikonsiemenien peitossa. Katsoin ymmyrkäisenä hautaa ja itkin. Oma poika yritti rauhoitella minua. Tuhkienlaskutilaisuutta oli tarkoituksella aikaistettu yhdellä tunnilla, kertomatta siitä minulle tai omille läheisilleni, täysin tietoisesti. Kuka tekee näin? Soitin hautausmaalta siskoilleni, he olivat rauhassa viettämässä äitimme muistotilaisuutta ja paiskasivat minulle luurin korvaan. Sinä iltana soitin kriisipuhelimeen. 

Tämä kaikki on ollut aivan äärimmäisen rumaa. Soitin papille, joka hoiti tuhkien laskun, vaadin selitystä miksei minulle ilmoitettu tilaisuuden aikaistamisesta. Hän kohtasi minut kuin idiootin, puhui vähätellen ja halveksien. Kaikki arvokkuus äitini hautaamisesta oli viety iäksi pois.

Jonkin ajan kuluttua sain postiennakkopaketin. Paketissa oli kirjoja joita olin ostanut äidilleni lahjaksi, valokuvia joissa olin minä ja jotain koruja. Yksikään kultainen ei päätynyt minulle saakka. Minne päätyi kaikki tietokoneet, televisiot, kullat ym? En minä niitä olisi halunnutkaan, mutta ei edes kysytty. 

Nämä kaikki on syy yhdessä miksi todellakin ymmärrän Harlinia. Aina puhutaan, että tulisi unohtaa ja antaa anteeksi. Antaisitko sinä anteeksi tällaisen teon? Itse en pysty olemaan missään tekemisissä ihmisen kanssa joka pystyy olemaan näin kova ja julma. Minusta tulee sitten tämän asian takia katkera tai ei - koska en pysty antamaan anteeksi - en koskaan voisi kohdella ketään tällä tavalla. 

Kävin äidin kuoleman jälkeen keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Mun ahdistus oli aivan valtaisa. Ensinnäkin kuolema tuli aivan yllättäen, se vei jonkinnäköiseen sokkiin. Olin surun murtama ja siihen päälle tämä kaikki. Oli ihme, että kestin.