Kaukana, mutta lähellä kuitenkin

Me tavattiin aikoinaan jossain ulkona yhteisten kavereiden kanssa. Seurustelin vielä silloisen poikaystäväni kanssa, mutta iskin silmäni häneen, enkä muuta enää nähnyt. Näimme seuraavan kerran noin kuukauden kuluttua jonka aikana olin jo eronnut. Siitä se lähti. Kaikki eteni todella nopeasti. Kuukauden päästä tästä huomasin olevani raskaana. Olin 17 vuotias. Kävimme yhdessä neuvolassa, jossa ensimmäisenä asiana minua kehotettiin tekemään abortti. Inhosin sitä neuvolan terveydenhoitajaa, miten hän kehtasi. Ei mennyt kauaa kun muutin hänen luokseen, meistä tulisi perhe. 

Muuttoni toisaalta tapahtui olosuhteiden pakosta raskaudesta riippumatta. Äitini sai asunnostaan häädön. Kodista oli lähdettävä jonnekin tavalla tai toisella. Olin 17 vuotias! Tämä oli toisaalta minulle helpotus, muuttaa lapsen isän luokse, mutta toisaalta elämäni tulisi muuttumaan pysyvästi. Ei 17 vuotias ole valmis tuollaiseen vastuuseen. Olin mielestäni tuolloin täysin aikuinen, ja valmis ottamaan vastuuta siitäkin huolimatta etten ollut päässyt peruskoulua pitemmälle taikka edes asunut yksin. Olin täysin valmis. Surin vain Madonna-kansioitani, jotka olin kerännyt täyteen Madonnan kortteja, ja jotka minun tuli heittää hädissäni poismuuton yhteydessä pois. Näin kypsä ”aikuinen” olin. 

Mutta eihän se niin mennyt, mukamas valmis. Meille syntyi kahden vuoden sisään kaksi ihanaa poikaa joiden kanssa elämä oli haastavaa. Mikään ei mennyt minkään oppikirjan mukaan, se oli vain selviytymistä päivästä toiseen kunnes minä päätin eräs päivä, että meidän on erottava. Olimme kasvaneet täysin erillemme toisistamme, olin nuori ja naiivi ryhtyessäni siihen liittoon. Arvomaailmamme oli ihan eri mitä alussa. Olisin halunnut lapsiemme vuoksi naimisiin, hän ei. Kun erosimme, äitini suuttui minulle. Ajattelin, että ihan sama. Tämä on minun elämä vaikkakin meillä on yhteisiä lapsia. Hän suuttui minulle, ja on tähän päivään saakka ollut katkera. Poikien tapaamisista ja ihan kaikesta on saanut tapella, mutta onneksi kaikki helpottui poikien kasvettua. Ehkei se neuvolan terveydenhoitaja ollutkaan ihan väärässä ehdotuksensa kanssa. Olemme kaikki kulkeneet pitkän ja vaikean tien.

Ja vaikka me emme ole olleet tekemisissä, poikani ovat tottakai. Hän on aina ollut hyvä isä kaikesta huolimatta, aikaa antava ja pojista aidosti välittävä. Hän on ollut tukena huonoina hetkinä, aina. 

Hänellä todettiin viime viikolla syöpä. Se on hyvin todennäköisesti lymfooma, mutta sen vaikeusasteesta ei ole vielä tietoa. Vaikea se on, siitä ei ole epäilystäkään. Poikien isä on tällä hetkellä syöpätautien poliklinikalla huonossa kunnossa. Hän ei saa nousta istuma-asentoon ollenkaan veritulppariskin vuoksi, keuhkot olivat eilen täynnä nestettä. Syöpää on nivusissa, maksassa, keuhkoissa ja selkärangassa mikä painaa hermoja. Hänellä on valtavat kivut. 

Ei tämän näin pitänyt mennä. Hän on vasta 50 vuotias elämä edessään, intohimoinen pyöräilijä. Poikieni ei kuulu menettää isäänsä vielä, ei vuosikymmeniin. Mitä jos hän ei olekaan enää paikalla kun pojat isäänsä tarvitsevat? Kuka pitää pojista huolta jos minäkään en pysty? Hän on aina ollut minulle lähellä, vaikka kuitenkaan ei ole ollut.