La place du Thouron

Kello on nyt 23.30, istun Fayencen huoneistomme keittiönpöydän äärellä ja kuuntelen Airpodseista Louanen kaunista kappaletta Les étoiles, asunnossa jonne saavuimme tänään päivällä Cannesista. Mietin aamulla, miten sitä voikin ihastua johonkin asuntoon niin paljon. Mielestäni meidän Airbnb-huoneisto Cannesin vanhan kaupungin kupeessa oli aivan ihana kaikkine pienine yksityiskohtineen. Ihan haikeaa teki lähteä pois. Otin kuvia kaikista pienistä yksityiskohdista, otin jopa kuvan kylpyhuoneen oven lukosta, koska minusta se oli niin ihana. Ihan oikeasti. 

Mä taisin rakastua tänään. Kävimme iltapäivällä miehen työpäivän päätteeksi pienessä kylässä nimeltään Seillans. Mies ja poika luovuttivat aika pian auton parkkeeramisen jälkeen, ja jäivät mieluummin autoon tutkimaan Internetin pelien ihmeellistä maailmaa, kuin tutustumaan yhteen Ranskan kauneimmaksi mainituista kylistä. Kylä oli täysin autio. Joko turistit olivat hylänneet kylän päivän päätteeksi, taikka se ei ollut vielä herännyt ennen kesän sesonkia. Kävelin aluksi pieniä piskuisia ja koristeellisia kujia pitkin, samanlaisia joita näkee täällä Etelä-Ranskassa joka puolella ja mietin, mikä tässä kylässä on se juttu. 

Ei mennyt kauaa kun tupsahdin ihan vahingossa La place du Thourenin aukiolle ja tajusin aivan kaiken heti. Päätin, että tänne haluan niin pian kuin vain mahdollista takaisin uudelleen, olisin voinut jäädä samantien. Teki mieli soittaa miehelle, että tulkaa nyt herrajesta katsomaan, mutta päätin kertoa kokemuksestani myöhemmin ja vaan nauttia, ottaa hetken todellakin vain itselleni. Tällaiset harvinaiset hetket on se juttu, miksi ihmiset lähtevät matkaamaan puoleksi vuodeksi jonnekin tuntemattomaan. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Palasin myöhemmin onnellisena ja häkeltyneenä autolle ja kerroin miehelleni, että voisin vain itkeä kun kokemus oli niin upea. 

Se pieni hiljainen aukio siellä Seillansin kylässä. Aukio, joka on syntyjään vuodelta 1539. Se oli niin äärettömän kaunis. Ainoastaan vain pieni suihkulähde, jonka ympärille oli sijoitettu pöytiä, taustallaan vanha ranskalainen ravintola. Vierellään kaunis vanha muuri kaareineen ja sen sisäpuolella erikoinen vesiallas. Aivan täydellistä. Olin pitkään ainoa ihminen paikalla ja mietin voiko tämä olla totta. Se oli niin kaunista. Häkelyttävän hiljaista, äärimmäisen yksinäistä ja niin valtavan yksikertaisen kaunista. Vain lasillinen punaviiniä puuttui. 

Olen hieman odottanutkin, koska tällä vuorotteluvapaalla mahtaa tulla vastaan se oikeasti minua säväyttävä paikka. Sen ei tarvitse todellakaan olla jokin nimekäs paikka, esimerkiksi eilen käymämme Monaco, ehei - ei ollenkaan. Onhan tuossa minivaltio tosiaan vailla vertaa, mutta ei se tuntunut oikeastaan miltään, tai no, minua kosketti syvästi käynti Grace Kellyn haudalla Saint Nicholasin kadetraalissa. Oon nähnyt niin paljon ökyjahteja tällä uskomattomalla matkallamme, ettei nuo Monacon satamassa nähnyt tuntuneet oikeastaan miltään. Saatikka koko valtio odottaa toukokuussa häämöttävää Monaco Grand Prix'iä. Siellä on kaikki istuimet valmiina ja kaikki, minua lähinnä ärsytti. Kulkeminen oli tehty äärimmäisen hankalaksi. Miten ihmeessä tuolla hallitaan ihmisten liikkuminen itse pääpäivänä? Miten ihmiset löytävät omat paikkansa noista kaikista valtavista katsomoista? Miten hitonmoinen meteli tuolla silloin on? Onko Monacossa aina noin kauhea meteli kuin eilen?

Mies kysyi minulta junamatkallamme Cannesista Monacoon "miltä tämä sinusta tuntuu?" Meille on tullut selvästi arki tähän kaikkeen upeuteen. On ihan eri lentää Suomesta viikoksi Ranskan Rivieralle kuin elää ja olla täällä. En silti missään nimessä väheksy taikka kulje silmät kiinni, päinvastoin janoan todellakin lisää ja tämä tämänpäiväinen todisti sen miksi tämä on se juttu. Me oltiin ihan aidosti ja oikeasti onnellisia kun huomattiin, että kaukana täällä Cannesin hälinästä olevasta kylästä löytyi sellainen ylellisyys kuin Lidl. Voitteko kuvitella?