Praia Murração

Kun ulkomailla (tässä tapauksessa Portugalissa) ajaa jonnekin hyvin kauas todella hiljaiselle, ja eikä niin turistien tuntemalle rannalle, kannattaa ehkä miettiä kaksi kertaa ajaako erittäin huonokuntoisen hiekkatien sinne ihan loppuun saakka - taikka olisiko järkevämpää pysähtyä jonnekin tasaisella maalla, missä on edes jokin pieni ulokkeen tapainen, jättää auto siihen ja kävellä loppumatka jalan rannalle. 

Ajettiin eilen jälleen kerran Sagresiin. Siellä on toinen toistaan hienompia koskemattomia rantoja. Todella luonnonkauniita ja karuja. Eilen päädyimme rannalle nimeltä Praia da Murração. Käsittämättömän upea!

Tuo koko niemi, ja Portugalin rannikko ylöspäin melkein Simesin kaupunkiin saakka onkin merkitty kansallispuistoksi (Alentejo & Vicentine Coast Natural Park). Sen biologinen monimuotoisuus on hyvin korkea, siellä on esimerkiksi yli 12 endeemistä kasvilajia (joita ei siis tavata missään muualla). Puisto perustettiin 7.7.1988 edistämään luonnonvarojen ja muiden luonnon-, maisema- ja kulttuuriarvojen suojelua ja kestävää käyttöä, sekä rajoittamaan paikallisen eläimistön, kasviston ja vesivarojen vahingoittumista. Välillä vastaamme tuli vaeltajia reppuineen, ja puistonvartijakin nähtiin autonsa kanssa. Kansallispuistossa on merkittyjä vaellusreittejä paljon. 

Ensin ajoimme suuremmalta tieltä (N 268) Vila Do Bisbosta kääntyen vasemmalle puiden reunustamalle hiekkatielle (minusta puut näyttivät ihan joltakin eukalyptuspuilta), ja tätä hiekkatietä etenimme kolmen kilometrin verran. Tie oli ihan ok kuntoinen ajaa ja tosi leveä, hyvä ohittaa vastaantulija jos sellainen vastaan olisi osunut. Loppua kohden tie alkoi kapenemaan ja maisema muuttui radikaalisti karummaksi. Jylhää kalliota ja matalaa kasvustoa. Siinä kohti kun Applen navigaattori kertoi meidän olevan perillä, olisi ehkä tullut uskoa sitä. Hiekkatie erkaantui kahteen suuntaan ja oikealla puolella oleva, jota lähdimme etenemään alkoi laskemaan todella jyrkästi. Tässä kohti kysyin muilta matkaajilta onkohan fiksua jatkaa eteenpäin. Poikani katsoi Applen kartasta satelliittikuvaa Muraçãon rannasta, ja kuvassa erottui selvästi autoja ja matkailuautoja juurikin siellä rannan lähettyvillä, joten jatkoimme matkaa. Tie laski yhä edelleen hyvin jyrkästi, apukuskin puolella oli jo huomattava rotko. Kun tiellä aivan sen loppumetreillä näkyi valtavia kuoppia, siis ihan jäätävän kokoisia, otin sopimuksen kuljettajan hommasta irti ja päästin poikani Samin rattiin. Missään kohti ei todellakaan enää päässyt kääntymään, oli vain jatkettava eteenpäin. 

Tässä kohti sanon, että olimme todella tyhmänrohkeita. Tällaista ei tulisi tehdä missään tapauksessa - ja varsinkaan ulkomailla, ja kun mukana on vielä lapsi. Vietin koko viime yön valvoen ja miettien, mitä jos emme olisikaan enää päässeet rannalta pois. Siis aivan älyttömän typerää. Myöskin varoitukset vaarallisesta rannikkosäästä kannattaa ottaa tosissaan. Keli voi muuttua hetkessä aurinkoisesta hyvin kovaan tuuleen ja sateeseen. 

Mutta itse ranta, se on kertakaikkisen upea. Ei sitä pysty edes kuvailemaan kuinka hieno se on. Se on maaginen. Rantaa ympäröi valtavat mustanpuhuvat vuoret. Aivan kun laava olisi noussut siellä ylös vasta eilen ja jäähtynyt niille sijoilleen. Kivi on hyvin huokoista. Välillä näin pelkän tuulen irroittavan palasia kalliosta, joten tunneleihin, joita paikalla on, kannattaa mennä hyvin varauksella. Kallio ei ole millään tavoin kovin kannattelevaa. Siellä täällä näkikin kivivyörymiä. Niitä voi sattua milloin tahansa. 

Mutta on se, näky oli mykistävä. Tuolla voisi oleskella tuntikausia ja vain ihastella maisemaa. Voimakkaat aallot vyöryvät yhä uudelleen rannalle ja aaltojen nostava sumu on maaginen vuoria vasten. Ymmärrän täysin, miksi niin moni haluaa mennä juurikin asuntoautolla tuollaisiin paikkoihin. 

Lopulta tuli meilläkin lähdön aika. Se olikin turhan jännittävä kokemus. Meitä ennen rannalta lähti kaksi pariskuntaa autoillaan pois. Ensimmäisen auton naispuolinen apukuski käveli ihan suosiolla ylös hiekkatietä, ja me katselimme kauhuissamme sitä auton hiljaista etenemistä ja kiikkumista kuoppien reunoilla nokka osoittaen kohti rotkoa. Renkaat vain sutivat välillä tyhjää ja auto kiikkui. Ensimmäinen auto pääsi hiljalleen onneksi pois, kuten toinenkin. Nämä olivat pieniä paikallisia vuokra-autoja, joissa oli lyhyt akseliväli. Meillä on auto, jossa on pitkä akseliväli eikä oikein maavaraakaan, onneksi tehoja kuitenkin. Siitä mies sitten lähti yrittämään nousua. Lähdin itse lapsen kanssa ihan suosiolla kävelemään jyrkkää hiekkatietä ylöspäin. Ensin se kaartoi oikealle ja sitten vasemmalle ja taas oikealle nousten koko ajan yhä ylemmäs, ja koko matkan ajan tien vasemmalla puolella se sama yhä jyrkkenevä rotko. Kun pääsimme lapsen kanssa ylös huilasimme hetken istuen isoilla kivillä. Näin, että kauempana merellä alkoi taivas tummenemaan, rankkasade lähestyi meitä. Ylhäällä risteyksessä kauempana oli keskeneräinen talo rakenteilla. Minun oli pakko tehdä ratkaisu, ja mennä sinne talolle pojan kanssa sateelta turvaan. Paikalla ei ollut ketään. Näin talon takana räystään, jonka alle pääsin pojan kanssa sateelta ja tuulelta turvaan. Tuuli todella kovaa ja vettä satoi vaakatasossa. Meillä ei onneksi ollut kuitenkaan mitään hätää. 

Laitoin miehelle kaksi kertaa viestin soitanko apua, kun heitä ei vaan näkynyt. Mies yritti reilun puolen tunnin ajan päästä kuoppien yli siinä onnistumatta. Sitten hän oli muistanut, että ottamalla renkaista ilmaa pois, ja siten pienettyä ilmanpainetta, saa renkaisiin enemmän pitoa - ja siinä se oli. Mies pääsi etenemään tuota kauheaa hiekkätietä vihdoinkin eteenpäin. Sade ja tuuli myös onneksi lakkasivat, ja lähdimme lapsen kanssa kävelemään takaisinpäin rannalle. Minua pelotti, se täytyy myöntää.  Mitä jos jotakin olisikin sattunut. Soimasin itseäni kuinka tyhmä olin ollut. Kun sitten näinkin rinteessä kauempana meidän automme, riemu ja helpotus oli valtava. Hypimme ja pompimme lapsen kanssa, halasimme ja hurrasimme. Tiesin sopukoissani, että mies tuo oikeasti vaikka limousinen sieltä ylös, mutta kyllä jännitti. Huh! 

Edettyämme melkein isommalle tielle saakka tavoitimme meitä ennen lähteneen pariskunnan. He pysäyttivät autonsa tien sivuun ja me pysähdyimme heidän vierelleen. Kanadasta Portugaliin tulleet Mark ja Laura kertoivat jännitäneensä ylösnousua myöskin hyvin paljon ja olivat selvästi huojentuneita siinä onnistuessaan. He myös iloitsivat siitä, ettei heidän tarvinnut enää myöskään miettiä miten meille mahtoi käydä. Heitimme yläfemmat ja toivotimme toisillemme parempaa reissun jatkoa.