Grazie mille Toscana & Riviera

Ajatukseni ovat edelleenkin vahvasti Toscanassa ja Italian Rivieralla. Mies saapui ajomatkaltaan  kotiin illalla 27.10. kun me saavuimme lapsen kanssa takaisin jo 22.10. lentäen. Tiedoksi kaikille, jotka ovat tuskailleet Puolan etelästä pohjoiseen [tai toisinpäin ajaessaan] kaikkia niitä kiertoteitä, ne on nyt poissa. Nyt saa ajaa koko maan läpi hyvää moottoritietä. 

Sain kokea ripauksen ihanaa vapautta, ajella sieluni kyllyydestä Toscanan kauniilla pikkuteillä ja ihailla niitä maisemia. Välillä hermoillakin, kun Italiaiset ei todellakaan tunne käsitettä turvaväli (silloin vetäisinkin auton levähdyspaikalle tai jollekin ulokkeelle ja annoin mennä suosiolla oli). Vaikka kuinka ajoon lähtiessä katsoi tien olevan tyhjä, oli heti perässä joku. Mietin usein, kuinka paljon Italiassa on autoja (ja vespoja), niitä nimittäin riitti. Italian väkiluku on 59,11 miljoonaa, ja kyllä sen huomaa. 

Matkaan lähdimme aika extempore, katsoimme missä laivassa on tilaa ja otimme liput sinne. Ajoimme lauantai-aamuna 14.10. Turkuun, josta Viking Grace lähti kohti Tukholmaa. Laiva oli perillä Tukholmassa klo 18.30 josta lähdimme ajamaan samoin silmin, joskin koko päivän levänneinä, kohti Juutinrauman siltaa, Tanskaa ja Saksaa. Keli oli aivan hirveä, oli sysipimeää, tuuli ja satoi. Mies ajoi enimmän yön ja me nukuimme lapsen kanssa takapenkillä. Vaihdoimme ajovuoroa aamulla viiden aikaan ja ihmeen hyvin sitä jaksoi. Oscar leikki herättyään legoilla, piirteli ja kuunteli musiikkia. Olimme sunnuntaina iltapäivällä kello 16 aikaan Etelä-Saksassa Munchenin korkeudella Heidenheim an der Brenzizzä, jonne jäimme huilaamaan. 

Heidenheimistä ajoi Italian Portofinoon taasen kahdeksan tunnin verran. Sveitsin halki oli ihana ajaa, ilma oli upea, tiet hyvässä kunnossa. Mikäs siinä oli mennessä. Milanon kehäteitä on taas aivan järkyttävän hirveää ajaa, nelikaistainen motari erkanee minne sattuu yks kaks ja takana tulee autoja 130 km/h. Tuolla onkin hyvä olla kaksi ihmistä tulkitsemassa navia. Mutta siitä se rauhoittui kohti Genovaa ajaessa, tosi hyvä tie ajaa. Genovan jälkeen kohti Portofinoa ajaessa nauratti. Tie on todella, siis todella mutkainen ja siellä sai ajaa 90 km/h. Ihmettelimme, miten rekat pysyy pystyssä tuolla vauhdilla, ja ylipäätänsä pysyvät omalla kaistalla. 

Portofinoon päästyä tuntui, että aika pysähtyi. Kun aamulla join kahvia omalla terassilla auringonlämmössä tiesin, että joka ikinen ajettu kilometri oli sen väärti. 

Portofino Italian rivieralla on aivan ihana, pittoreski ja idyllinen pieni kylä. Siellä asuu vain noin 400 vakituista asukasta. Portofinoa kutsutaan yhdeksi välimeren kauneimmista kylistä, enkä ihmettele - se vaan on kaunis. Enkä myöskään yhtään ihmettele miksi Travis Scott ja Kourtney Kardashian valitsivat Portofinon kukkulalla sijaitsevan Castello Brownin hääpaikakseen, se on upea. Piskuissa satamassa kävellessä tuntui, että kaikki vaan hymyilivät. Oscar ruokki leipäpaloilla kaloja meressä, hihkui ja nautti. Söimme hyvää pitsaa, tosin hinta vähän huippasi. Ilma oli lämmin, 24 astetta, ei ollut liian kuuma. 

Oleskeltuamme Portofinossa kolme päivää siirryimme Unescon maailmanperintökohde -Cinque Terren kautta kohti Toscanan Montaionea. Miehellä otti jossakin kohti käpy kiinni tietullimaksujen kanssa, joten päätimmekin olla ajamatta pääteitä pitkin. Se olikin kivaa. Ajoimme pitkät tovit maailman marmoripääkaupungin, Carraran teollisuusalueilla, joissa louhitaan marmoria ympäri maailman toimitettavaksi. Muun muassa Finlandia-talon vanha marmori on tuota carrara-marmoria, joka ei valitettavasti Suomen keliä kestänyt. 

Pisan kohdilla ajaessamme päällemme iski jälleen kunnon sadekuuro. Ihania pinjapuita oli suojaamassa autotien molemmin puolin. Pinjat tuovat erityistä, Italialaista tunnelmaa. Koitin hamuilla katseellani edes pientä osaa Pisan tornista, ja onnistuinkin lopulta löytämään tornin pään. Hihkuin innosta. Myöhemmin kävimme varta vasten katsomassa Pisan tornia, ja oli se vaan säväyttävä kokemus nähdä se ihka oikeana siinä silmien edessä. Googletimme miten tornia on yritetty tuloksetta suoristaa ja tarinoita siitä, mitä kaikkia kokeita Galileo Galilei teki tornin huipulla. Paikan päällä en ymmärtänyt yhtä asiaa, miksi ihmiset päästetään edelleenkin ylös torniin? Saimme pysäköityä auton lähelle Pisan tornia ilman mitään ongelmaa, kesäaikaan olisi varmasti ollut toisin. 

Vaikka tein itse matkaa vain puolitoista viikkoa, tuntui että reissu olisi ollut paljon pitempi, Toscanan alueella on vain niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Oli huikeaa käydä Leonardo Da Vincin synnyinkodissa vaikka se hyvin askeettinen olikin - mitäpä muutakaan se olisi voinut olla. Vincin kylässä siinä lähellä olisi ollut myös museo, mutta jätimme sen välistä huonon ilman vuoksi ja nälkäkin kurni jo vatsassa. Upea kokemus oli nähdä Daavidin patsas. Itseäni ihmetyttää, miten siitä on saatu niin upea ja melkein ihmisruumista vastaava. Patsaan pää ja kädet ovat kuulemma luonnottoman suuret, jota ei kyllä paikan päällä huomaa patsaan koon vuoksi. Toscanan kylät joissa kävin - Siena, San Gimignano ja Volterra, noissa voisi viettää  aikaa vain laahustamalla ja ihmettelemällä, ne ovat upeita.

Ehti sitä vain olemaankin, ihastelin useastikin meidän majoituspaikan, Villa Bonsin, ihanaa puutarhaa ja maisemaa kumpuileville viinipelloille. Iltaisin söimme hyvää itsetehtyä ruokaa ja nautimme alueen punaviinejä. Ihanaa. 

Kotiinpäin tultaessa Oscar ei olisi halunnut lentää, hän olisi halunnut ajaa takaisin Suomeen isänsä kanssa. Jos olisin tiennyt millainen Pisan lentokenttä on, olisin kernaasti ajanut itsekin. Mutta lennon jälkeen iloinen poika sanoi ”kaksi päivää ja sitten lennetään uudelleen” ☺️