Saanatunturi

Makaan täällä kotona oikean jalan polvileikkauksen jäljiltä, ja on ollut todellakin aikaa muistella viime kesää. Viime kesä oli erikoinen ja erityinen, todella ihana. Se jää mieleeni pysyvästi lopuksi ikää. Matkustelimme kuukauden Euroopassa, kävin ystävieni kanssa Poets Of The Fallin konserttimatkalla Prahassa, Justin Bieber , Johnny Depp ja Ed Sheeran konsertoivat Helsingissä. Brad Pittin näyttely Tampereella oli todella mielenkiintoinen ja jollakin tapaa kaikessa raakuudessaan hyvin herkkä. Ehkä minulle merkityksellisin ja tärkein muisto viime kesän syyskuulta on kuitenkin yksin tekemäni extempore-matka Saanatunturille. Minä, elämäni ruuhkavuosia viettävä neljävuotiaan pienen pojan äiti tuosta noin tuumasin, että lähdenpä ajamaan koko Suomen halki yksin lappiin ja näin tein. Halusin kokeilla rajojani, yllättää itseni, tietää miten uskallan, pystyn ja onnistun (vai onnistunko) ja ylipäätänsä tehdä sellainen itsensävoittamismatkan edes kerran elämässä. 

Olen matkustanut aiemminkin yksin, se on yllättävän mukavaa. Pitää olla sosiaalinen, mutta toisaalta pitää pärjätäkin aivan yksin. Olen luonteeltani introvertti, joten tällainen tapa matkustaa soveltuu minulle erittäin hyvin. Nyt tämän kaltainen matka oikein huusi luokseen, minun oli tehtävä se. 

Pakkasin matkalle tarvittavia välineitä pieneen Mersu A160:seen: retkeilykengät, vaellusvaatetta, makuupussin, varavirtalähteitä, kahvia termariin, eväät ja vaihtovaatteita pariksi päivää. Pakkasin auton takaosaan myös varuiksi patjan jos en onnistuisi löytämään yösijaa - mitään majoituksia en ollut varannut etukäteen. Tuo pieni Mersu vetää kokoonsa nähden uskomattomat määrät tavaraa. Mies ehdotti telttaa mukaan, mutta teltassa en nuku ellei olen aivan äärimmäisen pakko. Olen kaksi kertaa elämässäni nukkunut (taikka siis yrittänyt nukkua) teltassa, eikä siitä tullut yhtään mitään, minulla on aivan liian vilkas mielikuvitus sellaiseen. Toinen nukkumisyritys näistä kerroista sijoittui Kuusamoon Oulankajoen törmän varrelle. Se oli elämys itsessään, mutta kuulemma vuosien jälkeen kuultuani luvaton sellainen, haha. 

Järjestelmäkameran jalustoineen onnistuin unohtamaan täysin kokonaan kotimme eteiseen ja tajusin tämän vasta Lahden kohdilla. Olin jo turhan pitkällä kääntyäkseni takaisin. Harmitti todella paljon, koska kamera ostettiin aiemmin juurikin siksi, että pääsisin ottamaan sillä elämäni revontulikuvia juurikin Lapissa, no minkäs teet. En tajua vieläkään miten saatoin sen unohtaa. Mutta jälkikäteen asiaa mietittyäni en menettänyt yhtään mitään vaikka revontulia näinkin. 

Matkani alkoi aamulla viemällä poikani päiväkotiin ja sanomalla hänelle heipat. Tuona aamuna hänen halauksensa tuntui erityisen hyvältä. Äiti lähtisi reissuun. Ilma oli aurinkoinen ja kaunis. Yllättävän lämmin syyspäivä. Mulla oli niin hyvä fiilis, että taisin hymyillä koko matkan 25-tiellä Lahden moottoritielle saakka. Asensin iPhonen navigaattoriin päätepisteeksi Saanatunturin. Navigaattori muistutteli ajoittain lähestyvistä liikennekameroista joita 25-tiellä riittää rasittavuuteen saakka. En siis ajanut mitenkään lujaa vaan ihan liikennesääntöjen mukaan, mutta tuolla tiellä ne vain paikoin yllättää. Sain ihastella aamu-usvasta heräävää peltomaisemaa ja näin lintujen muuttoparvia isoissa auroissa taivaalla. Tuo ei voinut tietää mitään muuta kuin hyvää. Olin ladannut Spotifyn soittolistani Vibes täyteen uutta musiikkia ja kuuntelin sitä (sekä lauloin) kovaa. Minulle yksi suurimpia nautintoja on saada kuunnella hyvää musiikkia yksin ajellessani, ja tämä oli vain silkkaa nautintoa. Kajareista kaikui Tinlickerin I Am Free, Thirty Seconds to Marsin The Kill (on muuten vaikea laulettava), Royksoppin This Time, This Place, Justin Bieberin Honest, Sergey Lagutinin Jasper ja ennenkaikkea Desirelesin Voyage Voyage. Oon rakastanut tätä klassikkoa jostakin 80 lopulta lähtien (kuullessani äitini soittavan sitä olohuoneessa levysoittimelta), toisen kerran rakastuin biisiin uudelleen nähtyäni ihanan elokuvan Hytti Nro 6. 

Ajo soljui kuin itsestään. Tuona torstai-aamuna ei ollut liikennettä juuri nimeksikään. Ohitin Lahden ja ei aikaakaan kun lähestyin Jyväskylää. Minusta Suomen yksi kaunein tienäkymä on muutama kymmenen kilometriä ennen Jyväskylää avautuva korkea avara maisema. Se on vain tosi ihana. Lupailee tulevaa tunturimaisemaa ollen kuitenkin alempana Suomea. Matka jatkui. Pysähdyin muutaman kerran pissatauolle - kahvi teki tehtävänsä, mutta kunnolla syömään pysähdyin vasta Nelospysäkille Oulun jälkeen. Siellä iski ensimmäisen kerran poikaa ikävä. Katselin paikan leikkinurkkausta, ja kajakkia, jossa hän leikki edellisenä talvena. Mutta tarvitsin tätä matkaa, pientä taukoa ihan kaikesta, täysin yksin. Ruoka maistui tuona iltapäivänä erityisen hyvälle. Kello taisi olla jo neljä tässä kohden päivää. Ohitin Oulun, Iin, Simon, Kemin ja Tornion, Napapiirillä pysähdyin ottamaan kuvan, ja Aavasaksalla ihastelemaan kumpuilevaa jokimaisemaa. Alkaisin pikkuhiljaa olemaan lähempänä. Koko päivän oli ollut aurinkoinen keli ja se jatkui edelleen. Muonion kohdilla pikkuhiljaa jostakin syystä alkoi hieman jännittämään, olin jo hyvin kaukana ja Lapin käsivarsi edessä. Pikkuhiljaa talot harvenivat ja puut lyhenivät. Ensimmäiset porot kurkkivat uteliaasti tien reunassa. Yhdessä kohti näin kauempaa kaksi hahmoa ylittämässä tien, siinä kaksi isompaa kettua kohta tuijottivat minua suoraan silmiin tien oikealta puolelta. Olin niin onnellinen. 

Ilta alkoi pikkuhiljaa hämärtymään. Lapissa tulisi vielä edelleenkin pimeä hieman myöhemmin mitä etelässä - se oli tänään minun etuni. Aloin pohtimaan missä yöpyisin, pysäyttäisinkö auton jonnekin seisakkeelle. Katselin tarkkaan vastaantulevia leirintäalueita. Myönnettäköön, minua ei hirveästi houkutellut nukkuminen yksin siellä ei missään tienposkessa joten leirintäalue alkoi tuntumaan hyvältä vaihtoehdolta kunhan sellainen sopiva tulisi vastaan. Ajoin upeiden suoalueiden ohi. Valo kuulsi tyynien järvien päältä, taivas oli purppuranpunainen. Siellä täällä kauempana työntyi esiin jokin hiljainen tunturi. Ja mikä parasta, yhtään ihmistä ei ollut tullut vastaan eikä perässäni enää aikoihin. Olin yksin erämaassa. Ei mennyt enää pitkään kun huomasin Lätäsenon Majat, ja kaarsin autoni leirintäalueen pihalle. Se oli nappivalinta. Pihalla oli vain muutama asuntoauto. Kun nousin pienet raput vastaanottoon sisälle tunsin, että tämä oli oikea paikka. Täällä oli hyvä yöpyä. Paikan omistaja oli juuri sulkemassa paikkaa, kello oli puoli yksitoista. Ikäänkuin hän olisi tiennyt minun tulevan. 

Söin Pellosta ostamani valmissalaatin ja kolmioleivän. Olin hieman ylivirittyneellä päällä enkä saanut unta kuin vasta joskus puolen yön jälkeen. Halusin pysyä hereillä josko revontulia vaikka näkyisi, mutta taivas oli pilvinen. Kahden aikoihin yöllä minun oli pakko käydä vessassa ja se herääminen kannatti. Taivaalla loimusivat revontulet hipihiljaa kuin varkain, mutta onnistuin yllättämään ne. Ikävöin hieman kameraani, mutta en paljoa, ihailin vain sitä näkyä. 

Heräsin seuraavana aamuna sikeästä unesta aamupalalle. Se maistui niin hyvälle, ihan perus puuro tuoreine mustikkoineen. Juttelin paikan omistajan kanssa sähkön hinnasta, Venäläisistä ja säästä. Keskustelimme pitkät tovit. Kun lähdin palauttamaan astioitani tiskin taa, sielä kurkki varmastikin omistajan varttuneeseen ikään ehtinyt äiti hampaaton suu auki ihmetellen missä se poika luuhaa. Mua nauratti ja samaan aikaan olin haltioissani. Aivan ihana vanha mummo.  

Maksaessani majoituksen ja sanottuani heipat suuntasin aamupesun jälkeen autoni kohti käsivarren pohjoisosaa. Vaivaiskoivut olivat pikkuhiljaa vaihtamassa väriään eri oranssin variaatioihin. Taivas oli harmaa, mutta näkyvyys oli hyvä ja onneksi ei satanut. Muutama auto tuli vastaan silloin tällöin. Tie oli yhtä perunapeltoa, sitä ei olla taidettu uusia koskaan. Matkaa Saanatunturille oli sata kilometriä. Annoin silmieni levätä ihanaa aavaa maisemaa katsellen. Ei aikaakaan kun Saanatunturi näkyi ylväänä edessäni. Taivas oli paikkapaikoin aukeamassa ja ilma kirkastumassa, tämähän sopi paremmin kuin hyvin. Mutta oli todella kylmä. Kilpisjärvellä pysäköin auton retkeilykeskuksen eteen. Kävin kysymässä mistä reitti ylös Saanatunturille lähtee ja join kahvit. Tuumasin siellä paikan sohvalla istuessani, että tässä tämä nyt on, kauan haaveilemani nousu Saanalle. Saana tuntui siinä vieressä aivan järkyttävän korkealta. Kävin vaihtamassa retkeilyvaatteet ylleni ja lähdin etenemään. 

Nousu Saanalle alkaa aivan retkeilykeskuksen takaa. Ensin ohitin jonkintapaisen leirintäalueen jonka jälkeen suuntasin pitkospuille vaivaiskoivikkoreitin keskelle. Välillä pitkospuut päättyivät ja etenin hyvin kivikkoista ja kumpareista polkua ylöspäin. Pikkuhiljaa koivujen takaa alkoi näkymään aavaa tunturimaisemaa, olin haltioissani. Siellä täällä näkyi puolukoita ja söin niitä hyvillä mielin, Lapin vitamiinia. Pitkospuut päättyivät ja nousu oli yhä jyrkempää. Hieman pohdin jo tässä kohtaa miten polveni tulevat kestämään. Puuvyöhyke loppui ja eteeni avautui kivikkoinen tunturimaisema. Tässä kohden pilvisyys oli poistunut kokonaan ja keli oli aurinkoinen. Aurinko lämmitti todella mukavasti. Ihan superhyvä onni kävi kelin suhteen. Etenin yhä ylöspäin kiveltä toiselle ja reisiä jo hieman pakotti. Maisemat olivat huikeat. Nousin pikkuhiljaa yhä ylöspäin, välillä piti tasata hengitystä. Mitä korkeammalle nousin, sen kovemmin tuuli. 

Pääsin Saanatunturin ensimmäisille kivirappusille. Tunturimaisema oli yhä jylhempää. Olisin voinut tuijottaa sitä näkyä vaikka kuinka pitkään. Sivullani Kilpisjärven takaa siinsi Mallatunturi terävine huippuineen. Jatkoin nousemista yhä ylemmäs, joka askel tuntui todella raskaalta. Missään ei näkynyt mitään kylttiä paljonko matkaa huipulle olisi jäljellä, sillä olisi iso psykologinen vaikutus etenemisen suhteen. Pääsin ensimmäiselle levähdystasanteelle, olin 700 metrin korkeudessa. Jalkani löivät korkeudesta ja rasituksesta loukkua. Tässä kohden tein päätöksen olla jatkamatta pitemmälle. Portaita olisi ties kuinka paljon vielä ja minun olisi jaksettava takaisin alaskin. Jos en olisi ollut yksin, olisin varmasti jatkanut yhä ylemmäs. Nyt päätin olla etenemättä. Olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, toisella kertaa sitten. 

Kävelin alas yhtä verkkaisesti kuin ylös, mutta katse piti pitää visusti maassa. En huomannut aluksi edes kahta poroa aivan vieressäni, katselimme toisiamme yhtä ällistyneinä. Huojentuneena palasin retkeilykeskukseen ja huilasin hetken. Kerran aikaa oli tosi hyvin, päätin lähteä ajamaan Norjan puolelle. Tiesin, että maisemat muuttuisivat radikaalisti melkein heti rajanylityksen jälkeen. Päätin vaihtaa Spotifyn soittolistani välillä radioon ja ilmoille kajahti Erinin VGN. Ihastuin heti, ja kuuntelin kappaletta yhä uudelleen. Harmittelin hiljaa mielessäni, miksei Suomessa voi olla näin hienoja maisemia. Ihan käsittämättömän upeaa. 

Ajelin Yykeänperälle saakka, jossa haisi kala ja jonka pienessä satamassa oli ihania värikkäitä pieniä kalastuslaivoja. Jylhät lumihuippuiset vuoret siinsi vuonon toisella puolella. Olisin ihastellut pitempäänkin, mutta viima meni luihin ja ytimiin. Mutta oli ihana ajaa, aurinkokin tuli jälleen esille. Käsivarressa ruska oli jo pitemmällä. Lähdin tekemään paluumatkaa samaista ja ainoaa perunapeltotietä myöten. Radiossa soi Robin Packalenin Magic ja lauloin täysillä mukana. Tunnelma oli taianomainen, olin taas yksin siellä upeassa valtavassa värikkäässä erämaassa. 

Tuon ihanan päivän iltana pysäköin auton Pellon leirintäalueelle. Illalle oli vapaana vielä yksi saunavuoro, varasin sen. Voi luoja miten hyvältä tuntui löylyt puusaunassa. Katselin lauteilta ikkunasta avautuvaa tyyntä ja pimenevää järvimaisemaa ja kuuntelin hiljaisuudessa kiukaan huminaa ja palavan puun paukahtelua. 

Olin onnellinen, että lähdin ja sain kokea tämän.