Neljä viikkoa

"Nää sun polvethan on ihan paskana" huudahti röntgenhoitaja suoraan nähdessään kuvani niiden valmistuttua. Olin Auroran sairaalassa tutkittavana oikean polven sijoiltaanmenon jäljiltä. Mulla on viime aikoina kaikunut tuo lause aika useastikin korvissa - Ei tiennyt tuolloin nuori Katja mitä kaikkea tuo tulee elämässäni vaikuttamaan. 

Olin yläasteikäinen, kun minulla meni ensimmäisen kerran polvi sijoiltaan. Olimme menossa kaverin luokse naapurirappuun, olin kävelemässä liukkaita ulkorappusia ylös, liukastuin ja kaaduin. Aluksi en tuntenut mitään, mutta välittömästi tämän jälkeen alkoi aivan helvetinmoinen kipu. Kokeilin siinä kaiken tuskanhuudon lomassa mitä tapahtui ja tunsin polvilumpion olevan sivussa. Se onneksi muljahti itsestään takaisin paikoilleen, mutta se kipu oli aivan sanoinkuvailematon. 

Onneksi minulla oli paras kaveri siinä mukana, hän näki kaiken ja sai talutetuksi minut kotiin. Oli iltapäivä ja äitini tulisi kohta töistä. Muistan, että minua pelotti ja sattui ihan kamalasti, polvi turposi muodottomaksi. Äiti tuli kotiin, ja kun hän näki mitä oli tapahtunut, hän ensimmäiseksi löi minua poskelle! Ehkä se oli primitiivinen spontaani reaktio - en todellakaan tiedä, mutta en saa edelleenkään ystäväni ilmettä pois mielestäni, enkä koskaan saanut tietää miksi äiti toimi noin. Matkasimme äidin kanssa taksilla Auroran sairaalaan.  Odotustilassa minua pelotti niin paljon, että painoin pääni äitini syliin ja itkin, tämän jälkeen jäin sairaalaan yksin. 

Olen nyt ollut neljä viikkoa kotona sairauslomalla oikean polven operaation jäljiltä. Minulle tehtiin perjantaina 28.10.2022 polven puhdistusleikkaus poistaen sinne nuoruudesta saakka jääneitä irtokappaleita, suurimman ollen 1,8 x 1,8 cm, sekä poistaen kaiken maailman höttöä mitä sinne on nivelrikon vuoksi kertynyt. Olisin voinut valita toimenpiteen suoritettavaksi selkäydinpuudutuksessa, mutta en halunnut nähdä enkä kuulla yhtään mitään joten toivoin nukutusta. Muistan kun minua alettiin valmistelemaan toimenpidepöydällä nukutusta varten, aloin vain yks kaks vaan itkemään. Näin itseni jälleen sinä neljätoistavuotiaana tyttönä yksin taas jälleen kipeä ja pitkä toipuminen edessä. Anestesialääkäri kuivasi kyyneleeni ja jutteli mukavia, se tuntui hyvältä ja turvalliselta. 

Heräsin toimenpiteen jälkeen kipuun, kurkku oli kuiva. Näin jotakin hauskaa unta, en olisi halunnut herätä siitä. Polven yläpuolella tuntui ikäänkuin kiristävä vanne, ihan kuin jalka olisi ollut puristuksissa. Pyysin aika pian kipulääkettä. Sain heräillä rauhassa, sain syötävää. Olin saapunut sairaalaan klo 7.30 aamulla ja toimenpide tehtiin iltapäivällä klo 13. En ollut saanut syödä mitään ennen toimenpidettä ja nälkä oli ennen toimenpidettäkin hurja. Leikkaus kesti 45 minuuttia. Lääkkeet alkoivat pikkuhiljaa siitä tehoamaan, liiankin hyvin, minulle tuli todella paha olo. Tästä annoinkin sitten ylen ihan koko illan. Minun piti päästä illalla kotiin, mutta tuon pahoinvoinnin ja kivun vuoksi jouduin jäämään yöksi osastolle. Kyllä pitää kaikella kunnioituksella sanoa, että mietin monta kertaa sen yön aikana miten ihmeessä kaikki sairaanhoitajat jaksavat. Pääsääntöisesti tuntui, että kaikki heidän työnsä on ihmisten auttamista tarpeilleen. Nostelet ihmisiä, autat, hoidat, lääkitset ja kuuntelet. Kun pääsin näin läheltä konkreettisesti näkemään mitä hoitotyö käytännössä on, en voi muuta kuin toivoa, että palkkaus hoitajien osalta todellakin saadaan kohdilleen. 

Mieleeni jäi lämpimästi huoneessani ollut vierustoveri. Hän oli vanha mummo, joka oli toistamiseen lyhyen ajan sisällä sairaalassa. Häneltä oli murtunut molemmat lonkat ja polvikin oli mennyt sijoiltaan. Hän oli ollut lonkkaleikkauksessa ja kotiutettukin siitä, kunnes pian oli kaatunut, ja murtanut toisen lonkkansa. Ei tuollaista soisi kenellekään, mutta tosi reipas hän oli. Hän kertoi lämpimästi maaliskuussa kuolleesta miehestään. He olivat avioliitossa 64 vuotta. Hänen kertomuksiaan oli kiva kuunnella. 

Kävimme koko perhe viime sunnuntaina Helsingissä katsomassa Stockmannin jouluikkunaa, ja ihastelemassa pojan vuoksi ensilunta. Minulla meni kävellä Kampista Kolmen sepän patsaalle reilu 50 minuuttia, en pysty kävelemään kunnolla. Ja kun pääsimme kotiin, oli polvi aivan turvoksissa. Mulla meni kävellessä kaikki keskittyminen polveen askel kerrallaan. Oon ollut tästä liikkumattomuudesta ja toimettomuudesta todella masentunut. 

Nyt leikkauksesta on tosiaan kulunut neljä viikkoa. Polvi on parantunut hitaasti, eikä ole vieläkään kunnossa, mustelmiakin on edelleen sivutaipeessa ja polven takana. Alkuun söin kipuun Panacodia, mutta se piti lopettaa kun voin sen takia huonosti, ihan hirveä lääke. Muuten tähän saakka on mennyt aika lailla säännöllisesti kolme kertaa päivässä Panadol Fortea ja 800 mg Buranaa. Oon maannut tuntikausia jalka koholla sohvalla, nukkunut hirveät määrät - oon jostakin syystä ollut ihan todella väsynyt. Oon jumppauttanut polvea, ja aina vain se turpoaa tämän jälkeen. 

Kävin tänään kontrollissa lääkärissä Lohjan sairaalassa ja polvesta yllättäen intuboitiin kolme isoa putkiloa nivelnestettä pois. Se helpotti painetta ihanasti heti, mutta tietty, sattui aivan saatanasti, olisin voinut potkaista lääkäriä. Tyhjennyksen jälkeen polveen laitettiin jälleen Synvisc One -ruiske. Sain sen viimeksi puoli vuotta sitten. Sen tulisi helpottaa kipua, pääsisin vähentämään särkylääkkeitten määrää, ja pikkuhiljaa liikkumaan paremmin.