Auschwitz-Birkenau 4.7.2022
Auschwitz on paikka jossa ei haluaisi käydä, mutta se on paikka jossa kaikkien pitäisi käydä. Ihmiset pelkäävät käynnin aiheuttavan liian paljon tuskaa, itse kävelin siellä turtana toistaen lukuisat kerrat itselleni "miksi". Olin henkisesti aivan rikki käynnin päätteeksi. Halasin vain pientä poikaani. Mieheni tuli hakemaan minut Auschwitzin pysäköintialueelta ja en voinut muuta kuin istua autossa hiljaa. En uskaltanut ääneen poikani kuullen kertoa miehelleni paikasta, kerroin vasta kun lapsi meni nukkumaan. Auschwitz on pahuuden pesä, julmuuden irvokas kuvaillistuma jota ei koskaan olisi saanut tapahtua. Kaikki mitä Aucshwitsissa näet ja kuulet on enemmän kuin mikään dokumentti tai elokuva. Niillä monilla sijoilla joilla seisoin oli joku voitu julmasti tappaa tai hakata henkihieveriin.
Kierros Auschwitzsissa alkaa astumalla elokuvasaliin, istumalla tuoliin ja seuraamalla viidentoista minuutin ajan videopätkää, joka oli niin hirveä, että teki mieli kääntyä pois jo kesken sen kaiken. En varmaan koskaan olen nähnyt niin kamalaa taltiointia tästä hirveästä kuolemanleiristä, mutta totuus pitää näyttää. Vieressäni istui perheitä, joissa oli nuoria mukana. Mietin koko ajan mitä nämä nuoret mahtavat ajatella.
Kaikki tietävät mitä Auschwitzissa tapahtui. Sitä ei tajua kunnolla kuin vasta siellä paikan päällä. Kävelimme elokuvan loputtua oppaan johdolla kohti porttia, jossa lukee Arbeit Macht Frei "Työ tekee vapaaksi", se on aivan sairas vitsi. Ainoa vapautus, jonka työnteko Auschwitsissa tarjosi, oli kuolema.
Auschwitzin Arbeit Macht Frei kyltti katosi joulukuussa 2009. Kyltti oli ruuvattu irti toisesta ja revitty irti toisesta päästä. Se löydettiin palasiksi katkottuna pohjois-Puolasta kolme päivää myöhemmin. Poliisi pidätti viisi miestä myöhemmin epäiltynä kyltin varastamisesta.
Auschwitsissa kuljimme parakeista parakkeihin jotka on muutettu museoiksi. Minua todella puistatti Blockin 20 vieressä. Tämä parakki oli sairaala jossa tehtiin aivan käsittämättömiä ihmiskokeita. Kokeilla ei välttämättä tarvinnut olla mitään tarkoitusta, kunhan vain kokeiltiin. Kun vanki saapui keskitysleirille, hänen ensimmäinen tehtävänsä oli riisuuntua alastomaksi ja mennä "mikveen", eli kylpyyn joka oli täynnä likaista vettä. Tämän jälkeen vangeilta leikattiin hiukset pois. Hiuksista tehtiin tyynyjä, patjoja ja peittoja, niistä ommeltiin jopa sukkia. Kylvyn jälkeen oli lääkärintarkastus joka tarkoitti melkein kaikille kävelyä suoraan kaasukammioon, oli vanki lapsi tai aikuinen. Raskaana olevat lähettiin kuolemaan heti. He, vahvemmat taikka jonkin muun taidon omaavat hyvässä fyysisessä kunnossa olleet saivat alusvaatteet, kesä- ja talvileirivaatteet, puukengät ja huivin. Joskus vaatteet oli kaasutettu häätäen pois loistet edellisten omistajien jäljiltä joskus ei. Vaatteiden edelliset omistajajat ehtivät elää leirillä pääsääntöisesti vain kaksi kuukautta, tuo oli keskiverto aika minkä ihminen leirillä pystyi elämään. Jos ihminen ei kuollut työn aiheuttamaan nääntymykseen, julmiin ihmiskokeisiin, rangaistuksiin tai tauteihin, hän kuoli kaasukammiossa. Vangit, joilla oli korkeakin kuume, oli pakotettu työskentelemään, työtä ei saanut lopettaa. Voisi sanoa, että kuolema oli pelastus. Pelastus, jota kenellekään ei koskaan olisi tarvinnut tapahtua.
Kävelimme isoon huoneeseen jossa oli valtavat lasivitriinit täynnä ihmisten hiuksia. Hiuksia ei saanut kuvata kunnioituksesta vainajia kohtaan, ei olisi käynyt mielessänikään. Eräässä lasivitriinissä oli tuhansittain silmälaseja. Vangit joutuivat luopumaan kaikesta kun he saapuivat leirille. Jos vangilla oli jokin apuväline tai proteesi, se tarkoitti varmaa kuolemaa samantien. Proteeseja oli yksi vitriini täynnänsä. Yksi valtava vitriini oli täynnä merkattuja matkalaukkuja, ne luvattiin palauttaa omistajilleen takaisin, näin ei koskaan käynyt. Kaikista suurin vitriini, tai en ole varma oliko se samankokoinen kuin vitriini jossa oli leikattuja hiuksia, oli täynnä kenkiä. Niitä oli varmaankin kymmeniä tuhansia. Kengät olivat leirille saapuneiden ihmisten, he kaikki kuolivat. Matka jatkui, oli valtava huone joka oli täynnä emalilautasia, mukeja ja kannuja. Ihmiset joutuivat luopumaan ihan kaikesta.
Matka jatkui edelleen ja mitään varoittamatta saavuimme huoneeseen jossa oli vitriini täynnä pienten lasten kenkiä, vitriini jossa oli pienen vauvan vaatteita, vitriini jossa oli taaperon ja lapsen vaatteita. En voinut yhtään mitään, kyyneleet alkoivat vain väkisinkin tulemaan. Käännyin poispäin ryhmästä ja kaikesta mitä näin, laskin pääni käsiini ja itkin. Tuntui, etten kestä enempää. Yritin lopettaa itkun, mutta en voinut. Kyyneleet vain valuivat. Kurkkuani kuristi. Englantilaiset kaverukset, kaksi mustalaisnaista katsoivat minua kuin ymmärtäen. Tuntui, että loppuajan kierroksella he kävelivät lähempänä minua kuin tukien. Ja tukea minä tarvitsin. Se tunne, jonka tuolla koin oli jotakin mitä en ikinä pysty kirjoittamaan taikka kenellekään avaamaan.
Olen kävellyt halki kaasukammion jonka seinillä on hirvittävät raapimisjäljet, mitä pakokauhua siellä on ihminen voinut tuntea? Olen katsonut korkeaa rautaista puolapuuta, jota käytettiin ihmisten hirttämiseen, olen koskettanut seinää jonka edessä teloitettiin ihmisiä yhä uudelleen ja uudelleen. Katsoin hirttopuuta, sen kylmää kaarrettua rautaista naulaa johon ripustettiin ihmisiä vuoron perään ja hirtettiin. Se oli oikein jalustalla kaasukammion edessä. Katsoin erään sellin oven ikkunasta selliin sisälle, johon ihminen rankaistiin jäämään kuolemaan ilman ruokaa ja juomaa. Katsoin metrin leveätä selliä jossa pakotettiin ihminen seisomaan tietämättömän ajan. Katsoin pientä kaarevaa ovea maan tasossa, rangaistuksen saanut vanki joutui ryömimään ovesta sisälle ja jäämään sinne pimeään onkaloon määräämättömän pitkäksi ajaksi. Katsoin polttouuneja joissa poltettiin yhden vuorokauden aikana jopa 4000 ruumista.
Auschwitsissa kävellessä ei voinut välttyä kysymykseltä miten kaikki hirmuteot siellä pystyttiin tekemään. Millaiset hirmuvartijat siellä toimivat? Vastaus on päivän selvä, niissä olosuhteissa joko sinä tai minä. Vangit oli pakotettuja tappamaan toisia vankeja. Jos ei totellut vanki teloitettiin. Vain hyvin pieni osa leirin saksalaisista työntekijöistä oli kosketuksissa itse surmaamisten kanssa, vangit hoitivat ne itse. Tätä hirveätä työtä tekemällä he saattoivat pitkittää omaa elämäänsä.
Kävelin Birkenaun tuhoamisleirin halki sen toisella puolella olevien muistolaattojen luo. Alue oli valtava, 175 hehtaaria. Jokainen askel raastoi sydäntäni. Vangit tuotiin Birkenauhun junalla. Lääkärit tarkastivat vangit välittömästi ja vähänkään työkyvyttömäksi todetut lähetettiin raiteiden päässä oleville kaasukammioille tapettaviksi. Tavallisesti vauvat, lapset ja vanhukset kuolivat nopeasti tulonsa jälkeen, elleivät joutuneet Josef Mengelen kaltaisten lääkäreiden tutkimuskohteiksi. Mengelen nimettiin julmista ja aivan päättömistä teoistaan ihan syystä kuoleman enkeliksi. Miten kukaan on koskaan voinut toimia noin?
Birkenaun alueella on ollut yli kolmesataa rakennusta, joissa yhdessä asui kerralla jopa 1000 vankia. Jäljellä olevat rakennukset eivät olleet suuren suuria, joten lukumäärä tuntuu käsittämättömältä. Lähellä muistolaattoja on yksi saksalaisten tuhoama kaasukammio. Saksalaiset yrittivät sodan loputtua tuhota sen ja muita todisteita siinä onnistumatta.
Poikani Oscar ihmetteli kovasti miksi menin yksin Auschwitziin. Hän olisi halunnut kovasti museoon (jonne kerroin meneväni) mukaan. En osannut vastata hänelle niin hyvin kuin olisin halunnut, ikäiselleen, miksei mukaan lähteminen sopinut. Hän ihmetteli kolmevuotiaan lapsen upealla ajattelutasollaan ääneen "mitäs vitsiä?" Niinpä (Auschwitz).
Kommentit
Lähetä kommentti