Raskas, raskas ilta

Poikieni Nikon ja Samin isän taival täällä maan päällä päättyi eilen illalla. Hän on nyt siellä jossakin missä aikaa ei tunneta, missä ei ole kipuja, vain ääretön. Hän nukkui pois nopeasti etenevän syövän uuvuttamana saaden diagnoosin vasta lokakuussa 2021. Olen niin pahoillani poikien puolesta, heidän ei olisi tullut menettää omaa isää elämiensä kulta-aikana, alle kolkytvuotiaina. Tämä kaikki on niin väärin. 

Vaikka me emme onnistuneet, olen arvostanut Markoa poikien isänä hyvin paljon. Hän on kokenut elämässään ehkä enemmän kuin moni muu, mutta kaikesta selvinnyt. Hän oli hyvä isä. Hän rakasti poikiaan yli kaiken ja antoi pyytettä aikaansa. Mitään anteeksipyydettävää tai annettavaa ei jäänyt. Jäi vaan suuri tyhjyys ja suru. 

Elinaikaa hänelle oli keskiviikkona arvioituna enää vain noin yksi, kaksi päivää. Tiistaina se oli vielä noin viikko. Kävin sanomassa hänelle keskiviikkona viimeisen kerran hyvästi. Onneksi menin, seuraavana päivänä hän oli valitettavasti jo täysin tiedoton. Hän oli keskiviikkona vielä ymmärtäväinen vaikka nukahtelikin tuon tuosta ja oli hyvin väsynyt. Hän oli kuin 110-vuotias mies 51 vuotiaan kehossa, hyvin hauraana ja kipeänä. Nähdessään minut hän sanoi leppoisasti "Ai Katjako se siinä" katsoen suoraan silmiin. Se lämpö mikä poikien ja isänsä välillä oli, oli käsinkosketeltavissa. Ja se huumori, sitä riitti loppuun saakka. Molemmat poikani ovat pitkiä miehiä ja Marko sanoi pojalleen selvästi pilke silmäkulmassaan, kun tämä siinä sängyn vieressä seisoi isänsä kädestä pitäen, "sinäkin pitkä kuin nälkävuosi". Sain sanottua Markolle, että hän on hyvä isä. Ja viimeisen kerran hyvästi. 

Torstai-aamuna kello 6 hoitaja oli mennyt Markon huoneeseen, ja siellä hän seisoi sänkynsä vieressä laidasta tukea pitäen. Tämä kertoo miehen kovasta sinnikkyydestä, hän oli kova pyöräilymies. Miten hän on päässyt sängystä pois kovissa kipulääkkeissä, kun laidatkin ovat olleet ylhäällä, tippaletku kädessä hyvin kiinni sekä katetri täysin paikoillaan? Tämä jää ikuiseksi mysteeriksi. Mitään letkuja ei ollut irronnut, eikä hän ollut onneksi vahingoittanut itseään. Hänet oli laitettu voipuneena takaisin sänkyynsä ja annettu voimakkaampaa kipulääkettä. Niko kävi isänsä luona päivällä ja hän oli vain nukkunut. Hän nukkui sikeästi koko päivän elimistönsä yrittäessä ylläpitää kaikkea toimintaa, kunnes..

Torstai-illalla minun piti itse vetää hieman happea ja olin kuvaamassa ehkä tämän kevättalven hienoimpa revontulia. Tämä on minun rakkain harrastus ja siinä voi samalla miettiä rauhassa kaikenlaista. Katselin siinä tähtitaivasta ja revontulia, pyysin äitiäni taivaalla pitämään Markosta hyvää huolta kun hetki koittaa. Minulle tuli aivan yht äkkiä suuri pakottava tarve soittaa heti nuoremmalle pojalleni joka oli isänsä luona. Ja hän vastasi - itkien - kertoi että kaikki oli päättynyt hetki sitten. Marko nukkui pois torstaina 10.2.2022 klo 19.30. Marko oli nukkunut sikeästi koko päivän kunnes siinä hieman klo 19 jälkeen oli hengitys alkanut rohisemaan. Siitä hieman ennen klo 19.30 hän oli avannut silmänsä katsoen Samia suoraan silmiin ja nukahtanut rauhallisesti pois. 

Lähdin heti ajamaan Vihdistä kohti Helsinkiä. Ajomatka Turun moottoritiellä tuntui ikuisuudelta, kohtuuttoman pitkältä. Laitoin välillä viestiä pojilleni, että olen tulossa. Siinä tilassa ei olisi saanut ajaa. Pääsimme Meilahden sairaalalle, ja Niko pääsi isänsä luokse. Me halasimme, me itkimme, me nauroimme, me olimme hiljaa. Ymmyrkäisinä. Markon ei tarvinnut lähteä yksin.