Olen yrittänyt prosessoida kaikkea tapahtunutta, mutta aivot lyö tyhjää, olen kuin jossakin aivosumussa koko ajan. Näen koko ajan silmissäni Markon katseensa minuun. Hän katsoi minua pitkään kun sanoin hänelle keskiviikkona hyvästi. Otin kädestä ja pidin siitä kiinni. Halusiko hän vielä sanoa jotakin, lähdinkö pois liian pian. Se katse oli syvä, pelokas, lämmin, Miksen ymmärtänyt kysyä haluaako hän vielä sanoa jotakin, minulla olisi ollut aikaa. Muuta olekaan.
Näen myös koko ajan hänet makaamassa sairaalasängyssään, kuolleena, ja niin pienenä. Hänen kasvojensa ympärille oli laitettu sidosteliina, kai pitääkseen suuta kiinni kaikessa kuoleman etenemisen prosessissa. Eilen illalla havahduin miettimään miksi se piti laittaa hänelle niin pian? Poikansa tuli hyvästelemään isäänsä ja hänen viimeinen muistikuvansa tulee olemaan tuo kuva. Miksi?
Olen itkeskellyt, kovastikin. Oon ihan turta. Mietin koko ajan miten pojat jaksaa ja pärjää. He kertovat kaiken olevan ihan ok, mutta onko se totuus? Olen kohta menossa heidän luokseen, soitamme yhdessä hautaustoimistoon ja aloitamme kaikkien asioitten järjestelyt. Vanhempana minulla on velvollisuus ja vastuu auttaa olivatpa he kuinka aikuisia tahansa. Yksin en heitä jätä. Eilen järjestin heidän isänsä taloyhtiöön suruliputuksen ja soitttelin lukuisiin ei paikkoihin kysyäkseni neuvoa mitä pitää tehdä, poikani toivoivat niin, ja minä autan. Minulla meni puoli päivää, ja nukuin tämän jälkeen puoli päivää. Öisin en saa unta.
Mielessä pyörii lukuisia kysymyksiä, pääkysymyksenä miksi? Kaikki eteni aivan valtavan nopeasti, ihan liian nopeasti. Toisaalta, järjestikö joku tuolla ylhäällä asian niin, ettei poikien tarvinnut seurata toisen kärsimystä pitempään. Kuinka paljon Marko on kärsinyt tuomatta sitä mitenkään esille pojillensa? Niko on muistellut viimeisiä yhteisiä päiviä isänsä kanssa, hän oli tämän luona yli viikon kunnes oli pakko soittaa ambulanssi. En muista, että Niko olisi kertaakaan sanonut isänsä valittaneen. Hän ei valittanut sairaalassakaan. Samille hän oli sanonut tiistaina rauhallisesti, että hänen aikansa on tässä, että jatkakaa te pojat hyvin eteenpäin. Torstaina oli hänen aikansa lähteä.
Syöpä on julma. Torstai-aamuna lääkäri oli tehnyt päätöksen, että ei kannata enää antaa ravintoa tai nestettä ellei itse halua, kipulääkitystä ja rauhoittavaa vain tipassa. Marko oli vielä tuona aamuna yrittänyt nousta ylös ja sanoa jotakin, muttei tullut enää sanoja. Miten hän olisi itse pystynyt ilmaisemaan mitään? Olen ollut tästä todella ahdistunut. Tuntuu, että itselläni hengitys salpautuu ja sydän lyö tuhatta ja sataa. Hänet ikäänkuin turrutettiin lääkkeillä. Siksi hän nukkuikin koko ajan tämän jälkeen. Ehkä se oli armollisintakin, turhaa pitkittää mitään. Entä jos hän olisi ollut tajuissaan? Nämä ovat loputtomat kysymykset jotka mielessäni pyörii.
Kun katselin häntä sairaalasängyssään keskiviikkona, hän oli kuin vanha ukko nuoren aikuisen miehen kehossa. Hänen sydämensä löi todella kovasti, silti hän hengitti rauhallisesti. Aina välillä hän heräilli, jutteli niitä näitä ja nukahti taas. Hänen oli vaikea olla, katetrin johto painoi vatsaa joka oli turvoksissa. Hänellä oli huono asento, poikansa auttoivat isäänsä. Mutta kaikessa tuossa kauheassa karuudessaan hän näytti hyvin kauniilta, mieheltä jota olen joskus rakastanut ja kovasti. Jonkun lapselta, josta on pidetty huolta. Jonkun ystävältä, jonka kanssa vietetty hauskaa ja keskusteltu syviä. Isältä, joka rakasti lapsiaan pyyteettä. Olen niin pahoillani, että koskee.
Kommentit
Lähetä kommentti