Suoločielgi

Rakastan Saariselkää, olen aina rakastanut. En tiedä mikä sinne aina vetää takaisin, mutta huomasin jo joulun jälkeen sellaisen jännän tunteen vatsan pohjassa, että sinne oli vain jälleen päästävä. Se piskuinen kylä, joka on vuodesta toiseen onneksi pysynyt samanlaisena vetää puoleensa. Saariselällä on karua ja kaunista, siellä pääsee ihan oikeaan erämaatunnelmaan jos haluaa. 

Oltiin juuri muutettu joulun jälkeen Espoosta Vihtiin, omakotitalossa riittää remppaa ja olin jo pelkästä joulun vietostakin ihan puhki. Oon ollut jotenkin ihan superväsynyt ja huonolla tuulella. On ollut pakkaamista ja purkamista, olen kasannut Ikean keittiötä, vienyt kuormakaupalla roskaa jäteasemalle. Mikä siis parempaa kuin pieni breikki. "Pieni" viidentoista tunnin ajokaan ei haitannut, päin vastoin. Tiesin jokaisen minuutin vievän meitä sinne koko ajan lähemmäs. Oscar matkustaa kuin vanha tekijä, ottaa lungisti ja nauttii maisemista. Hieman meinasi hermostua kun nukkumaan piti alkaa, mutta kauaa ei tarvinnut toista poskesta paijata kun yöunille kävi siinä kello 20 maissa. 

Lähdimme ajamaan Saariselälle Vihdistä keskiviikkoaamuna 5.1.2021 klo 8.30 ja olimme perillä Saariselällä noin yhden maissa yöllä. Pysähdyimme matkan aikana kolme kertaa ja se tiesi aina puoli tuntia lisää matka-aikaa, lisäksi Iin kohdalla oli pitkän aikaa leveä kuljetus, jonka vanassa menimme. Sää ajaa oli hyvä, nelostie oli hyvässä kunnossa, autoja ei ollut kovin paljoa ja ainut kohta jossa satoi ihan huolella lunta, ja jolloin myös vaihdettiin kuskia - mies ajamaan - oli Siikalatvan kohdilla. Mies kysyi minulta satasen alueella "paljonko sulla on vauhtia?", ja kuuttakymppiähän minä siinä  rankassa lumipyrsyssä melkein sokkona vetelin, joten parempi vaihtaa. Mietin usein miten ulkomailta tulevat turistit uskaltavat ajaa suomen talvessa. On liukasta ja keli voi vaihtua jäätävästä vesitihkusta rankkaan lumisateeseen hetkessä, puhumattakaan jos he uskovat sokeasti navigaattorin antamaan reittiin. Ei ole leikin paikka kolmenkymmenen asteen pakkasessa jymähtää lumipenkkaan tiellä jota ei talvihoideta. On se suomalaisellekin jännä paikka. Ajettiin viime vuoden tammikuussa Saariselältä Leville, ja onneksi ei menty navigaattorin antamaa reittiä myöten, vaan ajettiin suosiolla Sodankylään ja sielä Leville. Pakkasta oli tuona iltana pahimmillaan 38 astetta ja autossa sisällä lämpö laski 13 asteeseen. Laskin vain välimatkoja ohitetuista taloista, peläten dieselauton hyytymistä. 

Saariselällä tuntuu, että siellä voi hengittää. Tunturien kauneus on henkeäsalpaava. Kumpa tuonne pääsisi joskus pidemmäksi aikaa. Taivaanrannan tuhannet pastellien sävyt ja tykkylumi on hätkähdyttävä yhdistelmä. Ja vaikka on kylmä kuin Siperiassa ei se tunnu siltä kunhan osaa pukeutua oikein. Saariselällä ihmiset ottavat sinut avosylin vastaan. Ruoka on ravintoloissa huolella tehtyä ja hyvää. Kävimme syömässä niinkin eksoottisessa paikassa kuin Pirkon pirtissä, mutta se tilaamani härän seläke sisäfileestä meinasi viedä tajun. Koskaan ei mieleeni ole tullut sana foodporn, mutta tuolla tuli ensimmäisen haarukallisen jälkeen, ihan yllättäen ja odottamatta, hahahaha :) 

Ajelin torstain ja perjantain välisenä yönä Ivaloon saakka revotulien perässä, enhän minä niitä tällä onnellani nähnyt. Paluupäivämme yönä oli kuulemma ollut ennätyksellisen hienot revontulet, niin minun onnea. No, jokin kerta. Olisi hienoa ollut ajaa Inariin saakka, mutta ei siitä ole iloa pimeällä. Se tie on valehtelematta yksi hienoimmista Suomessa. 

Ensi kerralla Oscarin pitää päästä ajelemaan moottorikelkalla. Selvästi pikkumiestä kiinnostaa tuo menopeli jo. Hän sai onneksi syöttää poroja, laskea pulkalla ja uida kylpylässä ihan urakalla. Meinasin paluupäivän aamuna saada jonkinnäköisen pienen hermoromahduksen, reagoin hieman liian voimakkaasti lähtöön. Yleensä vuodatan spontaanisti muutaman ihan aidon liikutuksen kyyneleen, niin paljon paikasta pidän. Ehkä se on tämä korona, en olisi halunnut palata takaisin tähän ahdistukseen.