12.9.2021

Ajelin tänään Eestinmäessä Kirkkonummella, olin ajatuksissani ja ihailin maisemia. Pysähdyin katselemaan valtavan hanhilauman laskeutumista pellolle. Hanhia oli aivan järjetön määrä, satoja. Syksy on vääjäämättä tullut. Yleensä ahdistun lähenevästä talvesta, nyt tänä syksynä on ollut jollakin tavalla toisin. Puut ovat pikkuhiljaa alkaneet vaihtamaan väriä ja ulkona on ollut todella miellyttäviä ilmoja, ihanan lämmintä. Nuorimmaisen poikani syntymäpäivä on tämän kuun lopussa ja tarkkailen syyskuuta siksi tarkemmin. Pienen elämänsä syntymäpäivinä on ollut kaunis ja lämmin ilma. Vielä ei ole loppukesä siis ihan täysin ohi. 

Oscar on ollut päiväkotipäivien jälkeen jotenkin tavanomaista hiljaisempi. Hän siirtyi syyskauden alettua isompien lasten ryhmään ja siirtymä on selvästi vaikuttanut häneen. Minusta on kohtuuttoman iso muutos pienelle kaksivuotiaalle siirtää hänet ikänsä vuoksi toiseen ryhmään täysin uppo-outojen aikuisten ja lasten kanssa. Oscar on alkanut näkemään painajaisia ja hän on itkeskellyt päiväkodissa. Päiväunia hän ei myöskään nuku. Olen todella harmissani ja surullinenkin tästä. Yks' kaks hänen tulee osata olla iso ja tehdä moni asia itse. Pohdin asiaa siltä näkökannalta, että otetaan esimerkiksi yksilö työyhteisössä, joka joutuu ison organisaatiomuutoksen alle ja tämän takia tämä yksilö siirretään kokonaan toiseen yksikköön tekemään kokonaan toisenlaista työtä. Olen itse kokenut tuon ja kyllä siinä aikuinenkin äkkiä tuntee itsensä orvoksi, mutta entä pieni kaksivuotias? Miksi lapsi ei saa kasvaa ja kehittyä siinä tutussa ja turvallisessa ympäristössään? Miksei kaikki ryhmän lapset voi jatkaa samassa ryhmässä esikoulun alkuun saakka ja sen jälkeenkin?

Oscar on alkanut sanomaan useammin "ei mitään hätää". Hän sanoo näin kun hän on hämmentynyt taikka peloissaan, eikä osaa muuten ilmaista itseään. Itkemällä toki tietty. Päiväkotipäivien jälkeen olemme olleet ihan hissukseen kotona omassa pesässämme turvassa kaikelta ylimääräiseltä muutokselta ja poika saa olla oma itsensä. Täällä meillä ei ole mitään hätää. Toivon, että tilanne tästä pian helpottaisi. 

Sain tänään kuulla erään läheisen sairastumisesta syöpään. Asiasta kertoi minulle oma poika. Elämä pysähtyi hetkeksi siihen paikkaan ja ajatuksiini ei mahtunut mitään muuta kuin, miksi? Elämä on välillä ihan liiankin raakaa ja julmaa ja tätä on vain pakko kestää.