Elokuvia Road trippaamisesta & travellauksesta
Voisin lähteä pelkän elokuvan takia katsomaan maisemia paikan päälle. Itse asiassa niin olen tehnytkin, ainakin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla kyseessä oli Pariisi, kiitos Da Vinci Koodi-kirjan ja vasta myöhemmin kylläkin elokuvan. Kirjan olen lukenut kaksi kertaa ja elokuvan nähnyt varmaankin kuusi - seitsemän kertaa, kaksi kertaa näistä ihan elokuvateatterissa. Da Vinci Koodi kertakaikkiaan kolahti suurilla ihmeellisyyksillään ja oivalla ajatuksella että entä jos..
Louvressa käydessäni vatsani heitti voltin nähdessäni Mona Lisan. Tarkistaa piti tietenkin onko Maria Magdalenan hauta kuulun lasipyramidin alla, ei ollut. Roseline, elikkä ruusulinja löytyy Saint Sulpicen katedraalista.
Toinen elokuva, joka teki minuun kertakaikkiaan lähtemättömän vaikutuksen on Eat Pray Love. Sen vanavedessä en vielä ole ehtinyt Balille, mutta se päivä koittaa vielä joskus. Bali sisältyy Bucket listaani joka kasvaa kasvamistaan. Eat Pray Love kuvastaa loistavasti sitä mitä voisi olla elämä kuunnellen todellakin itseään, olla armollinen itselleen ja tehdä kuten sydän sanoo. Voi elämä!
Itkin tätä elokuvaa katsoessani. Toki pitää ymmärtää, että se on vain elokuva mutta miten ihanasti tehty. Laittoi miettimään.
Sitten löytyy kolmas elokuva, jota katselin henkeä haukkoen - 127 tuntia. Elokuva on tositapahtumiin perustuva, ja se pohjautuu Aron Ralstonin omiin kokemuksiin jäädessään jumiin kanjonissa keskellä ei mitään, Utahin erämaassa. Kauhunsekaisin tuntein katselin tätä elokuvaa vannoen, että vielä jokin päivä näen noita kanjoneita ja ihan melkein näinkin.
Matkattiin viime kesänä Grand Canyonin lähellä Flagstaffista pohjoiseen kohti Pagea. Sieltä löytyy White Antelope Canyon joissa tätäkin elokuvaa on kuvattu. Oltiin ajettu 135 mailia vain tätä tarkoitusta varten, maksettiin pääsyliput 45 dollaria intiaanien pitämässä toimistossa, hypättiin jeeppien kyytiin ja matkattiin kohti erämaata. Kanjoniin johtavan portin luona eräs intiaaniopas huiteli käsillään ei-merkkiä ja osoitteli välillä taivasta kohti. Sysimusta ukkospilvi lähestyi meitä uhkaavasti ja kaatosade kasteli jo maata vähän matkan päässä meistä. Meillä ei ikävä kyllä tuona paahtavan helteisenä päivänä ollut enää mitään asiaa Antelope Canyoneihin, sade olisi vienyt meidät mennessään siellä maan sisällä. Silloin kyllä myönsin, että otti päähän ihan helkutisti, mutta minkäs luonnonvoimille teet. Road tripillä aikaa on rajatusti, ei voitu jäädä odottamaan seuraavaan päivään vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.
127 tuntia opettaa erittäin hyvin sen, että matkaa ihan minne tahansa, kannattaa siitä aina kertoa jollekulle. Ihan vain varuiksi, ei siitä haittaakaan ole.
Tässä pari päivää sitten katsottiin Barbra Streisandin ja Seth Rogerin uusin leffa The Guilt Trip. Elokuva kertoo äidin ja pojan matkasta pojan työn merkeissä Yhdysvaltain halki. Leffahyllyn edessä hihkuin ja elättelin toiveita hyvästäkin elämyksestä mutta katin kontit. Muutaman kerran sai väkinäisesti nauraa jollekin vitsille jonka jompikumpi siinä heitti, matkateosta päässyt ihastelemaan sitten senkään vertaa. Anteeksi, Grand Canyonia siinä vilautettiin hetken verran. Jos joku tykkää jenkkihömppäleffoista niin tästä kyllä löytyy sellainen.
Muita mielestäni hyviä Road trip-elokuvia, taikka sinne päin:
(saa lisäillä jos jokin oikein oleellinen puuttuu) Thelma ja Louise, The Beach (juu, tuollakin rannalla on käyty), Amelie, True Romance, Nyt tai ei koskaan (aivan mahtava Jack Nicholsonin leffa), Erämaan armoilla, Rain Man, Seitsemän vuotta Tiibetissä, Up in the Air, The Tourist, Chevy Chasen Maalla on mukavaa ja Faijalla homma hanskassa siis National Lampoon´s Vacation (ihan törkeen hyvä), Steve Martinin vauhdilla Chicagoon, Borat, Zombieland, The Straight Story...
Louvressa käydessäni vatsani heitti voltin nähdessäni Mona Lisan. Tarkistaa piti tietenkin onko Maria Magdalenan hauta kuulun lasipyramidin alla, ei ollut. Roseline, elikkä ruusulinja löytyy Saint Sulpicen katedraalista.
Toinen elokuva, joka teki minuun kertakaikkiaan lähtemättömän vaikutuksen on Eat Pray Love. Sen vanavedessä en vielä ole ehtinyt Balille, mutta se päivä koittaa vielä joskus. Bali sisältyy Bucket listaani joka kasvaa kasvamistaan. Eat Pray Love kuvastaa loistavasti sitä mitä voisi olla elämä kuunnellen todellakin itseään, olla armollinen itselleen ja tehdä kuten sydän sanoo. Voi elämä!
Itkin tätä elokuvaa katsoessani. Toki pitää ymmärtää, että se on vain elokuva mutta miten ihanasti tehty. Laittoi miettimään.
Sitten löytyy kolmas elokuva, jota katselin henkeä haukkoen - 127 tuntia. Elokuva on tositapahtumiin perustuva, ja se pohjautuu Aron Ralstonin omiin kokemuksiin jäädessään jumiin kanjonissa keskellä ei mitään, Utahin erämaassa. Kauhunsekaisin tuntein katselin tätä elokuvaa vannoen, että vielä jokin päivä näen noita kanjoneita ja ihan melkein näinkin.
Matkattiin viime kesänä Grand Canyonin lähellä Flagstaffista pohjoiseen kohti Pagea. Sieltä löytyy White Antelope Canyon joissa tätäkin elokuvaa on kuvattu. Oltiin ajettu 135 mailia vain tätä tarkoitusta varten, maksettiin pääsyliput 45 dollaria intiaanien pitämässä toimistossa, hypättiin jeeppien kyytiin ja matkattiin kohti erämaata. Kanjoniin johtavan portin luona eräs intiaaniopas huiteli käsillään ei-merkkiä ja osoitteli välillä taivasta kohti. Sysimusta ukkospilvi lähestyi meitä uhkaavasti ja kaatosade kasteli jo maata vähän matkan päässä meistä. Meillä ei ikävä kyllä tuona paahtavan helteisenä päivänä ollut enää mitään asiaa Antelope Canyoneihin, sade olisi vienyt meidät mennessään siellä maan sisällä. Silloin kyllä myönsin, että otti päähän ihan helkutisti, mutta minkäs luonnonvoimille teet. Road tripillä aikaa on rajatusti, ei voitu jäädä odottamaan seuraavaan päivään vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.
127 tuntia opettaa erittäin hyvin sen, että matkaa ihan minne tahansa, kannattaa siitä aina kertoa jollekulle. Ihan vain varuiksi, ei siitä haittaakaan ole.
Tässä pari päivää sitten katsottiin Barbra Streisandin ja Seth Rogerin uusin leffa The Guilt Trip. Elokuva kertoo äidin ja pojan matkasta pojan työn merkeissä Yhdysvaltain halki. Leffahyllyn edessä hihkuin ja elättelin toiveita hyvästäkin elämyksestä mutta katin kontit. Muutaman kerran sai väkinäisesti nauraa jollekin vitsille jonka jompikumpi siinä heitti, matkateosta päässyt ihastelemaan sitten senkään vertaa. Anteeksi, Grand Canyonia siinä vilautettiin hetken verran. Jos joku tykkää jenkkihömppäleffoista niin tästä kyllä löytyy sellainen.
Muita mielestäni hyviä Road trip-elokuvia, taikka sinne päin:
(saa lisäillä jos jokin oikein oleellinen puuttuu) Thelma ja Louise, The Beach (juu, tuollakin rannalla on käyty), Amelie, True Romance, Nyt tai ei koskaan (aivan mahtava Jack Nicholsonin leffa), Erämaan armoilla, Rain Man, Seitsemän vuotta Tiibetissä, Up in the Air, The Tourist, Chevy Chasen Maalla on mukavaa ja Faijalla homma hanskassa siis National Lampoon´s Vacation (ihan törkeen hyvä), Steve Martinin vauhdilla Chicagoon, Borat, Zombieland, The Straight Story...
 |
| National Lampoons Vacation |
Kommentit
Lähetä kommentti