Kesä 2023

Päällimmäisenä mielessäni on syvä kiitollisuus. Vieläkin tuntuu, että sydämeni vasta palaa sieltä jostakin Dolomiiteilta. Se tunne, kun seisot jyrkän vuorenrinteen reunalla, ja sinut ympäröi täydellinen hiljaisuus eikä muita ihmisiä ole missään lähettyvillä on huikea, voimaannuttava. Se on kaiken sen arvoista, että istuin autossa yli 5500 kilometriä ja toivoin kilometrien nopeasti etenevän. 

Heinäkuu alkoi tyypillisesti siten, että poika sairastui heti kesäloman alettua. Hänellä oli streptokokkibakteeri A, joka näkyi (ja tuntui) nielussaan liiankin hyvin. Poika sai karhun annoksen antibioottia ja siitä se paraneminen onneksi lähti pikkuhiljaa etenemään. Aivan kuin tämä olisi ollut viimeinen tervehdys päiväkodista kevään jäljiltä "pitäkää kesälomanne". 

Poika siitä onneksi tervehtymään päin ja pääsin lähtemään ystäväni kanssa Göteborgiin 12.7. Meitä odotti tuona keskiviikkoiltana huikea Coldplayn keikka Ullevin Stadionilla. Tuntuu, että koko lentokoneellinen ihmisiä oli matkalle juurikin tuolle keikalle, ja se myös kuului lentoemännän kuulutuksessa. Olimme tilanneet Nummelan kukkakaupasta meille seppeleet - ja kauniit sellaiset ne olivatkin - ja seppeleet päässä kuljimme koko loppupäivän. Ja kyllä niitä ihasteltiin, useastikin. 

Coldplayn keikka oli juuri sitä mitä osasin odottaa, kylmiä väreitä, kyyneleitä silmäkulmissa, hillitöntä tanssimista ja laulua, sekä ennenkaikkea ihan mieletöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Meillä ei ollut mitään asiaa lähellekään lavaa, muttei se haitannut yhtään. Katselin haltioissani sitä uskomatonta valomerta, joka syntyi siitä kun 60 000 ihmisellä oli vilkkuva ranneke kädessään ja aina välillä ne vaihtoi väriä. Keikan loppupuolella Coldplayn jäsenet siirtyivät pienelle lavalle stadionin takaosaan ja siinähän me oltiin ihan vieressä. En voinut uskoa sitä, Chris Martin ilmielävänä siinä viiden metrin päässä. Lavalle nousi laulamaan bändin kanssa Ruotsalainen artisti, Luciia - kaunis nuori nainen, ja lauloi heidän kanssaan biisin Call It Magic, ja niinhän tuo oli, maagista.

Pääsin Göteborgin reissulta kotiin - Göteborg on muuten kaunis kaupunki - nukuin yhden yön ja lähdimme perheen kanssa pitkään toivotulle Euroopan Roadtripille. Olin sanoisinko pikkaisen väsynyt lennosta joka oli perillä Helsingissä myöhään yöllä, ja aamulla varhainen lähtö. Muttei se haitannut. Tallinnaan päästyämme mies ja poika menivät käymään Kalev Span kylpylässä ja minä jäin hengailemaan kaupungille. En ollut uskoa silmiäni kun näin Kalev Span kylpylän oven avautuvan, ja Richard Schiffin astuvan ovesta ulos. Meni sekunti kun edes tajusin kuka tuo tutun ja sympaattisen näköinen mies oli. Hymyilin koko loppupäivän Riikaan saakka. Riikasta ei sen kummempaa, yövyimme tutussa hyväksi havaitussa hotellissa ja jatkoimme matkaa. 

Seuraava päämäärä meillä oli Lodž Puolassa, siellä yövyimme pari yötä koska miehen piti vielä työskennellä. Kävin pojan kanssa uimassa, ja kiertämässä Lodžin suurinta kauppakeskusta Manufacturaa. Oli todella kuumaa, ainakin 30 astetta. Kävimme myös meidän lemppariliikkeessä Decathlonissa. Ja niin meidän matka jatkui taas. Tallinnasta Lodžiin saakka matka on todella puuduttavaa, ollaan ajettu tuo väli monet kerrat ja aina vaan se on niin pitkä.  

Seuraava etappi meillä olikin jo Saksan eteläpuolella Ettalissa. Ettal on hyvin pieni ja kaunis kylä aivan Garmish-Partenkirchenin lähellä, Garmishissa emme tällä kertaa halunneet yöpyä koska sekin on meille hyvin tuttu kaupunki. Ettalissa olimme kolme päivää kun miehen piti edelleen työskennellä. Kävin pojan kanssa retkeilemässä Partnachklamissa ja Linderhofin linnalla. Ja kuin vahingossa, kävellessämme Ettalin keskustaan, löysimme valtavan upean ja ison kirkon, se oli todella hieno, Oscarkin oli aivan haltioissaan. 

Miehelläkin alkoi vihdoin loma kun lähdimme jatkamaan matkaa Ettalista eteenpäin. Meitä kutsui Dolomiitit ja erityisesti Val Gardena. Matka Seefeldin ohi kohti Innsbruckia oli huikea. En eläessäni ole ajanut niin jyrkkää alamäkeä mitä me ajettiin, jarrut vain haisi. Naurettiin miehen kanssa, että miten emme ole tuota tietä ennen ajaneetkaan. Toisaalta ihan hyvä niin koska sanoin, että tuo oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Italian puolelle päästyämme vain hymyilin, tutut ruosteenväriset turvakaiteet tien molemmin puolin johdatti valtavaa määrää liikennettä eteenpäin. Koko matka Innsbruckista Barbianon kohdalle tuntui olevan yhtä ylämäkeä. Tästä käännyimme kohti Val Gardenaa tietä SS242 myöten ja voin sanoa, että on yksi hienoimmista teistä ajaa. Lähestyttäessä Val Gardenaa vastaan tulee upeat ja todella jylhät Dolomiitit. Todella huikeata. Parkkeerasimme automme Val Gardenan solan korkeimmalle kohdalle ja majoituimme Rifugio Frara hotelliin. Hotellia ei ole paljoa uusittu sitten vuosikymmenen 1970, muttei se haitannut. Tuolla se jotenkin kuuluu asiaan, kuten Stelvio Passillakin. Kävin illalla kävelemässä pikku polkua myöten syvemmälle vuorille ja olin täysin haltioissani. Ei tuollaista maisemaa näe kovinkaan usein. Kävellessäni takaisin hotellille tapasin kaksi motoristia ja kuulostelin miten heidän puheensa kuulosti niin tutulta, he olivat Suomesta. Juttelimme hetkisen aikaa ja toivottelimme toisillemme hyvää matkaa. 

Seuraavana aamuna tein myös pikku kävelyn ihastellen vuorostaan auringonnousua. Upeaa. Tuijotin sitä näkyä vain suu auki ja hymyilin. Päätin myös päivemmällä kokeilla tuolihissiä, enkä sitä virhettä elämässäni tee enää koskaan. Puristin henkeni kaupalla tuolihissin käsinojaa ja toisella kädellä selkänojaa. Ajattelin vain mielessäni, että kuolen. Laskeskelin korkeuseroja hissistä maahan ja arvioin erilaisia vammautumisasteita joita varmasti saisin. Olin kauhuissani, jalkapohjani olivat likomärät. Saatuani ylhäällä jäseneni notkistettua ja ihailtuani tarpeeksi valtavan upeita maisemia, kävelin reippaasti takaisin alas 1,8 kilometrin mittaisen matkan. Minua ei saa enää koskaan tuolihissiin. 

Val Gardenasta jatkoimme Dolomiiteilla toiseen paikkaan lähelle Canazein kylää. Siellä meitä odotti piskuinen ja kaunis Rifugio Monti Pallidin hotelli, josta maisemat olivat kuin satua. Ajoimme Val Gardenasta upeaa kiemurtelevaa serpentiinitietä ikäänkuin Sassolungon vuoren toiselle puolelle.  Kävimme kymmenen kilometrin päässä Dolomiittien toiseksi korkeimmalla kohdalla Passo Pordoilla, aivan uskomatonta. Nousin Passo Pordoilla köysiratashissillä melkein 3000 metriin ihastelemaan Piz Boen ja Sellan huippuja. Ylhäällä oli ainoastaan viisi astetta lämmintä ja kävelin kirjaimellisesti pilvissä. Jalkapohjissa kipristeli ja kävely hengästytti. Olin kertakaikkiaan haltioissani. 

Kävimme alhaalla laaksossa Canazein kylässä ja ihmettelimme sitä valtavaa ihmismäärää pienessä kylässä. Ihmiset kulkivat viimeisen päälle hienot retkeilykengät jalassa, retkeilyvaatteet päällä ja kuin pisteenä Iin päälle, vimpan päälle hienot retkireput selässään, siis aivan kaikki. Ja sääntö ennen poikkeusta, kävelysauvat tuli olla myös. Canazein kylästä nousin köysiratashissillä ylös Rifugion vuorelle josta sain ihastella upeaa Marmoladan vuorta. Tässä kohden pitää kertoa, että mies ei halunnut tulla köysiratashissillä eikä poikakaan, mutta he jäivät hyvin tyytyväisinä kiertämään Canazein kylän kauppoja. Ajoimme myös Canazeista sen vieressä olevaan kylään, josta nousin jälleen ylös Campitello Di Fassan vuorelle ja tuntui, että maisemat paranivat aina vain. Aivan häkellyttävää. Yksi edestakaisin lippu vaijerihissiin maksoi 25 euroa. Saksassa lippu ylös Zugspitzen vuorelle maksaisi 69 euroa, mikä tuntuu tällä kohden ryöstöltä kaikkiin noihin maisemiin nähden. 

Hotellimme oli ihana. Sen vierestä lähti polku pienelle vesiputokselle jonka vierellä vuorikiipelijät harjoittelivat vuorikiipeilyä. Eräs äiti keinutti lastaan seinästä roikkuvan pitkän narun varassa, ja lapsi vain nauroi. Hän on varmaan kokenut koko pienen ikänsä tuota. Kun aikamme alkoi loppumaan Dolomiiteilla oli aika jatkaa matkaa. Hymähdin kun näin tienviitan Madonna Di Lourdes, ja se oli minulle kuin piste Iin päälle tuossa paikassa. Tuonne matkaan varmasti uudelleen. 

Seuraavaksi meitä odotti mikäs muukaan kuin ihana Gardajärvi ja siellä Riva Del Garda. Olemme olleet tuolla monet kerrat, mutta aina vain se on yhtä ihana. Parina ensimmäisenä iltana koimme kunnon ukkosmyräkät. Ensimmäisenä iltana salamoi tauotta melkein varmaan tunnin eikä ukkosääniä kuulunut niinkään, se oli hyvin erikoista. Toisena iltana olimme olleet syömässä ja matkaamassa hotellille. Jos emme olisi ottaneet sitä taksia, joka luoksemme osui, olisimme jääneet kunnon kaatosateen ja ukkoskuuron alle. Juuri hotelille päästyä tuli ihan hirveän kovan pelottava tuuli, hotellin hissin luonakin sai ihmetellä sitä kauheaa puuskaa (ovet olivat auki). Seuraavana päivänä luin mediasta, että viidenkymmenen kilometrin päässä Riva Del Gardasta oli satanut nyrkin kokoisia rakeita ja että Milanossa oli ollut tornado ja valtavia tulvia. Juu, ei tarvinnut kauaa miettiä jatkaisimmeko matkaamme Milanon halki kohti Venetsiaa. Mutta nautimme olostamme viikon verran Gardalla kunnes meidän oli jatkettava matkaa taas. Kävimme ajelemassa meidän aivan ehdottomaan lempipaikkaan Tremosine Sul Gardaan Italian kauneimmaksi tituuleerattua tietä Strada Della Forraa myötäillen. Yksisuuntainen tie lähtee nousemaan muutama kilometri Lemosine Sul Gardan jälkeen. Tällä tiellä on kuvattu James Bondin Quantum Of Solacen alkukohtaus. 

Gardalta lähdimme ajamaan kohti Tre Cime Di Lavaderoa, Misurinajärveä ja Lago Di Braiesia. Tällä puolen Dolomiitteja ei ole enää niin jylhiä maisemia. Ainoastaan tuolla Lavaderossa sai vielä aistia tyypillisiä Dolomiiteille ominaisia vuorimaisemia, ja olihan se hurjaa ajella sinne ylös. Tie oli aika huonossa kunnossa eikä kunnon reunakaiteita. Yhdeltä autolta sai maksaa luonnonpuistomaksua 30 euroa, ja Lago Di Braiesilla 7 euroa pysäköintimaksua. Se lippuhässäkkä on tehty siellä Braiesissa aivan uskomattoman vaikeaksi. Yövyimme Rassun Di Sopran piskuissa kylässä Italian puolella. Hotellimme Ansitz Goller oli aivan ihana, pieni vanha kartano, jota piti yllä vanha mummo jolla nopeutta riitti kuin formulakuski Keke Rosbergilla. Meilläkin riitti seuraavalla pitemmällä etapilla nopeutta, nimittäin ajaa Itävallan halki Tsekkeihin Brnoon. Onneksi oli sunnuntai, jolloin Itävallassa ei ilmeisesti saa ajaa rekoilla (koska näimme koko päivänä sellaisia ehkä kolme) ja ajomme sujui oikein hyvin. Oli ehkä liiankin hiljaista. Puolivälissä maata päällemme osui rankka raekuuro. Pystyin ajamaan ehkä max. 60 km/h ja olin varma, että automme rikkoutuu. Autoja oli jäänyt puitten alle suojaan, enkä yhtään ihmettele. Mutta kuuro päättyi lopulta ja autossa ei lommon lommoa, hyvä se. 

Kuvien jälkeen matkapäiväkirja jatkuu..

Reissupäiväkirjaa matkan päältä 

16.7.2023 Kohta puolin Puolan Lodzissa. Lähdettiin ajamaan Riiasta aamukymmenen jälkeen, ajoa takana 821 km. Via Balticalla ei näkynyt yhden yhtä Teslaa, mistä mahtaa kertoa? Norjassa tuntui, että melkein joka toinen auto oli juuri Tesla. Via Balticalla oli paljon kiertoteitä pikkukylien kautta, yksi kiertotie saattoi olla 10 kilometrin pituinen. Tietulleja ei tähän saakka ole vielä tullut vastaan yhtään. Ajo ollut rentoa ja mukavaa, yksi hurja ohitustilanne koettiin Latviassa. Diesel maittain seuraavasti: Viro: 1.49, Latvia: 1.51, Liettua 1.29 ja Puola 1.40.

20.7.2023 Täällä Saksan Baijerin alueella ei hirmuhelteet onneksi paljoa vaikuta, mikä on tosi hyvä. Toissailtana saavuttiin Ettaliin hotellille kreivin aikaan, samantien kun päästiin sisälle alkoi kova ukkonen ja salamointi. Vettä tuli kuin aisaa johon Oscarkin totesi ”lähteekö meidän auto (alamäkiparkista) liukumaan. 

Tänä aamuna herätessä ulkoota kuuluu hiljainen lampaitten kaulakellojen kalske ja lämpötila on 14 astetta. Kävimme eilen Partnachklamin rotkossa joka sijaitsee Garmishin hyppytornin läheisyydessä. Tämä oli kolmas kerta kun siellä kävin, ja aina se on yhtä jylhä ja vaikuttava. Ja taas tuli todettua, että Saksalaiset ovat urheiluhifistelykansaa, vähintäänkin kaikilla vaelluskengät ja viimisen päälle olevat retkeilyreput, mutta kyllä sai Oscarinkin varvasvahvistetut Reiman sandaalitkin näkyvyyttä. Vielä toistaiseksi olemme vain kuulleet ihailevia huokailuja kun kanssamatkaajat ovat kuulleet meidän olevan Suomesta, jotenkin aina hieman jännittää etukäteen reaktio.

Ilta laskeutuu Dolomiiteille. Nyt illalla hyvin tyyntä ja rauhallista. Applen huominen sääennustus lupaa ”kevyesti” seuraavaa: ”Vakava myrskyvaroitus klo 19.59 lauantai 22.7. saakka. Ihmishenget ja omaisuus ovat merkittävässä vaarassa”

21.7.2023 On ihanaa, kun etäisyydet lyhenevät. Vajaa neljä tuntia ajoa Baijerin Ettalista Italian Dolomiiteille tuntui suorastaan pikku siirtymälle (aiempaan ajoon verrattuna), vaik’ ei se ihan sitä ollut. Seefeldistä Innsbruckiin sai tulla todella jyrkkää alamäkeä ihan tosissaan, oli auton jarrut koetuksella ja moottorijarrutusta sai käyttää. En haluaisi joutua siihen ruuhkaan, joka siellä oli ylöspäin mennessä.

Mutta Innsbruckista lähtien sitten tuntuikin, että ajo oli yhtä loivaa alamäkeä, ja kovaa sellaista. Italian puolella pääsi myös maksamaan tietulleja. Näin apukuskin puolella istuneena hieman hirvitti mutkainen ja kapea tie ylös Val Gardenaan, mutta Janne oli sitä mieltä, ettei hän ajanut edes kovaa.

Ansaittu Aperol Spritz maistui hotellille päästyä kyllä niin hyvälle, ja hintakaan ei päätä huimannut, 5,5 euroa.

22.7.2023 Dolomiittijutut jatkuu

On tää vain huikea paikka. Ajo mutkikkaita pikkuteitä pitkin ei sovi hermoheikoille, mutta ovat äärimmäisen kauniita. Tiet SS 242 ja SS 48 on jo itsessään nähtävyys ja kokemus, mutta niin ovat nämä upeat punertavat vuoretkin.

Vespakuskit istuvat kulkupeleissään ylväinä ja ajelevat näillä teillä kuin se olisi ihan normia, kai se heille onkin. Toisinaan yksittäiset Ferrarit painavat kaasua oikein kunnolla ja katsovat mitä autosta irti lähtee. Kilpapyöräilijät jaksavat sitkeästi polkea ylös aina vain ja alamäkipyöräilijät eivät karta päästää kovaa alas. Tämä on oikea moottoripyöräilijöiden ja retkeilyautojen mekka.

Ylhäällä Col Rodellalla silmä lepää satumaisissa maisemissa, kuin myös Val Gardenassa, taikka melkein 3 km:n korkeudessa Passo Pordoissa. Tuolla tulemme majoittumaan aivan varmasti tulevalla reissulla.

Nousu Passo Pordoin vuorenhuipulle kaapelivaunulla on jopa pelottava, ja kävely siellä ylhäällä kipristi varpaita. Näkymä Val Di Fassan pikkukylästä kohti Marmoladan, Dolomiittien korkeinta vuorta on vain kertakaikkisen upea. Oon sanonu Jannelle monta kertaa, että nipistä mua, että uskon tämän kaiken todeksi.

28.7.2023 Lehdissä on uutisoitu paljonkin Gardajärven myrskyistä alkuviikolla. Täällä Riva Del Gardassa oli myös alkuviikosta pari päivää aikamoista keliä. Maanantai-iltana salamoi niin, etten ole ennen nähnyt, ja tiistai-iltana oli todella (jopa pelottavan kovia) tuulenpuuskia ennen ihan kunnon ukonilmaa. Myräkkä alkoi kuin sormia napsauttaen. Päästiin onneksi ulkoa syömästä hyvin hotelliin ennen kuin kaatosade ja ukkonen alkoi. En tiedä mikä onni oli kun taxi sattui kuin taiottuna kohdallemme. Jos tämä ei olisi tullut siihen, oltaisiin jääty myrskyn jalkoihin.

Lämmintä täällä on ollut vain noin 25 astetta, mikä on ehkä hieman epätavallista vuodenaikaan nähden, mutta on täällä myös hyvin kosteaa, erilaista lämmintä. Etelämpänä Italiaa on kärsitty apocalyptisista helteistä. Meidän piti jatkaa tästä Venetsiaan, mutta jätetään tuo suunta nyt ihan suosiolla näitten myrskyjen takia välistä.

Tulimme tänne Dolomiiteilta, jossa sai vetää pitkähihaista kunnolla päälle. Juuri täällä kohden kohtaa nyt kylmä ja kuuma, ja se tuntuu.

Ei ollut tavatonta Dolomiiteilla, että paikalliset kulki kevytuntuvatoppatakit päällä

Ja tosiaan tuonne ei kannata mennä ellei ole vähintään kunnon vaelluskenkiä jaloissa, kävelysauvoja, ja viimisen päälle hienoa rinkkaa tai reppua selässä. Suorastaan hävetti omat pikku läpyskät

Kävimme eilen katsomassa Cascate Del Varonen vesiputousta. Oscar oli ensin ettei hän halua lähteä (lue = uima-altaalta) minnekään retkelle, mutta paikan päällä olikin ihan, että wau. Ihan kiva kokemus. Kävimme myös pienessä ja pittoreskissä Tennon kylässä, jonne olisin voinut jäädä kuleksimaan ja haahuilemaan tunneiksi. Grazie Mille Riva Del Garda, ikävä jää.

29.7.2023 Tänään Gardalta Lago Di Braiesille Misurinajärven ja Tre Cime di Lavaredo -vuoren kautta. Valtavat autojonot oli vastaantulevien puolella, ilmeisesti saksalaisilla on nyt alkaneet kesälomat.

Inflaatio on saapunut Italiaankin, vuonna 2018 auton sai ajaa ylös Tre Cime di Lavaderolle 25 euron hintaan, nyt tästä sai pulittaa 30 euroa. Ylhäällä vuorella minua hieman tympäisi autojen suuri määrä siellä parkeissa tien poskessa, kuten Lago Di Braiesilla (jonne pääsee viikonloppuisin ilmaiseksi, arkisin klo 9-16 maksu on 7 euroa ja päälle aivan jumalaton lippuhässäkkä) ihmismassat. Nämä ovat nähtävyyksiä, ja ihan supersellaisia, mutta välillä vaan tökki. Pitää sanoa, ettei ole Passo Pordoin voittanutta Dolomiiteilla, nämä 16 % laskut tänään tuntui lastenleikiltä Pordoin serpentiiniteihin verrattuna.

Muutaman kyyneleen vuodatin lähtiessä pois Riva Del Gardalta. Se on niin ihana ja kaunis paikka. Eilen illalla eräs hotellin nuori miestarjoilija antoi Oscarille tuosta noin vain jäätelön, ja he heittivät päälle yläfemmat. Oscar oli aivan myytyä miestä, ja kantaa saamaansa aarre-arkkujäätelön arkkua edelleenkin mukanaan.

30.7.2023 Ajopäivä, 700 km. Lähdettiin aamulla ajamaan kauniista Rasun Di Sotton pikkykylästä Italiasta ja saavuttiin illaksi Tsekkeihin Brnon kaupunkiin. Yövyimme ihanassa Ansitz Goller -hotellissa, joka on vanha, pieni historiallinen kartano. Sitä pitää yllä vanha kyttyräselkäinen mummo, jolla nopeutta riitti kuin Federica Brignonella. Jos mehu pääsi aamupalalla kannusta loppumaan, oli sitä salamana lisää, taikka jos joku perhe poistui paikaltaan syötyään oli mummo siinä tikkana vaihtamassa jo pöytäliinaa pöytään. Ja ei aikaakaan kun hän ison hymyn kera toivotti meillekin arrivederci ja vilkutti hyvästiksi.

Ajo oli tänään verkkaista ja mukavaa. Sunnuntaisin ei taida rekat saa ajaa Itävallassa, koska emme nähneet koko matkalla kuin kolme sellaista. Ja se oli mukavaa, kun on tottunut Euroopan teillä valtaviin rekkajonoihin. No, katsotaan huomenna taas

Tuntuu, että tällä reissulla on satanut paljon. Tänään osuttiin oikein kunnon raekuuron alle noin puolessa välissä Itävaltaa. Ei paljoa naurattanut kaikkien nyrkin kokoisten raekuuro-uutisten jälkeen, mutta onneksi kuuro meni aika nopeasti ohi. Ennen tätä kuuroa oli lämmintä 30 astetta, ja kuuron aikana 18 astetta. Ajoin ennen raekuuroa motarilla 130 km/h ja kuuron aikana max. 50 km/h tihrustaen oikeata reunaviivaa missä se menee. Autoja oli jäänyt levähdyspaikoille puiden alle suojaan, enkä yhtään ihmettele.

Aamulla käväistiin vielä nopsaan Lago Di Braiesilla, koska keli oli ihme kyllä aurinkoinen. Ja huh mikä show oli päästä etenemään tiellä, joka johtaa sinne järvelle. Nähtävyyttä katsomaan päästessään joutuu maksamaan 7 euron ”pysäköintimaksun”, eli pääsymaksun klo 9-16 välillä. Italialaiset on mestareita hoitamaan hommat vähintäänkin erikoisesti, ja samalla ihailtavan hyvin. Ensin ajat infopisteelle, josta luulet saavasi ostettua lipun, ehei, siellä on seinällä QR-koodi, josta pääset puhelimella nettisivulle, jonka kautta pääset ostamaan lipun. Näpyttelet kaikki mahdolliset tiedot tuonne sivulle, suoritat maksun ja pääset jatkamaan matkaa. Edetessäsi tarkistusportille, vartijalle ilmestyy 65 tuumaiseen ruutuun tienposkessa autosi rekkari joka kertoo tälle, että olet vapaa jatkamaan matkaa. Perillä 8 km:n päässä varsinaisella pysäköintialueella vanha papparainen ohjailee autoja balettitanssijan elkein riviin millin tarkasti. Hän tuli seisomaan vänkärin puolelle ja ohjaili käsillään ilmassa miten rattia pitää kääntää.

1.8.2023 Vielä tämä viikko lomaa

Aletaan pilkuhiljaa lähestymään kotosuomea kohti. Aamupäivällä seikkailua ja shoppailua aurinkoisessa Brnossa. Sen vanhakaupunki on todella kaunis. Olisin halunnut käydä maanalaisessa luukappelissa, mutta sehän on tietenkin maanantaisin kiinni. Vain Pariisin katakombit on tätä suurempi.

Sitten jälleen auton rattiin. Oon joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että Varsovan eteläpuoleisilla teillä Puolassa on suorastaan ilo ajaa. Autolla saa päästellä niin kovaa kuin haluaa, tietöitä muutama hassu. Havahduin jossakin kohti, että auton nopeusmittari näyttää 162 km/h. Pääsääntöisesti tuolla ajoin 140 km/h. Rekkoja oli tänään paljon liikenteessä, mutta enemmän toiseen suuntaan. Tankattiin auto täyteen Tsekin puolella hieman ennen rajaa, litra dieseliä maksaa 33 Tsekin kruunua, eli noin 1,38 euroa.

Oon vieläkin vähän down kun aika loppui Dolomiiteilla ja Gardalla. Tää koko reissu alkoi heinäkuun alkupuolella aivan mahtavasti, ja ollut pieniä ihmeellisiä asioita täynnä - haavereilta ollaan vältytty. Mies ja poika kävivät Tallinnaan päästessä uimassa Kalev Spassa. Kävin sillä välin ostamassa pojalle evästä ja nautin lämpimästä ja aurinkoisesta kelistä ulkona. Istuskelin sitten odottamassa heitä Kalev Span ulkopuolella ja ihmettelin miten niin tutun näköinen ja oloinen mies tuli ulos kylpyläuimalan ovesta. Sekunti sen jälkeen kun tämä minua silmiin katsonut herttaisen oloinen ja hyvin sporttisen oloinen lippispäinen mies käveli ohitseni tajusin, sehän oli West Wingin ja The Good Doctorin Richard Schiff himself. Olin vähän aikaa, että whaat, mutta hymyilin vissiin sitten vaan koko loppupäivän. Schiff on ollut vaimonsa kanssa kiertämässä Eurooppaa - tarina ei kerro sen enempää Tallinnasta, ja ovatko he kenties käyneet jopa Suomessa.

Dolomiiteilla kävin retkeilemässä hotelliltamme (lähellä Passo Pordoita) lähtevältä polulta metsän siimeksen läpi eräälle vesiputoukselle. Polku oli kivikkoinen ja kiemurainen, se meni ylös ja alas kuivunutta joenuomaa myötäillen. Mietin siinä itsekseni ollapa kävelykepit taikka jotakin, ja ei mennyt kauaa kun näin maassa makaavan hylätyn, kuin minua varten vuollun kepakon. Se oli oikeasti hieno, ja suorastaan kutsui minua. Sen avulla oli vaivattomampaa jatkaa etenemistä, ja olin tosi tyytyväinen.

Dolomiiteilla Val Gardenassa saimme erään hotellin vihoviimeisen huoneen. Hotelli on parhaat päivänsä nähnyt, niinkuin moni muukin ylhäällä passoissa. Iloisesti booking.com lupaili huoneesta näkyvän vuoristonäkymän - sieltä näkyi vain parkkipaikka ja louhittua kiviseinää. Vähän aikaa potutti, mutta sitten vain nauratti. Hotelli sentään yritti lepytellä, että huone oli sentään paikan suurin. Huone oli jäänyt ihan oikeasti 1970-luvulle, mikä oli toisaalta cool, ja oli samalla mielenkiintoinen aikamatka.

Nyt ollaan Puolan Lodźissa, taas. Alan tuntemaan tätä kaupunkia jo. Lodž on hyvä kiintopiste, jos haluaa edetä Suomesta tullessa pidempää pätkää. Ollaan aina tehty niin, että ensimmäinen pysähdys Riiassa ja toinen Lodžissa. Huomenna koittaa ajoa 10 tuntia.

2.8.2023 Tallinnassa, huh

Kyllä tuo väli Riikasta Pärnuun tuntuu myös takaisin päin tullessa pitkältä. Pärnusta Tallinnaan ei sitten enää niinkään. Hurjaa seurata kun rekat ohittaa toisia rekkoja, ehtiikö takaisin kaistalleen kunnes edessä tuleva auto on jo liiankin lähellä. Reissua takana kolme viikkoa, huomenna kutsuu koti

Matkamittariin täyttyi 5512 km. Oon onnellinen.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että Suomi on maantieteellisesti todella pohjoisessa, ainakin automatkailun kannalta. Silti autolla matkaaminen suo pääsyn sellaisiin kohteisiin, minne ei välttämättä muuten lähtisi tai pääsisi. Ja on tämä edullista vaikkapa lentämiseen verrattuna, dieseliä meillä kului 308 litran (490 euron edestä). Motareilla ajo on mukavaa, kunhan sitä motaria on. Eniten päänvaivaa toi saapumiset kaupunkeihin ja niiden oudot liikennejuttunsa, esim. Puolassa opastetut uukkarit. Myös kohteen etsiminen, sekä tietty pysäköinti, muutoin ei mitään ongelmaa.

Autoon ilmestyi eilen illalla vikakoodi jarrupalojen uusimisesta, naurettiin siinä hetki. Onneksi tuo merkki ei syttynyt Dolomiiteilla. Jarrut haisi aika buenosti tiellä B177 Seefeldistä Innsbruckiin, se alamäki oli ihan hirveä.

Aitoja kohtaamisia muitten ihmisten kanssa oli vain hyvin vähän, sellaisia kunnon keskusteluja. Tuntuu, ettei ihmiset oikein tulleetkaan jutustelemaan, eikä sitä itsekään hakeutunut - mikä lie vaikuttaa ja vaivaa, maailmantilanne kai. Gardalla hotellissa oli hauska seurata muita ihmisiä ja heidän parkkiintuneita tapojaan (ja suotakoon se). Tanskalainen suurehko perhe ystävineen oli majoittunut koko viikoksi samoille allaspaikoille, eivätkä hievahtaneetkaan niistä. Eräs jo varttuneempi pariskunta veti röökiä putkeen koko se aika mitä heitä nähtiin. No, se oli heidän tapansa viettää lomaa.

Viimeisenä päivänä Gardalla syötiin hyvin, ja vietettiin iltaa porealtaassa lilluen, se oli ihanaa. Vaikka nähtiin ja oleskeltiin tällä reissulla paljonkin samoissa paikoissa missä aikaisemminkin, toi se meille paljon uusia ideoita ja inspiraatiota. Haaveissa olisi irtautua työelämästä hetkeksi ihan kokonaan, kun se vielä on mahdollista, ja jossakin kohden kokeilla matkaamista myös retkiautolla. Olla vapaa ja sitoutumatta rutiineihin. Katsotaan mitä tuleva tuo.