Vuosi vauvan kanssa

Vuosi sitten minusta tuli pienen poikavauvan äiti eikä mikään ollut enää niinkuin ennen. Hurjaa. Olen elänyt elämäni kiireisimmän, mutta samalla pysähtyneisimmän vuoden. Olen ollut aivan äärimmäisen väsynyt, ja myös tosi energinen. Olen tehnyt ja puurtanut, en tiedä millä voimin, mutta tehnyt olen. Olen tuntenut kovaakin yksinäisyyttä, silti vaihtamatta tätä vuotta mihinkään muuhun. Olen mennyt vauvan ehdoilla, yrittänyt luoda hänelle virikkeitä ja kokemuksia, samalla itselle äitiseuraa etsien. Minulle oli suuri kynnys ylipäätänsä lähteä minnekään vauva- tai perhekerhoon, mutta kynnys jäi kyllä aika nopsaan. Kotona oleminen omin ajatuksin on ihan eri kuin olla siellä yksin vauvan kanssa. Ajatusmaailmani muuttui (väkisinkin) niin, että ajattelin asioita vauva ensin. Mitä meidän vauva hyötyisi olla vauvakerhossa? Oscarin kantilta hän on ollut ihan superkiinnostunut muista vauvoista, aluksi pienen vierastamisen jälkeen, mutta kun uteliaisuus yltyi niin vierastaminen kyllä jäi. Tosin vauva ei kaipaa virikkeitä, mutta äiti kylläkin. Muutama sana kaupan kassan kanssa ei ihan riitä.

Pienen vauvan kanssa on pakko unohtaa ihan kaikki muu ja keskityttävä täysin häneen. Tämä onkin ollut ihan parasta mindfullnesia koko ajan edestä. Hänen koko olemuksensa on riippuvainen vanhemman huolenpidosta. Hän on avuton, äänekäs ja haiseva, mutta silti niin äärimmäisen rakas. En ole varmasti tuijottanut vuosikausiin ketään niin paljoa kuin tätä meidän vauvaa. Olen koittanut imeä muistini sopukoihin ihan kaikki mahdolliset hetket, mutta niitä vain väkisinkin unohtaa. Muistan kuitenkin Oscarin hengityksen sairaalasta kotiin tultua. Pieni ylähuuli vain heilui hengityksen myötä. Ja eräänä pimeänä iltana kun toinen oli huutanut vaikka kuinka kauan sylissäni vatsakipujaan, yks kaks hän vain nosti päätään ja naurahti ihan selvästi, kunnes jatkoi jälleen raastavaa itkuaan. En nukkunut seuraavana yönä yhtään tuon tapahtuman jälkeen, oli vähintäänkin hyvin erikoista. Moni sanoi, että meillä kävi tuolloin enkeli tervehtimässä kipeävatsaista Oscaria. Nelikuukautisena vauva löysi omat kätensä ja olin pakahtua katsellessani häntä kädet ristissä rintansa päällä. Pienet pulleat vauvansormet, ja niin täydelliset. Ne kaikki hetket hän rinnalla, kaikista parasta.

Välillä on tuntunut, että elämäni on kuin Päiväni murmelina -elokuvasta. Samat asiat toistuvat tismalleen samalla kaavalla päivästä toiseen. Pitää myöntää, että välillä on ollut ihan helkutin tylsää. Samalla tosin tuttu totuttu rutiini on tuonut meille molemmille turvaa. Kun päivän struktuuri on selvä, on helppoa mennä samaa rataa. Ja aina kun jokin vaihe on vakiintunut, se muuttuu heti. Ja elämä vauvan kanssa ei ole mitään muuta kuin uusia vaiheita.

Öisin nukun vauvan sykleissä. Meidän kävelemään opetteleva ja hampaita saava pieni ihmisenalku pitää hyvin huolen, että heräillään ja huolella. Yöllä jossakin kohtaa ei enää kelpaa mikään muu kuin perhepeti ja se tarkoittaa sitä, että jalkaa ja kättä tulee joka puolelta. Minun on välillä hyvin hankala muodostaa kokonaisia selviä lauseita, ja unohtelen myös täysin totaalisesti sanoja. Olen yrittänyt ottaa kaupan kärryjä telineestä auton avaimia painamalla, puhumattakaan meidän rapun ovesta. Ja koita pakata täydellisesti pakattu vauvankassi mukaan, sisältäen ihan kaiken oleellisen ja tarvittavan. Me lennettiin menolento Milanoon ilman tuttipulloa, kiitos pakkaamiseni. Mies sanoi yksi päivä hauskan sanan neppakeikka, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Minun piti kysyä sanasta uudelleen ainakin kolme kertaa, koska minusta se oli niin hauska, mutten vaan millään muistanut mikä se sana oli.

Olen tuntenut ahdistusta siitä, etten ole pystynyt olemaan ystäviini ja tuttaviin niin paljon yhteydessä kuin olisin halunnut ja ehkä he itse toivovat. Minun koko elämäntapani on muuttunut, joka ei minua haittaa ollenkaan, ja josta olen nauttinut joka päivä. Olen käynyt ystävieni luona vauvan kanssa ja aika nopsaan sitä huomaa, ettei jutut ole samalla aaltopituudella. Niin se vain on, minun koko maailmani tällä hetkellä on minun pieni lapsi. Mikään ei koskaan ole ollut jännempää kun autolla ajaminen pienen vauvan kanssa. Ei ole kivaa elää syyllisyydentunteen kanssa, vaikka samalla elää elämänsä ihaninta aikaa. Anteeksi ystävät.

Onneksi olen löytänyt äitikaverin jonka kanssa pystyy olemaan normaalisti - ihan äärimmäisen tärkeää. Ei tarvitse piilotella vaipanvaihtoa, yrittää saada toinen syömään jos jonkinmoisen leikin ja houkuttimen avulla, ja ihmetellä jos toisella on kiukku. Hän ei kyseenalaista jos tapaamisaika venyy, ei soittele perään missä ollaan kun vasta ollaan päästy lähtemään liikenteeseen taikka nukutaan edelleen. Hänelle ei tarvitse pahoitella - hän tietää.

Lapsemme on nyt sitten virallisesti taapero. Vauvavuosi meni ihan liian nopeasti. Elämäämme koittaa kohta uusi iso mullistus kun aloitan työt. Olen yrittänyt joka päivä vähäsen ajatella asiaa samalla työntäen sen aika nopsaan pois mielestä. Olenhan valmis?

Mistä sinä kultaseni, poikani pieni tähän maailmaan tupsahdit? MIten sinä, rakas palleroiseni meidät valitsit? Mistä tiesit, että juuri sinä, ihana ettäläinen täydennät elämämme mitä se oli kaikista eniten vailla.

Olet ihmeellinen, olet täydellinen. Olet hupsu, haavoittuvainen. Olet viaton ja puhdas, erityinen. 

Kun katsot silmiini, tuntuu, että katseesi porautuu takaraivooni saakka. Kun naurat, on se aidompaa kuin mikään muu. Pienet kätesi tutkivat kyltymättä, ja antaa niiden tutkia, elämä on ihmeellisyyksiä täynnä. 

Olet arvoituksellinen, olet varovainen. Olet hauska, ymmärtäväinen. Olet kaunis ja tyytyväinen, onnellinen. Olet niin rakas, tiedätkö sen?