Elämää ilman silmälaseja
Nyt on kulunut reilu viikko ilman silmälaseja uusin silmin, uutena minänä. On ollut yllättävää totutella uusiin silmälasittomiin kasvoihini. Esimerkiksi meikki taitaa mennä uusiksi kun tämä nykyinen näyttää ihan oudolta kasvoilla - taikka tuntuu, että kasvoni näyttävät oudoilta. Jotensakin voimakaslinssiset lasit olivat jopa armeliaat, ne peittivät mustat silmänaluset ja orastavat silmäpussit, nyt ne loistaa kaikessa komeudessaan kaikelle kansalle.
Olen yhden pienen hetken koko tänä lasittomana aikana tuntenut sellaisen "ihmeparantuminen" fiiliksen. Olen kuullut, että jotkut ihmiset ovat kokeneet tällaisen heti leikkauksen jälkeen, minä en. Se oli viime viikon keskiviikkona kun silmät eivät enää olleet niin roskaisen tuntuiset ja näin ulkona ihan pirun hyvin. Ihan vatsanpohjaa lämmitti kun tuli niin hyvä fiilis.
Näen nyt kauas paremmin kuin koskaan ennen laseilla - paitsi lähelle. Toivon, että silmät hakevat vielä sitä parasta stereonäköään ja, että lähinäköni paranisi. En esimerkiksi näe kirjoittaa nyt tätä tekstiä ilman +1 voimakkuuksilla olevia lukulaseja. Sama juttu kännykän selailun kanssa, se ei kertakaikkiaan onnistu ilman lukulaseja, puhumattakaan tuoteselosteiden lukemisesta. Tämä huono lähinäkö on välillä jopa suruttanut minua, ja melkein - ihan siis vain melkein olen muutaman hetken katunut leikkausta. Haluan nähdä esimerkiksi poikani kasvot selkeästi ja tästä minulla pääsi kerran jopa itkukin. Mutta kun pohdin tarkemmin leikkauksen hyviä ja huonoja puolia, hyvät kuitenkin voittavat. Silmälasit ovat niin hankalat pienen lapsen kanssa, joka haluaa kiskoa niitä koko ajan pois päästä. Leikin touhussa ne huurustuvat helposti ja, ehkä eniten kärsin siitä kun ne olivat ihan aina likaiset. Minusta on tosi epämiellyttävää jutella ihmisen kanssa kun ajattelen toisen ajattelevan miten likaiset lasit minulla on, ja se lika häiritsee keskittymistä, vei liikaa huomiota. Ja niitä laseja sai olla pesemässä ihan koko ajan. Onneksi esimerkiksi Pirkalla on käteviä lasienpyyhkimisliinoja, mutta jotenkin niitä ostaessa tuli aina kamalan vanha olo. No joo... Ajoin autolla jo seuraavana päivänä leikkauksesta ja näin tosi tarkkaan kaikki opasteet.
Olen hoitanut tunnollisesti silmiäni viikon ajan lääkärin määräyksestä antibiootti- ja kortisonitipoilla, joita tuli laittaa silmiin vuorokaudessa neljä kertaa. Lisäksi kostuttavia silmätippoja on pitänyt laittaa runsaasti, vaikka en oikeastaan ole tuntenut kuivasilmäisyyttä. Koskeustippoja tulee käyttää puoli vuotta leikkauksen jälkeen. On tämä ollut aika läträämistä, mutta siitäkin tuli rutiini. Yhdetkään tipat eivät jääneet laittamatta.
Uusin silmin on ollut mielenkiintoista mennä. Kaupassa kassa luuli minun katsovan häntä vihaisesti kun minä vain siristelin silmiäni. Raukkaparka kassa luuli minun olleen vihainen pitkän kassajonon takia, ja minä kovasti pahoitellen kerroin olleen edellisenä päivänä silmäleikkauksessa. Tuon jälkeen olen hieman koittanut keskittyä katseeseeni. Olen toisaalta myös ollut valvomisen takia varmasti näky. Vauva on herätellyt hampaiden tulon myötä öisin useasti ja vain perhepeti on kelvannut. Poika on kova pyörimään ja ääntelemään unissaan, ja silmiä suojaavat suojalasitkin ovat olleet ihan tarpeen. Näin jälkikäteen ajateltuna, ehkei kohta vuoden ikäisen vauvan vanhempana ole täysin paras aika mennä silmäleikkaukseen, toisaalta milloin on?
Mutta on tämä ollut erikoista ja uutta tutustumista omaan itseen, todella konkreettisesti. Itse leikkaus on merkittävä. Sitä mainostetaan leikattavalle helppona ja nopeana, mutta kyllä siinä muuttuu ihan koko elämä josta kukaan ei varoittanut. Tottakai sitä juteltiin lääkärin kanssa kaikista spekseistä ennen leikkausta, mutta ehkä jotakin keskustelua olisi voitu myös käydä miltä tämä kaikki voi tuntua.
En ole kertaakaan aamuisin hakenut silmälaseja. Päinvastoin joskus iltapäivällä minusta on tuntunut, että kohta täytyy ottaa nämä piilarit pois päästä. Silmät väsyvät vielä selvästi päivän kuluessa. Ja näitä ei saakaan pois. Ne ovat ja pysyvät, ainakin toivon niin. Annetaan tuon lähinäön parantua rauhassa.
Olen yhden pienen hetken koko tänä lasittomana aikana tuntenut sellaisen "ihmeparantuminen" fiiliksen. Olen kuullut, että jotkut ihmiset ovat kokeneet tällaisen heti leikkauksen jälkeen, minä en. Se oli viime viikon keskiviikkona kun silmät eivät enää olleet niin roskaisen tuntuiset ja näin ulkona ihan pirun hyvin. Ihan vatsanpohjaa lämmitti kun tuli niin hyvä fiilis.
Näen nyt kauas paremmin kuin koskaan ennen laseilla - paitsi lähelle. Toivon, että silmät hakevat vielä sitä parasta stereonäköään ja, että lähinäköni paranisi. En esimerkiksi näe kirjoittaa nyt tätä tekstiä ilman +1 voimakkuuksilla olevia lukulaseja. Sama juttu kännykän selailun kanssa, se ei kertakaikkiaan onnistu ilman lukulaseja, puhumattakaan tuoteselosteiden lukemisesta. Tämä huono lähinäkö on välillä jopa suruttanut minua, ja melkein - ihan siis vain melkein olen muutaman hetken katunut leikkausta. Haluan nähdä esimerkiksi poikani kasvot selkeästi ja tästä minulla pääsi kerran jopa itkukin. Mutta kun pohdin tarkemmin leikkauksen hyviä ja huonoja puolia, hyvät kuitenkin voittavat. Silmälasit ovat niin hankalat pienen lapsen kanssa, joka haluaa kiskoa niitä koko ajan pois päästä. Leikin touhussa ne huurustuvat helposti ja, ehkä eniten kärsin siitä kun ne olivat ihan aina likaiset. Minusta on tosi epämiellyttävää jutella ihmisen kanssa kun ajattelen toisen ajattelevan miten likaiset lasit minulla on, ja se lika häiritsee keskittymistä, vei liikaa huomiota. Ja niitä laseja sai olla pesemässä ihan koko ajan. Onneksi esimerkiksi Pirkalla on käteviä lasienpyyhkimisliinoja, mutta jotenkin niitä ostaessa tuli aina kamalan vanha olo. No joo... Ajoin autolla jo seuraavana päivänä leikkauksesta ja näin tosi tarkkaan kaikki opasteet.
Olen hoitanut tunnollisesti silmiäni viikon ajan lääkärin määräyksestä antibiootti- ja kortisonitipoilla, joita tuli laittaa silmiin vuorokaudessa neljä kertaa. Lisäksi kostuttavia silmätippoja on pitänyt laittaa runsaasti, vaikka en oikeastaan ole tuntenut kuivasilmäisyyttä. Koskeustippoja tulee käyttää puoli vuotta leikkauksen jälkeen. On tämä ollut aika läträämistä, mutta siitäkin tuli rutiini. Yhdetkään tipat eivät jääneet laittamatta.
Uusin silmin on ollut mielenkiintoista mennä. Kaupassa kassa luuli minun katsovan häntä vihaisesti kun minä vain siristelin silmiäni. Raukkaparka kassa luuli minun olleen vihainen pitkän kassajonon takia, ja minä kovasti pahoitellen kerroin olleen edellisenä päivänä silmäleikkauksessa. Tuon jälkeen olen hieman koittanut keskittyä katseeseeni. Olen toisaalta myös ollut valvomisen takia varmasti näky. Vauva on herätellyt hampaiden tulon myötä öisin useasti ja vain perhepeti on kelvannut. Poika on kova pyörimään ja ääntelemään unissaan, ja silmiä suojaavat suojalasitkin ovat olleet ihan tarpeen. Näin jälkikäteen ajateltuna, ehkei kohta vuoden ikäisen vauvan vanhempana ole täysin paras aika mennä silmäleikkaukseen, toisaalta milloin on?
Mutta on tämä ollut erikoista ja uutta tutustumista omaan itseen, todella konkreettisesti. Itse leikkaus on merkittävä. Sitä mainostetaan leikattavalle helppona ja nopeana, mutta kyllä siinä muuttuu ihan koko elämä josta kukaan ei varoittanut. Tottakai sitä juteltiin lääkärin kanssa kaikista spekseistä ennen leikkausta, mutta ehkä jotakin keskustelua olisi voitu myös käydä miltä tämä kaikki voi tuntua.
En ole kertaakaan aamuisin hakenut silmälaseja. Päinvastoin joskus iltapäivällä minusta on tuntunut, että kohta täytyy ottaa nämä piilarit pois päästä. Silmät väsyvät vielä selvästi päivän kuluessa. Ja näitä ei saakaan pois. Ne ovat ja pysyvät, ainakin toivon niin. Annetaan tuon lähinäön parantua rauhassa.
