Päiviä ja hetkiä vauvan kanssa
Kävimme sunnuntaina ostamassa Ikeasta vauvalle uuden pinnasängyn ja surullisin mielin myimme vauvankehdon pois. Ihan rinnasta riipaisi. Siellä meidän vauva on viettänyt elämänsä ensimmäisiä hetkiä, olemme kiikuttaneet hänet kehdossaan olohuoneeseen, jotta pieni olisi lähellä. Tämä kuvastaa hyvin sitä miten nopeasti vauva kasvaa ja aika kuluu. Vauva nukkuu edelleen unipesässään, ja sitä en varmasti koskaan myy pois, ja hetken aikaa hän vielä siinä saa yönsä viettää. Unipesä on luonut turvallisuutta vauvalle.
Kävimme eilen toisen kerran vauvauinnissa Espoon Leppävaarassa. Vaikka valmistautuminen uintiin on työlästä, on se puolituntinen joka ikisen vaivan väärti. Pojan utelias ilme nähdessään uima-altaan on enemmän kuin palkitseva, ja se tunne, että poika ei enää pelännyt vettä oli suorastaan mahtava. Toinen laittoi polskien eilen jo ihan huolella pienen uimarenkaan kanssa, aivan uskomatonta. Poika tosin vierastaa ihmisiä, mutta sen kanssa tulee hyvin toimeen kun osaa tunnistaa tilanteita ajoissa. Veteen mennessämme emme heti menneet altaan keskelle, vaan rauhassa mutustelimme altaan reunalla tuota märkää nestettä, ääniä ja valoja. Vauva myös tykkäsi kovasti ponnistaa uimaan altaan reunalta käyttäen apuna pientä tuolia, jossa hän aluksi "istui". Siinä vedin hänet veteen ja se oli oikein hauskaa. Vauvauinnin loppua kohden huomasin, että peukalo alkaa hakeutumaan suuhun, joten puolituntinen oli oikein sopivan mittainen aika.
Tiistaina kävimme seurakunnan vauvakerhossa josta on tullut myös rutiini viikkoihimme. Näky on hellyyttävä kun vauvat siellä ryhmässä yhdessä jokeltelee ja tutkivat ihmeissään leluja sekä toisiansa. Olen tutustunut yhteen äitiin siellä vähän paremmin, ja tästä kerhosta onkin tullut itselle oikein miellyttävä. Oscar tutkaili muita vauvoja ja leikki oikein tyytyväisenä, jonka jälkeen nälkä yllätti ja tämän jälkeen väsy. Hän nukahti rauhassa leikkipatjalleen, ja nukkui tyytyväisenä puolet koko vauvakerhosta.
Oscar-vauva kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen ihan itse 12.2.2019. Suuri virstanpylväs meille. Hän on ollut rauhallinen tutkiskelija, eikä ole pitänyt mitään kiirettä kääntymisen kanssa. Eikä tarvitsekaan. Isänsä houkutteli kääntymään pallon kanssa, ja hupsista, niin tuo vain kääntyi ja oli hetken aikaa itsekin hämillään. Voi pientä, tai isoa pientä. Haluaisin ajan pysähtyvän.
Viikko sitten kuoli hyvän ystäväni äiti sairauden runtelemana. Olen ollut murheissani ystäväni puolesta, vaikka hän vakuuttaakin, että äidin on nyt hyvä olla, ei tarvitse kärsiä enää. Se laittoin miettimään tätä elämää. Välillä tätä elämää pitää liian itsestään selvänä. Itsestään tulisi kuitenkin pitää hyvää huolta. Olemme miehen kanssa keskustelleet, mitä jos toista meistä ei jokin päivä olisikaan olemassa. Eilen keskustelimme myös siitä, jos vaikka minä joutuisin vuodepotilaaksi sairaalaan, miten hän voisi olla vauvan kanssa ja poissa töistä. Kauaa ei meidän tarvinnut siinä jutella kun jo alkoi ahdistamaan, mutta näitä olisi varmaan itse kunkin hyvä jutella läpi. Olen pyytänyt miestä tökkäämään minua aamuisin, että henki pihisee. Sitä ajattelee vaikka mitä kauhuskenaarioita kun on vauva talossa. Kun hän tuosta kasvaa opetan soittamiseen 112:seen, ja mitä muuta voi tehdä jos äiti kaatuu eikä nousekaan.
Kävimme eilen toisen kerran vauvauinnissa Espoon Leppävaarassa. Vaikka valmistautuminen uintiin on työlästä, on se puolituntinen joka ikisen vaivan väärti. Pojan utelias ilme nähdessään uima-altaan on enemmän kuin palkitseva, ja se tunne, että poika ei enää pelännyt vettä oli suorastaan mahtava. Toinen laittoi polskien eilen jo ihan huolella pienen uimarenkaan kanssa, aivan uskomatonta. Poika tosin vierastaa ihmisiä, mutta sen kanssa tulee hyvin toimeen kun osaa tunnistaa tilanteita ajoissa. Veteen mennessämme emme heti menneet altaan keskelle, vaan rauhassa mutustelimme altaan reunalla tuota märkää nestettä, ääniä ja valoja. Vauva myös tykkäsi kovasti ponnistaa uimaan altaan reunalta käyttäen apuna pientä tuolia, jossa hän aluksi "istui". Siinä vedin hänet veteen ja se oli oikein hauskaa. Vauvauinnin loppua kohden huomasin, että peukalo alkaa hakeutumaan suuhun, joten puolituntinen oli oikein sopivan mittainen aika.
Tiistaina kävimme seurakunnan vauvakerhossa josta on tullut myös rutiini viikkoihimme. Näky on hellyyttävä kun vauvat siellä ryhmässä yhdessä jokeltelee ja tutkivat ihmeissään leluja sekä toisiansa. Olen tutustunut yhteen äitiin siellä vähän paremmin, ja tästä kerhosta onkin tullut itselle oikein miellyttävä. Oscar tutkaili muita vauvoja ja leikki oikein tyytyväisenä, jonka jälkeen nälkä yllätti ja tämän jälkeen väsy. Hän nukahti rauhassa leikkipatjalleen, ja nukkui tyytyväisenä puolet koko vauvakerhosta.
Oscar-vauva kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen ihan itse 12.2.2019. Suuri virstanpylväs meille. Hän on ollut rauhallinen tutkiskelija, eikä ole pitänyt mitään kiirettä kääntymisen kanssa. Eikä tarvitsekaan. Isänsä houkutteli kääntymään pallon kanssa, ja hupsista, niin tuo vain kääntyi ja oli hetken aikaa itsekin hämillään. Voi pientä, tai isoa pientä. Haluaisin ajan pysähtyvän.
Viikko sitten kuoli hyvän ystäväni äiti sairauden runtelemana. Olen ollut murheissani ystäväni puolesta, vaikka hän vakuuttaakin, että äidin on nyt hyvä olla, ei tarvitse kärsiä enää. Se laittoin miettimään tätä elämää. Välillä tätä elämää pitää liian itsestään selvänä. Itsestään tulisi kuitenkin pitää hyvää huolta. Olemme miehen kanssa keskustelleet, mitä jos toista meistä ei jokin päivä olisikaan olemassa. Eilen keskustelimme myös siitä, jos vaikka minä joutuisin vuodepotilaaksi sairaalaan, miten hän voisi olla vauvan kanssa ja poissa töistä. Kauaa ei meidän tarvinnut siinä jutella kun jo alkoi ahdistamaan, mutta näitä olisi varmaan itse kunkin hyvä jutella läpi. Olen pyytänyt miestä tökkäämään minua aamuisin, että henki pihisee. Sitä ajattelee vaikka mitä kauhuskenaarioita kun on vauva talossa. Kun hän tuosta kasvaa opetan soittamiseen 112:seen, ja mitä muuta voi tehdä jos äiti kaatuu eikä nousekaan.