Synnyttäneiden osasto 61
Tulipa tuossa aamusella mieleen vauvaa imettäessäni Naistenklinikan synnyttäneiden osasto 61. En ole meidän osasto-ajasta kirjoittanutkaan oikeastaan mitään. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tästä, päinvastoin. Saimme perhehuoneen vaikka sairaalassa oli kuulemma täyttä. Olimme onnekkaita. Meidän huone (nro 18) ei tosin ollut sieltä ihan parhaimmasta päästä. Aikalailla tuli mieleen tuulitunneli kun ilmastointi, jota ei saanut säädettyä, puhalsi ihan täysillä ja huoneessa oli iltaisin kylmä. Siitä huolimatta olin todella tyytyväinen, vaihtoehtona olisi ollut yhden hengen sänky monen (vieraan) henkilön kanssa samassa huoneessa.
Osastolla vallitsi erikoinen tunnelma. Ei sitä pysty kuvailemaan, se pitää itse kokea. Jännä euforia ja valtava onni. Pariskunnat kärräsivät hymyssä suin vauvaansa sairaalan vauvansängyssä minne sitten ikinä matkasivatkin (pääsääntöisesti syömään, sitä siellä nimittäin tehtiin hyvin ja säännöllisesti) ja kaikki olimme ikäänkuin samaa perhettä. Osastolle olivat tervetulleita vierailemaan ainoastaan vauvan sisaret ja isovanhemmat, ja minuakin onnitteli ohimennessään jonkun tuoreen vauvan isoäiti, ihan tuosta noin vain. Lämmitti todella mieltä. Meillä on elossa enää yksi isovanhempi, vauvan isoisä isän puolelta ja hänkin asuu Pohjanmaalla Lestijärvellä, ei valitettavasti päässyt käymään.
Ensimmäinen aamu osastolla valkeni minulle yksin ilman vauvaani. Vauva oli joutunut jäämään vauvojen teho-osastolle hengitysvaikeuksien vuoksi. Minua kehotettiin yöllä vieraillessani teho-osastolla mennä nukkumaan ja kerätä hieman voimia, olihan kello jo yli neljän aamuyöstä ja olin juuri synnyttänyt. Nukuinkin jotakuinkin parisen tuntia heräten silti ihmeen virkeänä ja päätinkin heti aamupalan syötyäni mennä oman vauvani luokse. Aamupalan syönti ei ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Ruokailuhuoneessa oli yksi vauva äitinsä kanssa, ja kun tämä vauva alkoi itkemään, alkoi minullakin väkisin valumaan kyyneleet. Niin ikävä minulla oli vauvaani. Väkisin sain syötyä pari leipää, minun oli jaksettava. Sitten pääsin pienoiseni luokse vastasyntyneiden teho-osastolle joka sijaitsi sairaalan kolmannessa kerroksessa. Vauvani oli huoneessa jossa oli tilaa kolmelle vauvalle, hän oli huoneessa kuitenkin yksin - ei ilman valvontaa, eikä hänellä ollut yhtään mitään hätää. Olin synnytyshuoneessa saanut lypsettyä lapselleni 20 millilitraa maitoa ja sen turvin hän siellä jaksoi. Olin antanut luvan myös antaa luovutettua äidinmaitoa, jos niikseen olisi ollut - tottakai, jos vauvalla olisi ollut nälkä. Lypsin aamulla vielä lisää toiset 20 millilitraa hänelle.
Melkein voisin sanoa, että pääsisipä osastolle vielä joskus uudelleen. Ei sitä voi koskaan tietää.
Osastolla vallitsi erikoinen tunnelma. Ei sitä pysty kuvailemaan, se pitää itse kokea. Jännä euforia ja valtava onni. Pariskunnat kärräsivät hymyssä suin vauvaansa sairaalan vauvansängyssä minne sitten ikinä matkasivatkin (pääsääntöisesti syömään, sitä siellä nimittäin tehtiin hyvin ja säännöllisesti) ja kaikki olimme ikäänkuin samaa perhettä. Osastolle olivat tervetulleita vierailemaan ainoastaan vauvan sisaret ja isovanhemmat, ja minuakin onnitteli ohimennessään jonkun tuoreen vauvan isoäiti, ihan tuosta noin vain. Lämmitti todella mieltä. Meillä on elossa enää yksi isovanhempi, vauvan isoisä isän puolelta ja hänkin asuu Pohjanmaalla Lestijärvellä, ei valitettavasti päässyt käymään.
Vauvani nukkui sängyssä jossa oli lämmitetty patja, keskoskaappi se ei ollut. Sängyn päädyssä oli hirveästi kaiken maailman johtoja. Niitä ei onneksi tarvittu. Ainoastaan hattu, jonka otsasta lähti happijohto, oli muistuttamassa sängyllä yön tapahtumista. Onneksi vauva voi jo hyvin, eikä happea enää tarvittu. Istuin huoneessa nopeata lounastaukoa lukuunottamatta puolikahdeksasta yhteen saakka kunnes vauvani pääsi mukaani osastolle. Pidin vain häntä sylissä ja tuijotin. Ihailin omaa lastani, maailman täydellisintä sellaista. Taisi silmäkulmakin kostua välillä. Toinen vain nukkui.
Osastolla oli ihania kätilöitä tukemassa ja ohjaamassa. Meidän ensimmäinen yö yhdessä oli aika rankka koska vauvalla oli vielä hyvin tukkoista hengittää, onneksi nenän tukkoisuus helpotti huomattavasti jo seuraavana päivänä. Muistan kun menin illalla kysymään kansliasta apua vauvan nenätippojen laittamiseen. Itkuhan siinä minullakin pääsi kun toisella oli niin tukala olla. Ja kätilö varmoin käsin näytti kuinka tipat laitettiin, ja kuinka paljon. Heti helpotti.
Olimme osastolla kolme yötä, meillä ei ollut kiire kotiin. Halusimme, että vauvan sokeriarvot saadaan hyvin mitatuksi minun raskausdiabeteksen vuoksi, sekä bilirubiiniarvot kun toinen hieman kellastui. Oli tosin todella ikävää katseltavaa kun vauvalta jouduttiin ottamaan verikokeita kantapäistä ja tämä huusi raastavaa itkua. Isänsä oli siinä vauvan tukena ja turvana, ja minä kauempana taas itkien, hieman oli tunteet pinnassa. Erään kerran isänsä kuitenkin sanoi, että nyt on minun vuoro, hän ei vaan pysty. Kaikki, jotka ovat nähneet vauvaltaan otettavan verikokeita, tietävät tunteen.
Melkein voisin sanoa, että pääsisipä osastolle vielä joskus uudelleen. Ei sitä voi koskaan tietää.