Olisi saanut jäädä kokematta

Muistan kuin eilisen päivän kun minulta meni ensimmäisen kerran polvi sijoiltaan. Jalkani lipesi jäisiltä portailta ja makasin pitkin pituuttani maassa. Alkuun en tuntenut mitään, mutta sekunti sen jälkeen tunsin polvessani aivan tuhottoman kovaa polttavaa ja jomottavaa kipua. Tunsin farkkujen läpi, kuinka lumpio oli siellä sivussa ja huusin vain tuskasta. En päässyt ylös.

Lauantaina kävelin Pakilan Lidlin liukuluiskaa pitkin kohti pysäköintihallia. Ehdin vain miettimään "toivottavasti en liukastu" ja samantien oli jalat pois altani. Liukastuin suorilta jaloilta oikein kunnon ilmalennolla takalistolleni ja kuulin vain kovan rusahduksen. Ehkä kuulin sen vain pääni sisällä, mutta vieläkin kun muistelen asiaa, se ääni oli aivan hirveää. Kuulin myös kun takanani ollut vanhempi nainen huusi kovaan ääneen Hui! ja sen jälkeen tunsin pelkästään aivan todella kovaa kipua. Koitin nousta liukuluiskan vielä liikkuessa ylös, mutten päässyt ylös millään ilveellä, sattui aivan liikaa. Joku jossakin pysäytti sen härvelin, vain pysähtyikö se itsestään, en tiedä, ja joku nainen juoksi luokseni auttamaan minua.

Selkään sattui ihan hirveästi. Jotenkuten pääsin sinne alas ja koitin nojailla seinään. Eihän siitä mitään tullut. Tuntui kuin virtahepo olisi hyppinyt rintani päällä, ilmatkin lähti pihalle siinä rysähdyksessä oikein kunnolla. Oli pakko mennä makaamaan maahan selälleni ja tässä vaiheessa olin jo tuskahiestä ihan märkä. Tämä  nainen, joka myöhemmin paljastui Suvi-nimiseksi naiseksi jäi luokseni ja kun kipu ei millään asettunut soitti hän puolestani paikalle ambulanssin. Jo ajatus, että minua varten joudutaan soittamaan ambulanssi on niin vieras, ja sellainen asia jota ei ikinä haluaisi kokea, mutta siinä kohti olin pelkästään enemmän kuin kiitollinen avun tulosta. Pystyin liikuttamaan jalkojani, vaikka hetki sitten niistä oli tunto kokonaan poissa. Pelkäsin ihan tosissaan etten kävele enää tämän jälkeen.

Mietin, jos olisin kaatunut esimerkiksi kotona Vihdissä, olisiko apu koskaan tullut niin nopsaan mitä se tuolla tuli, melkein samantien. Kyyneleet vain alkoivat valumaan kun näin ensiapumiesten tulevan kohti. Minulle laitettiin käteen tippa ja nenäni kautta laitettiin hengitettävää kipulääkettä. Tärisin kauttaaltani. Minut asetettiin kehoa tukevalle patjalle ja nostettiin työnnettävälle lavetille. Minut vietiin Malmin sairaalan traumapäivystykseen. Matkalla sinne aloin voimaan tosi huonosti ja lopulta tutkimushuoneeseen Malmilla päästyäni annoin ylen. Onneksi olo helpottui siitä vellovasta maailmaa pyörittäneestä olotilasta heti. Selkäni kuvattiin, ja siinä todettiin kahdennessatoista nikamassa kompressiomurtuma. Nikama siinä oli painunut 5 - 6 millimetriä kasaaan. Vaikka tuo kuulostaa pahemmalta kuin on, niin onneksi Luojan kiitos se ei ole. Selkä tulee olemaan kipeä kuulemma pitkään ja siltä se nyt tuntuukin. Yritin eilen olla töissä ja kolme tuntia kokouksessa istumista oli kauniisti sanottuna aika helvetillistä tuskaa.

Nyt makaan kotisohvalla läppäri jalkojen päällä, ja olen iloinen, että pääsen paranemaan tästä toivon mukaan hyvin. Koko asia olisi saanut jäädä todellakin kokematta, mutta minkä sitä tuolle voi. Vajaan kahden viikon kuluttua alkaa uusi elämänjakso elämässäni ja tämä tuli siten todella huonoon aikaan. Toivottavasti saan itseni kuntoon siihen mennessä. Olen myös muuttanut elämäntapojani, alkanut urheilemaan ja tavannut personal traineria jo viiden viikon ajan, toivottavasti tämä kaikki työ ei valu hukkaan. Kokemus oli tosi pelottava, kuinka sitä tuosta noin vain voi tapahtua mitä tahansa.