Manchester by the Sea - vuoden paras

Käytiin viime viikolla katsomassa elokuva Manchester By The Sea. En muista hetkeen nähneeni mitään niin syvästi liikuttavaa, kaunista ja koskettavaa leffaa. Leffa oli jotain ihan käsittämätöntä. Itkin monta kertaa ja sali oli leffan loputtua hiirenhiljainen, sellaista ei koe usein. Mun vieressä salissa istui vanhempi mies, hänkin itki. Mun pojat tykkäsivät molemmat kovasti vaikka leffa oli rankka. Vuonna 2014 julkaistu, ja monta Oscaria voittanut Boyhood tulee hyvänä kakkosena, vaikkakin on hyvin kaukana tästä.

Lee (Casey Affleck) menettää veljensä Joen (Kyle Chandler) ja joutuu pitämään huolta teini-ikäisestä veljenpojastaan Patrickista. Lee puurtaa tylsässä työssään, tiuskien asiakkaille, kyhjöttäen baarissa. On usein yksin, ilotta ja vaikuttaa tyyppinä kiltiltä mutta sietämättömältä. Hän on ennen kaikkea mysteeri, monin paikoin Affleckin syvän näyttelijätyön ansiosta. Tarinan edetessä Leen on pakosti otettava vastuuta, ja silloin elokuvan ohjaaja leikkaajansa kanssa näyttää miten takaumaa ja tarinan nykyhetkeä voi yhdistää. Se tapahtuu todella komeasti. Samalla paljastuu äärimmäisen taidokkaalla kerronnalla miksi Lee on niin iloton ja luovuttanut (HS, Veli-Pekka Lehtonen)

"Casey Affleck on loistava! Mitään muuta ei näyttelijästä voi sanoa. Casey on jo pitkään luonut omaa uraansa kuuluisamman veljensä Ben Affleckin varjossa, mutta pikkuveli on vihdoin saanut ansaitsemaansa huomiota roolityöstään Leenä. Vaikka Lee on hahmona hyvin itsekäs ja ajoittain jopa ilkeä, onnistuu Affleck luomaan kuvauksen miehestä, joka taistelee omien demoniensa kanssa ja joutuu nyt kohtaamaan ne.

Myös sivuosat on täytetty hienoilla näyttelijöillä. Michelle Williams ei edes osaa olla huono missään roolissa, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on Lucas Hedges. Melko tuntematon näyttelijä on nappivalinta Patrickin rooliin. Patrick on tyypillinen 16-vuotias, joka tasapainottelee kahta tyttöystävää, koulua ja jääkiekko- ja bänditreenejä. Vaikka Patrickin isän kuolema on ollut odotettavissa pitkän sairauden jälkeen, ja Patrick ottaa uutiset hyvin vastaan, myöhemmin tapahtuva tunteiden räjähdys todistaa, että Hedges on kypsä näyttelijä, joka tietää mitä tekee.

Affleckin ja Hedgesin välinen kemia toimii mainiosti. Huonompi näyttelijä olisi jäänyt Affleckin varjoon, mutta Hedges tuo paljon kaivattua huumoria elokuvaan, joka olisi helposti jäänyt pelkäksi itkutarinaksi. Nimenomaan huumori nostaa Manchester by the Sean hyvästä elokuvasta erinomaiseksi"*

Kaikki, jotka ovat menettäneet tässä elämässä jonkun, pystyvät samaistumaan elokuvaan omilta osiltaan täysin. Elokuva ei tuo vastauksia, mutta antaa ehkä lohtua epätoivoisiltakin tuntuville asioille. Elokuvan tarina ei koskaan kerro onko Se surullisin asia tapahtunut joskus oikeasti, ja oikeassa elämässä ihan varmasti on, liiankin monelle.

Mulla meni tää leffa ihan totaalisesti tunteisiin. Menetin oman isäni kuusitoistavuotiaana. En koskaan unohda niitä nuoren tytön tunteita ja sitä kuinka asiaa piti ymmärtää ymmärtämättä sitä ollenkaan. Millaista on mennä kavereitten eteen kertoen, että oma isä on kuollut, miten lohduttaa kavereita kun eivät tiedä mitä sanoa, itsekään tietämättä. Katselin kaikkea silloin koko ajan ulkopuolelta. Näin isäni joka puolella mennessäni liikenteessä ja kaipasin. Elämän piti olla viatonta, mun nuoruus loppui siihen.

*arvostelu Episodi.fi -sivustolla