Mahtavat Lofootit
Piti kirjoitella matkan päältä autosta, koska "You know", ainahan sitä aikaa on. Ja katin kontit. Nähtävää oli niin paljon kuin vain silmät jaksoivat katsella. Minut on myyty. Lofootit jäävät ikuisesti mieleeni. En ole koskaan käynyt Norjassa, tiedän, että se on tuhansien vuonojen maa, mutta en osannut odottaa Lofoottien osalta mitään tällaista. Toinen toistaan jylhemiä tuntureita nousee turkoosin värisestä merestä luoden ihan käsittämättömän illuusion, ollaanko tässä pohjolassa ollenkaan. No toden totta, juuri niiden syntysijoilla.
Lähdettiin matkaan keskiviikkona 15.7. yhdentoista maissa aamupäivällä kotoota Vihdistä ja päädyimme ensimmäiselle yöpymispaikalle ruotsin lappiin lähelle napapiiriä viihtyisälle levähdyspaikalle noin puolen yön aikaan. Mieheni kanssa olimme päättäneet, että suomen halki ajetaan niin nopsaan kuin vain pääsee, nelostie on nähty monta kertaa. Haaparannassa pysähdyimme hieman ihmettelemään ruotsin hintatasoa täkäläiseen markettiin. Kakkosolut oli ainakin halpaa. Suomestahan tätä ei edes saa. Haaparannassa suurimmat elintarvikekaupat ovat auki melkein joka päivä kello 22 saakka, ja on mukavaa kun ruotsin puolelle mennään, siirrytään ajassakin tuntia aiemmas meidän ajastamme. Olimme lähteneet matkaan todella retkeilymielessä, mukana oli trangia retkikattiloneen ja paistinpannuineen. Mies oli tilannut meille kuksat ja matkatermarit jo aiemmin. Termareihin oli kiva keittää kahvit mukaan matkan päälle aamuisin ja kahvit pysyivät kuumana pitkään. Matkapelinä meillä on uudenkarhea nelossarjan bemari, se jaksoi hienosti mutkat, ylä- ja alamäet. Dieseliä meillä kului 2700 kilometrin matkalla 139 litraa. Yövyimme autossa, kaadoimme takapenkit alas ja asensimme patjat penkkien takaosan päälle ja tavaratilaan, hyvin mahtui nukkumaan. Ehkä hienointa tässä reissussa olikin se, että pystyimme jättämään auton minne tahansa ja käydä vain nukkumaan, parhain paikka oli Rambergin lähellä oleva pittoreski ranta Eggum. Ei varmaan koskaan ole nukkumaan mennessä ollut näin hulppeaa maisemaa. Eggumin plussapuolena on se, että siellä sijaitsee pieni kioskimyymälä ja lämmitetyt hyvin hoidetut vessat.
Ihmettelin kovasti sitä, kuinka saariryhmässä on niinkin paljon asutusta. Kuitenkin paikka on niin pohjoisessa, pääelinkeino taitanee olla kalastus ja matkustus. Ei meidän käsivarressa ole lähellekään asutusta niin paljon, mikä siellä on se juttu? Samoin ihan tavallisia ruokakauppoja emme nähteet kuin saariryhmän alussa olleessa Brejvikin kylässä, missä ihmeessä paikalliset käyvät siellä kaupassa? Se jää mysteeriksi.
Lofoottien saariryhmälle tullee pituutta noin 350 kilometriä. Sen ajaa päästä päähän reilussa viidessä tunnissa, jos hyvin käy. Ajaminen E 10 tiellä on aika ajoin vilkkaasta liikenteestä johtuen hyvin raskasta. En tule unohtamaan saariyhmän loppupäässä olevaa tienosuutta, jossa tie oli kaventunut jo entuudestaan aiemmasta ja vastaan tulee tyypilliseen norjalaiseen vauhtiin tottunut iso rekka, tunsin vain kuinka veri pakeni varpaista - olin aivan varma, että nyt tulloo kuolo, mutta onneksi ei. Vähän tuon jälkeen vaihdettiin mies istumaan ratin taakse, huh. Matkan varrella on toinen toistaan viehättävämpiä pikkukyliä, joita kaikkia tekisi mieli jäädä koluamaan ja kuvaamaan. Lofooteilla on ihan oma ilmastonsa jota golfvirta lämmittää. Kirkkaassa meressä voi hyvin nähdä meduusoja ja valaita, ilmassa haukkoja, merikotkia ja muita erilaisia lintuja. Lofootit on hyvin erikoinen paikka. Lofooteilla sijaitsee myös maailman nopeimpia oleva vesipyörre (27 km/h) ja Saltsrömin edustalla oleva voimakas vuorovesikohta, jossa vuorovesi jyllää varsin voimakkaasti ja on näky sinällänsä - kaikkea erikoista siis.
Torstai-aamuna heräsimme varhain, jo viiden maissa. Hieman hyttyset kiusasivat, mutta nukuttua saimme. Lähdimme ajamaan kohti Kiirunaa. Olimme ehtineet ajaa jo jonkun matkaa kun näin jonkun harmaan hahmon juoksevan tien yli ja sen perässä ketun. Ketun huomatessa meidät se pysähtyi kuin seinään keskelle tietä toljottamaan meitä silmät suurena kuin lautaset, onneksi autossa on tehokkaat jarrut eikä repolaiselle käynyt kuinkaan. Ilme oli kyllä ikimuistettava varmasti meillä kaikilla. Maasto alkoi muuttumaan pikkuhiljaa kumpuilevammaksi ja karummaksi. Vielä puoleen väliin ruotsin lappia, ellei enemmänkin, maasto on hyvin lehmusvoittoista. Olimme Kiirunassa joskus seitsemän hujakoilla, vähän sitä ennen pysähdyttiin keittämään tien poskeen aamukahvit (ai että kun pannukahvi maistuukin hyvälle) kirpakkaassa kahdeksan asteen säässä. Itse Kiirunassa vaihdoin vaatetusta hieman lämpimämpään ja tankattiin auto. Ei mennyt kauaa kun mies nukahti apukuskin paikalle ja minulle jäi vajaan 200 kilometrin ajo yli ruotsin tunturien ja norjan rajan Kiirunasta Bjerkvikiin - kyllä pelotti. Kirottiin tosin ensin massiiviset tietyömaat heti Kiirunan jälkeen, koko tie kuorittu varmaan viiden kilomertin pätkältä ainakin kolmessa eri kohtaa. Oli turhauttavaa ajaa noita, yhdeltä autoilijalta olikin hajonnut rengas siellä, pelotti että käy samoin.
Sää vaihteli tihkusateesta auringonpaisteeseen kunnes taas alkoi tihkuttamaan ja sitä rataa. Tie tunturissa oli hyvä ajaa, harmi ettei maisemia uskaltanut sen enempää ihailla. Ihan hyvin pystyi ajamaan 85 km/h turvallisesti, ja jos perään kertyi autoa pystyi hyvin vetäytymään levähdyspaikalle ja antaa takanatulijoitten mennä ohi. Tuo on mukavaa matkustamista. Levähdyspaikkoja on todella runsaasti ja jotkut niistä isompia sisältäen vessat. Suomesta puuttuu tuo, taikka onhan meillä, mutta pohjoisemmassa tosi vähän jos ollenkaan ja teiden ollessa kapeita tuo on jo turvallisuustekijä. Jotenkin oli voittaja-olo kun kurvasin Esson pihalle Brejvikissä. Kahdeksan litraa dieseliä maksoi 113 norjan kruunua (reilu 12 euroa). Siinä se päivä sitten kuluikin, ajoimme verkkaasti Rambergiin saakka, saarijonon toiseksiviimeiselle saarelle. Toistin matkan aikana varmasti loppuun sanat upeeta, mahtavaa.. Niin se oli, ihan käsittämättömän upeaa maisemaa. Liikenne oli tosi vilkasta, asuntoautoa ja vaunua toinen toisen perään sekä isoja rekkoja, myös autoja joille hidastaminen taisi olla vieras käsite. Pysähtelimme kalastajakylissä ja söimme lounasta taukopaikalla - lihapullia purkista ja nuudelia. Maistui ihmeen hyvin. Kello oli vajaa yhdeksän illalla kun parkkeerasimme auton Eggumin rannalle ja aloimme nukkumaan, nukutti tosi hyvin.
Perjantaina 16.7. aamulla satoi vettä, pohdimme hetken mitä teemme ja päädyimme olla jatkamatta Å:hon saakka. Tie oli kaventunut jo nyt, ja tuli kapenemaan edelleen. Ei houkuttanut sateessa jatkaa eteenpäin vaikka missaisimme Reinen, norjan kuvatuimman kalastajakylän hulppeine vuonomaisemineen ja Å:n. Eipä tuolla olisi kuvaillutkaan pilvien ollessa tosi alhaalla ja peittäen tunturien laet. Harmitti kyllä, se pitää myöntää, mutta ehkä joskus toiste sitten. Niin lähdimme ajamaan takaisinpäin kello kuuden aikaan rauhassa muilta autoilijoilta mikä oli suuri plussa. Olimme takaisin Bjerkvikissä kymmenen aikaan ja siitä kohti Kilpisjärveä ja Enontekiötä. Maasto muuttui upeista tunturimaisemista pikkuhiljaa laakeammiksi ja avarammiksi, oikeastaan heti suomen rajalla ero oli ihan selvä. Teimme retkikeittimellä lounasta vielä norjan puolella ihastellen jylhää maisemaa.
Kilpisjärveltä Enontekiölle tie oli aivan tuskaisan huonossa kunnossa, siellä täällä näkynyt töyssymerkki tuntui lähinnä vitsiltä koska juuri niissä kohdissa töyssy oli aivan olematon. Yhden kerran iskari otti oikein kunnolla pohjaan ja ajateltiin että jäädäänkö nyt sitten siihen, mutta onneksi ei. Ihastelimme Kilpisjärvellä Saanatunturia ja Enontekiöllä varattiin Hetan lomakylästä ihan mieletön pikku mökki jossa voitiin yöpyä. Mökki oli sähkötön ja ulkona nökötti ulkohuussi, en mökiltä kaipaakaan sen enempää. Mies meni heti lämmittämään puusaunaa ja voi autuus kuinka ihanaa siellä löylyissä oli istua ja olla, täydellistä.
Ihmettelin kovasti sitä, kuinka saariryhmässä on niinkin paljon asutusta. Kuitenkin paikka on niin pohjoisessa, pääelinkeino taitanee olla kalastus ja matkustus. Ei meidän käsivarressa ole lähellekään asutusta niin paljon, mikä siellä on se juttu? Samoin ihan tavallisia ruokakauppoja emme nähteet kuin saariryhmän alussa olleessa Brejvikin kylässä, missä ihmeessä paikalliset käyvät siellä kaupassa? Se jää mysteeriksi.
Lofoottien saariryhmälle tullee pituutta noin 350 kilometriä. Sen ajaa päästä päähän reilussa viidessä tunnissa, jos hyvin käy. Ajaminen E 10 tiellä on aika ajoin vilkkaasta liikenteestä johtuen hyvin raskasta. En tule unohtamaan saariyhmän loppupäässä olevaa tienosuutta, jossa tie oli kaventunut jo entuudestaan aiemmasta ja vastaan tulee tyypilliseen norjalaiseen vauhtiin tottunut iso rekka, tunsin vain kuinka veri pakeni varpaista - olin aivan varma, että nyt tulloo kuolo, mutta onneksi ei. Vähän tuon jälkeen vaihdettiin mies istumaan ratin taakse, huh. Matkan varrella on toinen toistaan viehättävämpiä pikkukyliä, joita kaikkia tekisi mieli jäädä koluamaan ja kuvaamaan. Lofooteilla on ihan oma ilmastonsa jota golfvirta lämmittää. Kirkkaassa meressä voi hyvin nähdä meduusoja ja valaita, ilmassa haukkoja, merikotkia ja muita erilaisia lintuja. Lofootit on hyvin erikoinen paikka. Lofooteilla sijaitsee myös maailman nopeimpia oleva vesipyörre (27 km/h) ja Saltsrömin edustalla oleva voimakas vuorovesikohta, jossa vuorovesi jyllää varsin voimakkaasti ja on näky sinällänsä - kaikkea erikoista siis.
Torstai-aamuna heräsimme varhain, jo viiden maissa. Hieman hyttyset kiusasivat, mutta nukuttua saimme. Lähdimme ajamaan kohti Kiirunaa. Olimme ehtineet ajaa jo jonkun matkaa kun näin jonkun harmaan hahmon juoksevan tien yli ja sen perässä ketun. Ketun huomatessa meidät se pysähtyi kuin seinään keskelle tietä toljottamaan meitä silmät suurena kuin lautaset, onneksi autossa on tehokkaat jarrut eikä repolaiselle käynyt kuinkaan. Ilme oli kyllä ikimuistettava varmasti meillä kaikilla. Maasto alkoi muuttumaan pikkuhiljaa kumpuilevammaksi ja karummaksi. Vielä puoleen väliin ruotsin lappia, ellei enemmänkin, maasto on hyvin lehmusvoittoista. Olimme Kiirunassa joskus seitsemän hujakoilla, vähän sitä ennen pysähdyttiin keittämään tien poskeen aamukahvit (ai että kun pannukahvi maistuukin hyvälle) kirpakkaassa kahdeksan asteen säässä. Itse Kiirunassa vaihdoin vaatetusta hieman lämpimämpään ja tankattiin auto. Ei mennyt kauaa kun mies nukahti apukuskin paikalle ja minulle jäi vajaan 200 kilometrin ajo yli ruotsin tunturien ja norjan rajan Kiirunasta Bjerkvikiin - kyllä pelotti. Kirottiin tosin ensin massiiviset tietyömaat heti Kiirunan jälkeen, koko tie kuorittu varmaan viiden kilomertin pätkältä ainakin kolmessa eri kohtaa. Oli turhauttavaa ajaa noita, yhdeltä autoilijalta olikin hajonnut rengas siellä, pelotti että käy samoin.
Sää vaihteli tihkusateesta auringonpaisteeseen kunnes taas alkoi tihkuttamaan ja sitä rataa. Tie tunturissa oli hyvä ajaa, harmi ettei maisemia uskaltanut sen enempää ihailla. Ihan hyvin pystyi ajamaan 85 km/h turvallisesti, ja jos perään kertyi autoa pystyi hyvin vetäytymään levähdyspaikalle ja antaa takanatulijoitten mennä ohi. Tuo on mukavaa matkustamista. Levähdyspaikkoja on todella runsaasti ja jotkut niistä isompia sisältäen vessat. Suomesta puuttuu tuo, taikka onhan meillä, mutta pohjoisemmassa tosi vähän jos ollenkaan ja teiden ollessa kapeita tuo on jo turvallisuustekijä. Jotenkin oli voittaja-olo kun kurvasin Esson pihalle Brejvikissä. Kahdeksan litraa dieseliä maksoi 113 norjan kruunua (reilu 12 euroa). Siinä se päivä sitten kuluikin, ajoimme verkkaasti Rambergiin saakka, saarijonon toiseksiviimeiselle saarelle. Toistin matkan aikana varmasti loppuun sanat upeeta, mahtavaa.. Niin se oli, ihan käsittämättömän upeaa maisemaa. Liikenne oli tosi vilkasta, asuntoautoa ja vaunua toinen toisen perään sekä isoja rekkoja, myös autoja joille hidastaminen taisi olla vieras käsite. Pysähtelimme kalastajakylissä ja söimme lounasta taukopaikalla - lihapullia purkista ja nuudelia. Maistui ihmeen hyvin. Kello oli vajaa yhdeksän illalla kun parkkeerasimme auton Eggumin rannalle ja aloimme nukkumaan, nukutti tosi hyvin.
Perjantaina 16.7. aamulla satoi vettä, pohdimme hetken mitä teemme ja päädyimme olla jatkamatta Å:hon saakka. Tie oli kaventunut jo nyt, ja tuli kapenemaan edelleen. Ei houkuttanut sateessa jatkaa eteenpäin vaikka missaisimme Reinen, norjan kuvatuimman kalastajakylän hulppeine vuonomaisemineen ja Å:n. Eipä tuolla olisi kuvaillutkaan pilvien ollessa tosi alhaalla ja peittäen tunturien laet. Harmitti kyllä, se pitää myöntää, mutta ehkä joskus toiste sitten. Niin lähdimme ajamaan takaisinpäin kello kuuden aikaan rauhassa muilta autoilijoilta mikä oli suuri plussa. Olimme takaisin Bjerkvikissä kymmenen aikaan ja siitä kohti Kilpisjärveä ja Enontekiötä. Maasto muuttui upeista tunturimaisemista pikkuhiljaa laakeammiksi ja avarammiksi, oikeastaan heti suomen rajalla ero oli ihan selvä. Teimme retkikeittimellä lounasta vielä norjan puolella ihastellen jylhää maisemaa.
Kilpisjärveltä Enontekiölle tie oli aivan tuskaisan huonossa kunnossa, siellä täällä näkynyt töyssymerkki tuntui lähinnä vitsiltä koska juuri niissä kohdissa töyssy oli aivan olematon. Yhden kerran iskari otti oikein kunnolla pohjaan ja ajateltiin että jäädäänkö nyt sitten siihen, mutta onneksi ei. Ihastelimme Kilpisjärvellä Saanatunturia ja Enontekiöllä varattiin Hetan lomakylästä ihan mieletön pikku mökki jossa voitiin yöpyä. Mökki oli sähkötön ja ulkona nökötti ulkohuussi, en mökiltä kaipaakaan sen enempää. Mies meni heti lämmittämään puusaunaa ja voi autuus kuinka ihanaa siellä löylyissä oli istua ja olla, täydellistä.
Kommentit
Lähetä kommentti