Hiipumista, ja naurua

Niin kornia kuin se tässä tilanteessa ikinä voi ollakaan, ihmisestä jolla on aina huumori kukkinut täydessä loistossaan, ei sellainen ominaisuus lähde ilmeisesti koskaan pois, se säilyy toivon mukaan loppuun saakka. Olemme käyneet tapaamassa ystäväämme saattohoitokodissa, ja aina jollain ihmeen tavalla hän vain saa meidät jossakin kohti nauramaan. Näistä jää niin ihanat muistot. En voi muuta kuin ihmetellä. Onko hän näin vain saanut rauhan kaikessa. Tämä jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Kysyimme ystävältämme lauantaina onko mitään mitä ikinä voimme enää hänen hyväkseen tehdä, hän vastasi "no hakekaapa meille vaikka kahvit" ja mehän haimme.

Siinä minä katselin häntä sängyssään. Hän oli terassilla, oli kaunis kesäpäivä. Hän katseli välillä ylös taivaisiin, sulki silmänsä ja kuunteli puitten lehtien havinaa ja lintujen laulua. Tuli puhetta poikansa ja mieheni kujailusta, se on sellainen heidän juttu. En siinä sitten pystynyt muuta kuin itkemään, en tiennyt miten päin olisin siinä voinut olla. Lähdin viemaan kahvimukeja takaisin terassin pöydälle ja koitin kuivata kyyneleeni, olisin voinut romahtaa siihen paikkaan siihen lattialle. Ja voin vain kuvitella miltä hänestä tuntuu.

Kävimme eilen tapaamassa ystäväämme. Päivä päivältä toinen lipuu pois. Eilen oli myös mieheni syntymäpäivä ja voi sitä halaamista. Lähtiessämme ystävämme sanoi "voit ottaa vapaasti ihan minkä kimpun tahansa", huone kun on täynnä kukkia. Ja taas nauratti. Miten hellästi hän katsoi omaa miestään, nukkui välillä ja välillä tokaisi jotakin tomerasti sieltä sängyn pohjalta.

Mun vatsaa kuristaa koko aika. Ihmisillä elämä vain jatkuu, ei sitä vain osaa käsittää. Ei sitä voi tietää kenestäkään kuka mitäkin ristiä omassa kaulassaan kantaa. Mua ahdistaa, mua surettaa, on hirveän vihainen olo. Tämä on niin väärin.

Pian on meidän aika antaa rauha heille perheenä viettää arvokas loppuaika yhdessä.